torstaina, joulukuuta 27, 2007

Palokärki koputtaa kaarnan alta toukkaa

Palokärki koputtaa kaarnan alta toukkaa, tuulee niin kuin syksyllä tuulisi ja maa on musta, palstanviljelyalueella multa on yhä kuohkean näköistä, kuin se olisi vasta kynnetty. Pitäisi olla talvi. Ajattelen ilmastonmuutosta, kaikkea mitä lehdissä on sanottu: kirahvitkin alkavat kuolla sukupuuttoon. Niistä en olisi uskonut, ne ovat eläimiä, jotka ovat niin vahvasti olemassa, kuvakirjoissa, maalauksissa, kaikki tietävät miltä kirahvi näyttää. Että sillä on hillittömän pitkä kaula. Ohitan kaniinin, tai ehkä se ohittaa minut ja ajattelen ystävää joka tulee huomenna käymään. Voisi ostaa viiniä ehkä.

keskiviikkona, joulukuuta 19, 2007

Ei ole pölypusseja

Jos on aikaa, niin sitten ei ole pölypusseja imuriin, tietenkään. Olen aloittanut vähän kirjaa nimeltä The Emergency of Whales. Evolutionary Patterns in the Origins of Cetacea (1998), mutta en ole ihan varma onko se sittenkin hieman liian luonnontieteellinen.

maanantaina, joulukuuta 17, 2007

Ajatuksia pimeän aikaan

Näin pimeän aikaan nukkuisin vaikka kuinka, loputtomiin unta vain ja asuntokin alkaa muistuttaa rotankoloa, en kehtaa edes kuvailla sitä: todennäköisesti Herra Rattus on minulle huonoa seuraa. Mutta vaikka en ole ehtinyt siivota ja kotonakin vain hengähdän kaiken muun välillä (pessyt yhtä ja samaa kuppia keittääkseni välillä teetä ja välillä kahvia, pidellyt toisessa kädessä hiustenkuivaajaa ja toisessa siideripulloa ja sitten mennyt taas) olen ajatellut silti, hirveästi kaikenlaista, pää kihisee ideoita (tiedän nyt mitä runokokoelmakäsikirjoituksestani vielä puuttuu), joihin en ehdi tarttua, on tehtävä ensin pakolliset työt pois alta, luettava yöpöydällä odottava kirjapino, pitäisi kai harjoitella joku pikalukutekniikka.

Katja Seudun artikkeli "Lupa puhua - Roolirunon kukoistus 2000-luvun kirjallisuudessa" uusimmassa Parnassossa (7/07) oli innostava, olen itse täysin hurahtanut kyseiseen runouden lajiin, tutkin sitä taannoisessa gradussani ja sieltä se on myös sitkeästi pesiytynyt omaankin kirjoittamiseeni, ehkä liikaakin, myönnän sen, mutta ehkä se on joku vaihe joka pitää käydä läpi, kirjoittaa loppuun, jotta voisi innostua taas jostakin uudesta ja ihan erilaisesta.

Ja sitten olen miettinyt ympäristöasioita, miten raskaita ja synkkiä uutisia saa lukea lehdistä, katsoa televisiosta, ihan joka päivä, ja mitä ihmettä voisi yksi ihminen tehdä?

Ja ajatellut valasmatkoja ja valaita: niistä puhutaan myös Margaret Pennyn muistikirja -nimisessä blogissa. Minäkin olen haaveillut matkasta Norjaan, nähdäpä kaskelootteja! Pelkkä ajatuskin saa kiihtymään ja Herra Rattusta naurattaa.

tiistaina, joulukuuta 04, 2007

Selenicereukset voivat huonosti

Selenicereukset voivat huonosti, en ymmärrä mitä teen väärin, kastelen samalla lailla kuin ennenkin, onko se veto tai patterin läheisyys? Tekee pahaa katsoa ruskistuneita oksia. Tiukkaan Herra Rattukselta nakerteleeko se niitä salaa ja samalla hetkellä kun päästän lauseen suustani, tajuan olevani kohtuuton. Herra Rattus loukkaantuu eikä puhu minulle enää mitään, se pysyttelee niin kaukana kuin pienessä yksiössä vain voi pysyä. Ei huoli teetä, ei mitään. No samapa tuo, sanottu mikä sanottu, pää on pimeydestä raskas, kaktusten takia on paha mieli, menen nukkumaan.

perjantaina, marraskuuta 30, 2007

Kireys ei hellitä, vaikka on vapaapäivä

Kireys ei hellitä, vaikka on vapaapäivä, nukun pitkiä unia. Unessa katson televisiota vain, jotakin hullua ohjelmaa. Yritän käyttää päivän hyödyllisesti silti, kirjoittaa, vaikka ajattelu on sameaa, eikä sitä kirkasta edes pakkanen, ei kahvi eikä vähäisen lumen valo. On tartuttava ensimmäiseen lauseeseen joka mieleen juolahtaa, kirjoitettava se ylös, lähdettävä siitä. Sillä jos hylkää sen, hylkää seuraavankin, eikä sitten tule enää lauseita ollenkaan. Herra Rattus katselee kun istun papereideni ja avattujen kirjojen keskellä, niitä on lattialla ja sängyllä ja mandariinkuoria ja sanoja ja sanoja, merkityksettömiä, irrallisia, vailla suuntaa. Herra Rattus hymähtää, kääntää kylkeään ja nukkuu taas.

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Herra Rattuksella on hyvin ulkonevat silmät

Herra Rattuksella on hyvin ulkonevat silmät. Ne ovat kaiketi hyödylliset siellä mistä se tulee, sivukujilta lähestyvät varjot jäävät varjojen häilähdyksiksi vain kun se on jo tiessään, viemärin pimeydessä tai pensaan alla. Mutta sen tapa lukea samaa kirjaa, jota itse luen, on kertakaikkisen raivostuttava, edes päätään sen ei tarvitse kääntää, riittää kun se istuu vieressäni vain, vaikka vähän kauempana, viikset värähdellen, kuono televisioon päin.

Niin se nytkin istuu, tuossa sängyn laidalla, minä kääriytyneenä kaikkiin peittoihin, viereisellä jakkaralla lasi sitruunavissyä ja nenäliinapaketti, ja Herra Rattus lukee samaa kirjaa, tiedän sen, vaikka se näyttää katsovan televisiota vain, joka sanan se lukee: " Portaat ovat kapeat, eikä niissä ole mattoa: siellä täällä askelmilla on lohkeilleita posliinikuppeja puolillaan vettä, ja vedessä kelluvat lampunsydämet heittävät varjoja ympärilleen. -- Vuode, pesuteline, laatikko, lipasto, hevosenjouhisermi - ja ikkuna, jonka luo menen oikopäätä. Se on kapea, ja sen eteen on ripustettu haalistunut verkkoliina. Haka on särkynyt aikapäiviä sitten, puitteet on liitetty toisiinsa nauloilla. Ikkunasta näkyy pätkä kuraista katua, talo jonka voiteenvärisissä ikkunaluukuissa on sydämenmuotoiset reiät, tiilimuuri johon on piirretty silmukoita ja kierteitä keltaisella liidulla." (Sarah Waters: Silmänkääntäjä, Tammi, 2006, suom. Helene Bützov)

Tiedän että Herra Rattus lukee, sillä sen viiksien värähtely kiihtyy, sen korvat liikahtelevat, tiedän että se kuulee tekstissä kuvatun talon, se kuulee toiset rotat portaiden alla, seinien välissä, se haistaa ne. Se kääntää kuononsa lähemmäs sivua nyt, ihan liki, ja sitten se katoaa, sinne vain, hämärään portaikkoon ja huoneeseen jonka ikkunasta näkyy kurainen katu. Jatkan lukemista eteenpäin, enkä millään malttaisi jättää tarinaa kesken, tai ehkä ihan pieneksi hetkeksi vain, että ehdin keittää teetä, unohdan inhottavan flunssan ja hohkaavat ohimot ja illalla vasta ajattelen Herra Rattusta: ehkä biojäteroskis on parasta tyhjentää huomenna vasta, jotta se löytäisi helpommin takaisin.

keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007

Tänään en siedä ainuttakaan hullua enkä tyhmää

Maiseman paikalla näen oman heijastukseni paikallisjunan ikkunasta, sade valuu ohitse, vaakasuoraan ja valot venyvät viiruiksi. Kengät ovat kastuneet, hytisen vilusta. Vaunuun astuu harmaatukkainen mies, kovaäänisesti itsekseen päivän uutisia kommentoiden, tekee äkkinäisiä ampumisliikkeitä sormillaan, istahtaa penkille ja käkättää kuivaa naurua. Nousen paikaltani ja siirryn eteiseen, vaikka juna ei ole vielä lähelläkään pääteasemaa, vaikka inhoan seisomista, junan heilahtelua, tasapainottelua, tuuppivia kyynärpäitä ja laukkuja. Mutta tänään en siedä ainuttakaan hullua enkä tyhmää, seison mieluummin. Sade on lakannut kun kävelen katua kotiin, hätkähdän ikkunastani tulvivaa valoa, varmasti sammutin kaikki kun lähdin, satavarmasti tarkistin hellan levyt niin kuin aina ja kaiken muun. Veret seisahtavat hetkeksi, mutta hetkeksi vain, sillä saman tien tajuan: Herra Rattus on palannut reissuiltaan takaisin. Se on syvässä unessa, sen käpälissä on multaa. Liikun asunnossa hitaasti ja äänettä, varon kolauttamasta teekattilaa hellan levyä vasten, en raatsi herättää sitä, ajattelen mennä uneen minäkin, jos huominen olisi parempi.

maanantaina, marraskuuta 05, 2007

Juna on täysi mutta se ei haittaa

Luen Sarah Watersin Yövartiota matkalla Jyväskylästä Helsinkiin, juna on täysi mutta se ei haittaa, en oikeastaan istu vaunussa vaan Lontoossa, pommitetun talon raunioissa ja juon termospullosta liian makeaa teetä. Kun astun junasta ulos maa on kuurassa, on kylmää, eikä Herra Rattus ole kotona, vaikka se varsin hyvin tietää milloin tulen. Olen vähän huolissani, se kyllä katoaa usein omille teilleen, mutta yleensä se jättää edes lapun pöydälle. Pienen suttuisen paperinpalan harakanvarpaineen. Kahvi maistuu tiskivedeltä, se johtuu hyla-maidosta, mutta jääkaapissa ei ole muutakaan nyt, lehdettömän köynnöksen oksat heilahtelevat viimassa ikkunaa vasten, eikä Herra Rattusta vieläkään kuulu, vaikka ilta kuluu, vaihtuu yöksi. Jatkan romaania siitä mihin junassa jäin, edelleen vailla uutta lukulamppua, huonossa valossa, silmiä siristellen. Mutta ei se haittaa, olen Lontoossa nyt, pommikoneiden äänet etääntyvät, on kylmää, Julia sytyttää savukkeen.

tiistaina, lokakuuta 30, 2007

Tällä viikolla

Tällä viikolla on pakko jättää kirjoittaminen väliin, ei vain ole aikaa. Käyn sen sijaan kävelylenkeillä ja töissä, luen, yritän siivota ja sitten mennä viikonlopuksi toisiin maisemiin, Jyväskylään. Katselen kaihoisasti T.S. Eliotin Inventions of March Hare -opusta, jonka löysin Kirjamessuilta. Niin likainen se on, että siihen tarttuminen epäilyttää, iltalukemiseksi sitä en ainakaan ota. Mutta sitten kun on aikaa, tutkiskelen sitä rauhassa pöydän ääressä (ja pesen kädet heti sen jälkeen), sitten kun on aikaa, levitän kaikki runot taas lattialle ja mietiskelen mitä vielä puuttuu, sitten kun. Mutta nyt juon kahvikupillisen tyhjäksi, pistän kengät jalkaan ja menen illaksi töihin.

tiistaina, lokakuuta 23, 2007

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä, lamppu on maassa, valokeilassa näkyy miten ilma on kostea, sain juuri valmiiksi yhden runon aiheesta, kosteudesta siis, mutta ei se ollut pohjoisen syyskosteutta, ei maantuoksuista vaan etelän ja meren ja kertoihan se muustakin tietysti.

Että elämä on niin aikataulutettua nykyään. Ja hermostun jos en ehdi kaikkea, jos rutiinit järkkyvät, jos iltalenkki jää välistä, eikä iltateelle jää tarpeeksi aikaa. "Neurootikko", sanoo Herra Rattus, ja tottahan se on, mutta ei sillä olisi kyllä varaa sanoa mitään. Ja vetoakin se valittaa, mutta minkäs teet, ikkunoiden tiivisteet ovat vanhuuttaan retkahtaneet pois paikoiltaan. Tuuletusparvekkeen ovesta tulee sisään keltaisia, käpristyneitä lehtiä.

maanantaina, lokakuuta 15, 2007

Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot

Jossain sirittää vielä heinäsirkka, pimeässä heinikossa, katulampun valossa kiiltelevien haavanlehtien alla. Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot.

sunnuntaina, lokakuuta 14, 2007

Asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia

Että kirjoittaminen ottaa aikansa, turhauttaa, silmät kipeytyvät kirjainten ja ruudun tuijottamisesta huonossa valossa (lukulamppu on posahtanut). Aloitan yhdestä aiheesta ja lopulta päädyn seitsemänteen, asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia, kone on täynnä keskeneräisiä tiedostoja, on alkulauseita ja loppulauseita ja lauseita vaan, eikä mikään lopulta tunnu liittyvän mihinkään, kuluu kahvia ja kuluu teetä ja yhtäkkiä on pimeää, kävelen iltalenkkiä tihkusateessa, lauseet jatkavat päämäärätöntä risteilemistään toisiinsa törmäämättä ja sitten päivä on jo ohi.

maanantaina, lokakuuta 08, 2007

Unessa kuljen läpi talon

Unessa kuljen läpi talon, on valoisaa, huoneet jatkuvat, viemärit eivät vedä, kylpyammeen vesi valuu laitojen yli, huoneesta toiseen. Herään sateen ääneen, asunnossa on hämärää, Herra Rattus rummuttaa mietteliäästi kynsiään ikkunalautaa vasten.

lauantaina, lokakuuta 06, 2007

Kirjoitusympäristöni

Serkulta saatu Lundia-hylly on tummaksi petsattu, käytössä kulunut, mutta siihen mahtuvat loistavasti kaikki runokirjat mitkä omistan, Cryptocereus hyllyn päälle Perintöaasin (oikeaa aasinnahkaa, matkamuisto 50-luvulta) viereen, ja tietenkin pöytätaso kannettavalle tietokoneelle ja epämääräiselle paperipinolle, joka vain kasvattaa korkeuttaan. Se sisältää laskuja ja muistiinpanopapereita, lehtiä ja kaikkea mitä en jostakin syystä ole heittänyt pois. Sänky on vasemmalla puolella ja ikkuna oikealla, siitä ei kovin hyvin näe ulos, sillä köynnös peittää näkyvyydestä puolet ja valosta tulee ihan vihreää, kun se siilautuu lehtien läpi. Herra Rattus istuu useimmiten ikkunalaudalla, se on sen lempipaikka, eikä ihme, sillä se on hyvällä korkeudella, siitä näkee ulos sen mitä näkee ja sitten se on paremmin samalla tasolla kanssani, minun ei tarvitse kumartua, jos se sanoo jotakin, eikä sen tarvitse kurkotella ja koventaa ääntään. Mutta tässä siis kirjoitan, blogiani ja muuta, ja jos kirjoitan kauan, paperipino koneen vieressä kuumenee, ehkä sille pitäisi tehdä jotakin, ja jos kastelen Cryptocereusta, on muistettava sulkea koneen kansi ettei näppäimistölle vahingossakaan valu vettä, vaikka ei sinne vielä koskaan tähän mennessä ole valunut (koputan puuta!).

(Vastaus Tuiman haasteeseen 'Kirjoitusympäristöni', kuvaa en voinut ottaa, koska en edelleenkään omista digikameraa. Pistän haasteen eteenpäin Penjamille Jäljen ääneen, Katjalle Kirjavaan, Tirpalle Välitilaan , Tristanille Mistä ja mihin?. Ohje löytyy siis Tuimalta .)

Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni

"Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni", aloitan päiväkirjamerkintäni, mutta Herra Rattus sanoo ettei niin voi kirjoittaa, että se kuulostaa liian mahtipontiselta. Ei sitten, mutta kirjoitan sen tähän kumminkin, Herra Rattuksella on aika huono näkö, eikä sillä ole juuri huumorintajuakaan. Juomme vasta aamukahvia vaikka on iltapäivä, tuntuu että päivä on jo ihan hukassa. En tajua miten joskus vain nukuttaa, vaikka eilen ei mennyt edes myöhään, pistäydyimme ystävän kanssa blogimiitissä ja sitten Coronassa ja kun tulin kotiin satoi vettä mutta ei ollut vielä edes aamukaan, tai niin, mikä kellekin sitten on myöhä. Aamulla kuulin kun joku soitti viulua ja Herra Rattus liikkui asunnossa, kompasteli häntäänsä (se on rotaksi uskomattoman kömpelö!) ja koetti yskähdellä että heräisin, mutta ei vain huvittanut nousta, ei yhtään, vaikka en edes muista olivatko unet viipymisen arvoisia. Olen yrittänyt kirjoittaa, eilen ainakin, määrätietoisesti, ja tänään yritän, tuntuu että runokielen kadottaa niin helposti jos tauot ovat liian pitkiä, ajatukset proosallistuvat. Ja iltaisin, töiden jälkeen, syksyn pimeä saa nuokkumaan kirjan äärellä, näytön äärellä, minkä tahansa tekstin, eikä ajatuksia ole yhtään, unia vain, joita ei muista.

maanantaina, lokakuuta 01, 2007

Sigur Ros

Yöjuna on sellainen kuin yöjunat aina ovat: humaltuneita, äänekkäitä ihmisiä, mutta koska on sunnuntai-ilta vaunut ovat tyhjillään. Istun penkille, lähelle kolmea teini-ikäistä, kahta poikaa ja yhtä tyttöä ja toivon että heidän volyymitasonsa pysyisi matalana, katson ikkunasta ulos ja ajattelen musiikkia, miten se menee syvälle ja läpi. Kyllästyneen oloinen konduktööri kävelee ohi ja kehottaa nuoria laskemaan kenkänsä lattialle. Yllätyn kun he tottelevat sävyisästi ja jatkavat hyväntuulisina keskeytynyttä keskusteluaan: hekin ovat olleet katsomassa Sigur Rosia ja Heima-elokuvaa. En haluaisi kuunnella, en haluaisi analysoida, vaan katsella vain ulos pimeään ja ajatella huikaisevan kaunista musiikkia ja sen sympaattisia esittäjiä. Joitakin asioita ei vain sanoilla pysty kuvaamaan, teidän olisi itse pitänyt olla siellä.

sunnuntaina, syyskuuta 30, 2007

Kahvi on liian laihaa

Herra Rattuksen mielestä kahvi on liian laihaa, ja onhan se, mutta periaatteesta en myönnä sitä, keittäisi itse parempaa. Jääkaappi on tyhjä, naapurissa joku soittaa viulua, kofeiini alkaa hitaasti vaikuttaa, selailen hätäisesti Hesaria, kohta pitäisi olla menossa taas, ystävän syntymäpäiville, onneksi siellä saa ruokaa. Miksi ihmeessä sitä piti lukea vielä Itkosta puoli viiteen asti aamulla, elokuvien ja Coronassa istumisen jälkeen. Mutta kyllä se tästä, illalla menen katsomaan Sigur Rosia.

perjantaina, syyskuuta 28, 2007

Todellinen sammakko

Voisin kirjoittaa tähän yksinkertaisesti "ei ehdi" enkä muuta, mutta kirjoitan silti: kävelin erään valtavan sammakon päältä melkein, yhtenä iltana, kun puistotiellä oli jo pimeää, se hengitti, sen kyljet kiilsivät katulampun valossa. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi nähnyt sammakon.

En viitsi kirjoittaa mitään monimutkaisempaa tänään, olen väsynyt, sammakko on mutkaton, todellinen asia, mutta ehkä on mainittava yksi hyvä elokuva kuitenkin: I'm the cyborg but that's ok (2007). Taas kerran ajattelen mielikuvituksen voimaa, miten todellisuus on monimutkainen asia, miten se jakaantuu lukemattomiksi todellisuuksiksi, eikä koskaan voi tietää kuin omansa - ja mitä jos voisikin?

Mutta nyt, ajattelen vain yksinkertaisia asioita, pesukone pyörii, teemukista kohoaa höyryä ja olen taas kerran hukannut yhdet käsineet. Oikeastaan en halua ajatella sellaisiakaan, on parempi ajatella toisten ajatuksia, otan Juha Itkosen uusimman romaanin yölukemiseksi ja luen kunnes nukahdan.

tiistaina, syyskuuta 25, 2007

Miten unissa

Miten unissa toiset ihmiset pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, juuri sellaisina kuin heidät on viimeksi nähnyt, vihreissä juhlamekoissaan tai lapsenäänisinä, ja toiset, pysyvät lapsina aina, vaikka tietää että he eivät ole enää, vaikka olisikin nähnyt muutoksen.

sunnuntaina, syyskuuta 23, 2007

Aamukahvia

"Hyvä on", sanon Herra Rattukselle, ja nousen vastahakoisesti sängystä ylös, harppaan muutamat neliöt ahtaaseen keittokomeroon ja laitan kahvin tulemaan. Herra Rattus katselee kärsimättömänä vierestä, kattila on sille liian painava nostaa, eikä se edes millään ylettyisi hellallekaan. Silmiä kuivaa ja auringonpaiste tuntuu liialliselta nyt, vaikka krapula ei edes ole paha, mutta alavireinen mielentila on. Onneksi ystävä soittaa ja ehdottaa tapaamista kahvilassa, sen jälkeen on vielä kaksi festivaalielokuvaa. Ehkä melankolinen olo haihtuu samantien kun astun ovesta ulos.

Kahvin tuoksu leviää asuntoon ja Herra Rattuksen nenään, ryppy sen otsalla siliää, kaadan sen kupin puolilleen ja paljon maitoa päälle, avaan ikkunan ja päästän syysilman sisään, ikkunalaudalla on kuolleita banaanikärpäsiä ja pölyä, mistä sitä tulee koko ajan. Herra Rattus haluaa kuulla kaiken viikonlopustani, perjantaisesta käynnistä Turussa ja eilisestä baari-illasta. Kerron sille että Aurajoki virtaa edelleen samaan suuntaan, ystävät ovat edelleen samannäköisiä ja kaikki on niin tuttua, tutumpaa vielä kuin täällä. Mutta jätän myös paljon kertomatta, eikä se kysele enempää, se lukee Hesaria jo.

sunnuntaina, syyskuuta 16, 2007

Pidän syksystä

"Pidän syksystä hirveästi", sanon ystävälleni kolmosen ratikassa, on lauantai ja aurinko paistaa matalalta talojen välistä, kello on kuusi ja alkaa olla jo kylmää ja kaupunki näyttää niin kauniilta. Takki tuntuu ohuelta, kuljemme pitkin katuja, etsiskelemme kahvilaa joka ei olisi tupaten täynnä ja viimein sellainen löytyy, puhumme niin kauan että pimenee ja työpäivän kireys haihtuu lihaksista, tulee raukeus ja väsymys ja aika lähteä kotiin.

Sunnuntaina ei tekisi mieli herätä ollenkaan, vaan jäädä hyviin uniin, missä elämä on täydempää, mutta herään kuitenkin, luen lehteä kauan ja kiireettä ja sitten kirjaa (Essi Henrikssonin Ilmestystä) ja sitten suljen puhelimen ja kirjoitan. Saan vihdoin valmiiksi yhden pitkään keskeneräisenä lojuneen runon, ei siitä täydellistä tule, en ole täysin tyytyväinen, mutta valmis se on, kuitenkin ja valmiista tulee aina hyvä olo. Niin hyvä että voi kävellä keskuspuiston läpi hyväntuulisena, metsä tuoksuu ja ilma on raikas ja täynnä uusia alkuja, mahdollisuuksia.

torstaina, syyskuuta 13, 2007

On vapaapäivä

Hämähäkki on tullut esiin kattolampun kiinnikkeen alta, ilmeisesti se tulee aina päivisin kun on valoa, se vaeltelee pitkin kattoa enkä voi olla välillä katsahtamatta ylös missä se menee, inhottaisi istua suoraan sen alapuolella. En tiedä mitä lajia se on, ilmeisesti se ei kudo verkkoja, enkä jostakin syystä ole saanut sitä vielä hengiltä, en ole raatsinut, kun ei se edes ole niin hirveän suuri. On vapaapäivä ja olen kieltäytynyt kaikista sosiaalisista aktiviteeteista, linnoittautunut kotiin pyörittelemään keskeneräisiä lauseita, tilanteenpätkiä, irtonaisia säkeitä, vaikka välillä mieleen hiipii epäilys: hukkaanko vain aikaani, onko tässä järkeä ollenkaan, johtaako tämä lopulta yhtään mihinkään? Jos joskus vuosien kuluttua katselen taaksepäin ja muistelen katumuksella kaikkia vapaapäiviä ja kaikkea sitä aikaa jonka tuhrasin tyhjänpäiväiseen pöytälaatikkoraapusteluun, vaikka olisin voinut tehdä vaikka mitä, viettää aikaa ystävien seurassa, kerätä uusia kokemuksia, elää. Mutta toisaalta yrittämättä jättäminen ehkä harmittaisi enemmän. Hämähäkki on vaeltanut ikkunanviereiseen nurkkaan, huoneessa on hämärää vaikka verhot ovat auki, pitää sytyttää yölamppu palamaan, keittää lisää kahvia.

keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007

"Niitä on kaksi, Sofie"

"Niitä on kaksi, Sofie", sanon unessa vanhalle naiselle ja kumarrun silittämään hänen vuoteensa ympärillä juoksentelevia vuohia. Kyyneleet tipahtelevat eläinten turkkiin, vanhan naisen kasvoille, enkä herättyäni enää muista miksi kaikki oli niin surullista, mistä ne vuohet tulivat ja Sofie, ehkä Bo Carpelanin Kesän varjoista, vaikka sen lukemisesta on jo pitkä aika. Ja ehkä Herra Rattus on oikeassa ja täällä tosiaan vetää, suihkun jälkeen palelee, tai sitten se on syksyä vain, keitän kahvia ja yritän herätä.

tiistaina, syyskuuta 11, 2007

Nimimukeista ja nenäliinattomuudesta

Aamujunassa nainen laittaa ripsiväriä, eteisessä, horjahdusten välissä, kello on melkein kahdeksan ja on jo kylmä, kaikilla kaulaliinat ja käsineet. Aamujunassa kukaan ei kiinnitä huomiota, kukaan ei katso, ei oikeastaan, kaikki ovat unissa vielä, jossakin rajalla, muita ihmisiä ei olekaan. Töissä laitan nimimukini kaappiin, muiden nimimukien joukkoon, niin kuuluu tehdä, että on kotoisampaa, on jotakin omaa, että on olemassa muukin minä kuin työminä, että ne ovat oikeastaan sama.

Ravaan kaupoilla jalat kipeiksi ja silti tulen kotiin paidatta, miten se voikin olla niin vaikeaa, ettei mikään sovi, vaikka ei se niin rahastakaan kiikasta, ei edes karhukorvainen huppari, johon päädyin kun luovuin virkanaisellisemmista paitapuseroista: että jos nyt tämä ainakin, eikä sitten sekään. Mutta lippuja sain, Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille, onneksi elokuvateatterissa on pimeää, kukaan ei näe mitä on päällä. Elämä on nykyään niin päänsisäistä, jotenkin. Herra Rattus on vieläkin kipeä, enkä muistanut ostaa lisää nenäliinoja, nyt se joutuu niistämään vessapaperiin. Siitä hyvästä se vaati huulirasvaani lainaksi, nenän pieliään varten, niin se selitti, ne kun rohtuvat karheasta paperista. Miten vain, en taida kyllä enää välittää käyttää sitä.

sunnuntaina, syyskuuta 09, 2007

Itkevä mäyräkoira

En tiedä mikä yläkerran mäyräkoiraa vaivaa, se itkee sydäntä riipaisevasti joka aamu ja joka ilta, kun se laskeutuu alas rappuja oveni ohi, kynnet rapsahtelevat ja omistaja hyssyttelee, eikä se lopeta vielä pihallakaan. Onkohan sillä kipuja vai miksi se itkee, tekee niin pahaa. Asuntoon on ilmestynyt taas hämähäkki, se asuu kattolampun kiinnikkeen alla, tai sinne se ainakin äsken meni, ehkä se osaa lukea ajatuksiani, ajattelin imuroida sen heti kun se ilmestyy, jos se vain katosta onnistuu. Mihin tämäkin viikonloppu katosi, vasta äsken tajusin että se on jo ohi, voi itku, en ehtinyt päästä alkuun edes. Olen lähinnä nukkunut flunssaa ja univelkoja pois, ajatellut asuntoasioita, tavannut yhtä ystävää ja puhunut puhelimessa parin muun kanssa, piipahtanut runotapahtumassa, jossa en ollenkaan pystynyt keskittymään törmättyäni tuttuun turkulaiseen (ja sitä paitsi Sirkka Turkan ääni ei kovin hyvin kantanut perälle asti). Takarivin vanhempi herrasmies hermostui kuulumistemme vaihdosta ja ihan oikeutetusti: hyvin, hyvin huonoa käytöstä kirjastonhoitajalta, myönnän.

torstaina, syyskuuta 06, 2007

"Älkää kauhistuko, hyvä rouva"

"-Yorick, sanoi Toby-setäni nojaten Yorickiin tämän ja isäni auttaessa häntä hissuksiin alas portaita - älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen - Yorick, sanoi Toby-setäni, millä tavalla oppineet miehet viimein ratkaisivat tämän murheellisen kysymyksen nimestä Tristram?" (Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja teot, Wsoy, 1998, suom. Kersti Juva; s. 294).

Viimeistään tämän katkelman jälkeen kertoja voittaa minut puolelleen, miten kiehtovaa, juuri kun todella alan pitkästyä, kertoja kääntyy tekstistä ulospäin, suuntaa sanansa kahdensadan vuoden päähän, juuri minulle: "älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen", ja niin jatkan eteenpäin, enkä luovuta ja jopa nautin tekstistä, mitä en olisi alussa voinut kuvitella. Ja huomaan että kello on paljon taas, tämän viikon olen mennyt läpi hyvin vähillä yöunilla ja hyvin suurella stressitasolla, flunssa on jo voiton puolella [koputan puuta, varmuuden vuoksi], vaikka Herra Rattuksella se taitaa olla vasta alussa, se yskii ja sen korvia kuumottaa, enkä minä enää millään jaksa ruveta keittämään sille teetä.

maanantaina, syyskuuta 03, 2007

Älä aivasta

Palaverissa en ajattele muuta kuin "älä aivasta" ja sitä kuinka monta uutta ihmistä olen päivän aikana kätellyt. Toivottavasti heillä on erinomainen vastustuskyky, vaikka luulen että ei ja kohta minut muistetaan pahimmanlaatuisena taudinkantajana. Miksi kaikki tapahtuu aina yhtä aikaa, jos tästä viikosta selviän, selviän vaikka mistä.

Sitruunavissyn ja mehun sekoitus nousee päähän, tai ehkä se on kuume, en uskalla mitata, asunto on niin sotkuinen ettei mihinkään voi katsoa, paitsi televisioon, miten näin voi asua. Ruudussa näkyy huonoa ohjelmaa ja yksi pysäyttävä ilmastodokumentti, ajattelen että minun on pakko luopua hiuslakasta ja vaikka mistä (mihin kaikki tyhjät shampoopullotkin menevät?),vaikka nyt en kestä ajatusta edes täkistä luopumisesta. En suostu kipeäksi, en s-u-o-s-t-u.

sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007

Syysflunssa

Luen Laurence Sternen Tristram Shandya, kerronta hyppelee, eksyy sivupoluille, olen jo sivulla 160 eikä nimikertoja ole päässyt vielä edes omaan syntymäänsä asti. Nenä on tukossa ja ohimoita kuumottaa, särkylääkkeen vaikutus alkaa haihtua, en ehdi jännittää ensimmäistä työpäivää uudessa kirjastossa, jännitän sitä että nouseeko kuume, pääsenkö aamulla sängystä ylös, saanko edes unta.

(Tietysti olen viimeisinä lomapäivinä ehtinyt tehdä muutakin kuin sairastaa: olen tavannut ystäviä ja käynyt elokuvissa, Irina Palm oli hyvä!)

tiistaina, elokuuta 28, 2007

Ja niin valtava on meri

Pesukone pyörittää toista koneellista pyykkiä, enempää ei asunnossani mahdu kuivumaan kerralla. Herra Rattus katselee kun kastelen Selenicereukset, puran laukkua, vesi kiehuu hellalla, kaadan vettä kahteen teemukiin. Kerron matkasta, siitä miten upeaa oli nähdä täplädelfiinejä, miten ne uivat kumiveneen alta ja vierestä, edestakaisin, välillä selällään, valkeat vatsat veden läpi loistaen. Miten nopeita eläimiä, kaikki ne hypyt, kaksittain ja kolmittain, aaltojen yläpuolelle, jopa pieni poikanenkin vauhdissa mukana. Ja kaksi kertaa suuremmat pullonokkadelfiinit vähän hillitymmin, vähän kauempana veneestä, oikeassa elementissään, ei missään delfinaariossa. Ja niin valtava on meri, niin sininen, että ihmiselämä tuntuu pieneltä ja turhanpäiväiseltä, kaikki muu unohtuu, paitsi ympärillä kisailevien eläinten kauneus, suolan maku huulilla, kovassa aallokossa. Kaskelottia en onnistunut näkemään, mutta vannoutunut valasbongari minusta tuli, haaveilen jo ensi kesästä, uudesta reissusta johonkin maailmankolkkaan, valassafarille Norjaan tai Islantiin tai jonnekin.

Herra Rattusta eivät merenelävät kiinnosta, huomaan että sen keskittyminen herpaantuu, se sivelee mietteliäästi viiksiään, tuijottaa mukiinsa, ulos pimeään iltaan. Ymmärrän vaihtaa aihetta, jätän vastahakoisesti meren, valaat ja delfiinit. Herra Rattuksen mustiin silmiin syttyy innostunut loiste, kun kerron Ribeira Granden laitakaupungin rähjäisistä takapihoista, pyykkinaruista, rauniotaloista, ruskeista kanoista, kalanhajusta, torakanraadoista ja täysistä roskalaatikoista baarien takana. Mutta silti, en voi olla huomauttamatta, meri näkyy kaikkialle, takapihoille myös. Turhaan tähyilen tummia, liikkuvia hahmoja kaukana ulapalla. Ne ovat kallion lohkareita vain kun katson kiikareilla, tai veneitä, eivät valaita. Samaa merta tähyävät vanhat, kukkamekkoiset rouvat ikkunoistaan, ahavoituneet, harmaatukkaiset, entiset kalastajat portailtaan ja jyrkiltä kallioilta veteen kirkaisten pudottautuvat lapset. Tuuli lennättää kasvoille rantaan pirstoutuvien aaltojen pärskeitä, ja pyykit - kuivuvatko ne ikinä?

Kotona

Ihanaa olla kotona, vaikka jääkaappi on ihan tyhjä ja on hirveä nälkä ja yö on musta ja syksyinen. Melko iso hämähäkki on kutonut verkon kirjahyllyn alle, mutta Ponta Delgadan kujilla nähtyjen valtavien torakoiden jälkeen se ei aiheuta kovinkaan rajuja puistatuksia. Imuroin sen silti, varmuuden vuoksi, ei sitä koskaan tiedä jos vaikka yöllä tulee toisiin ajatuksiin.

lauantaina, elokuuta 18, 2007

Loma

Viimeisenä työpäivänä on vähän haikea olo, työkaverit muistavat hienolla kortilla ja lahjalla, enkä koe olevani kaikkien niiden kehujen ja halauksien arvoinen. Kotona juon siideriä loman kunniaksi, kireys haihtuu ja aika hidastuu, myöhästyn sovitusta tapaamisesta, tietenkin. Jono Flow-festivaalille on loputon, kestää tunnin ennen kuin pääsen sisään ja vielä puoli tuntia ennen kuin löydän ystäväni kaiken sen ihmispaljouden joukosta. Mutta sitten juodaan punaviiniä, lämpö soljuu kurkusta alas, hämärtyy, kaikki ovat hyvällä tuulella ja CocoRosie on hyvä.

Tänään juoksen kaupoilla tekemässä viimeisiä hankintoja ennen matkaa, pesen monta koneellista pyykkiä ja kävelen keskuspuistossa. Hämärä tulee yhä aikaisemmin, näen koiria ja hevosia, palstoilla loistavat vielä kehäkukat, auringonkukat ja korkeavartiset keltaiset kukat, joiden nimeä en tiedä.

sunnuntaina, elokuuta 12, 2007

Viiniä, kurkkuvoileipiä ja säikkyjä kissoja

Aamulla puoli viiden aikaan seisomme ystäväni tuolittomassa keittiössä ja syömme kurkkuvoileipiä, sade ropsahtelee puiden lehdille ikkunan takana, juovikas kolli hypähtää ketterästi pöydälle ja pienempi naaras luikahtaa sängyn alle piiloon, se on säikky ja leikkaustoipilas, sillä on kaulassaan muovinen kauluri. On istuttu jokirannassa juomassa viiniä ringissä ystävien seurassa, kaikki on niin tuttua ja helppoa, pimenevä joki, ihmisten eleet ja puheet. On ihmetelty tutun baarin remontoitua vessaa, tavattu odottamattomia vanhoja tuttuja ja istuttu pyörän tarakalla siksakkyytiä pitkää tietä, hiljaisten talojen ohi.

Puoli yhdeksän aikaan aamulla herään ja luulen että päivä on jo pitkällä, aurinko paistaa suoraan silmiin, ja joku tuijottaa, kissa, se säikky, kauluri kaulassaan on uskaltautunut sängyn alta tarkastelemaan nukkuvaa vierasta. Mutta ei se tule kun ojennan käden, vaan vetäytyy kauemmas, luikahtaa keittiöön ja pöydän alle. Ystävä nukkuu vielä, minä en saa unta enää, onneksi uusi Harry Potter pitää seuraa aamun pitkät tunnit. Myöhemmin kahvin äärellä puhumme kollektiivisesta kokemisesta (kuten keikoista, suurista seurueista) miten vaikeaa sellaisissa tilanteissa on olla läsnä itsessään, miten sitä aina kadehtii niitä jotka siihen pystyvät. Miten yksityinen kokeminen on voimakkaampaa, löytämiset ja oivallukset, silloin on täysin itsessä, ei irtaantunut, ei ulkopuolella.

Ennen junalle lähtöä poikkean vielä toisen ystävän luona, hän tekee ruokaa, hänellä on kesähame yllään, paljaat jalat, puhun valvoneen katkonaisia lauseita, juon lisää kahvia, on viileämpää kuin eilen, ainakin vähän. Toteutan krapulaisen mielitekoja, ostan PepsiMaxia ja jäätelön, jogurtticashewpähkinöitä. Kotona avaan kaikki ikkunat, Herra Rattus aivastelee, vaatteissani on kissankarvoja, se on niille allerginen. Ensi yönä aion nukkua hyvin, yhdeksän tuntia ainakin.

torstaina, elokuuta 09, 2007

Hedelmiä ja järjettömiä runoja

Helteellä nektariinien lahoamisprosessi kiihtyy, tänään ne on heitettävä pois, apupöydän pinnassa on vielä imelä tuoksu pilaantuneiden päärynöiden jäljiltä, en tajua miksi hedelmät eivät nyt maistu, miksi en vain lakkaa ostamasta niitä. Hikoilen uudet, kalliit nahkakengät piloille, koska tietenkin ajattelen että sukka ja keinopohjallinen säästävät kenkää juuri hikoilemiselta, työpäivän jälkeen kaikki on märkää, ei minusta ole mihinkään käytännön ajatteluun. Päivät ovat täynnä, nipistän aikaa runolle sieltä mistä voin, se tempoilee joka suuntaan, hajoaa käsiin, ensin se kertoo puukotuksen nähneestä miehestä, sitten erikoisen ruokavalion omaavasta vanhasta naisesta, sitten terapeutista ja nyt torakasta, pelkkiä lukemattomia erilaisia alkuja, erilaisia versioita samasta ideasta, ei yhtään loppua, ei mitään järkeä ja tässä helteessä menee hermo.

sunnuntaina, elokuuta 05, 2007

Kireys

Jänikset juoksevat ikkunan alta, kirjoitan tekstiviestiin, ja niin ne todella juoksevat, iltalenkit hämärtyvät, kohta on aika vaihtaa uimahallin keinovaloihin, kloorin tuoksuun. "Miten olet noin kireä?" kysyy ystävä, kun istumme Senaatintorilla Suurkirkon rappusilla, turistien ja lokkien keskellä, jäätelöt käsissämme (ja minulla myös paperinen kahvimuki), hätkähdän, näkyykö se noin selvästi, olen kyllä kireä, viime aikoina ollut koko ajan. Kun tuntuu että aika ei riitä mihinkään, ei yhtä aikaa työlle ja kirjoittamiselle ja liikkumiselle ja lukemiselle ja ystäville, ei millään kaikille yhtä aikaa.

maanantaina, heinäkuuta 30, 2007

Säkeentynkiä, sadetta ja Seljaa

En jätä iltakävelyä väliin vaikka sataa, vesi ei pääse iholle asti kuitenkaan, vaatteita on niin monta kerrosta, kävellessä tulee hiki. Kotona vaihdan märät vaatteet, keitän chai latte -teetä ja jotenkin tuntuu syksyltä, ehkä se on kanelin tuoksu, kaivan rypistyneitä paperilappuja työfarkkujen taskuista, olen raapustellut niihin säkeentynkiä kesken työpäivää, puheluiden ja puheiden välillä, pyörittelen niitä ja ajattelen, mutta en saa lauseenpätkistä mitään irti nyt. On ajatus, mutta ei muotoa, sitä on vaikea saada paperille. Lueskelen lauantaisia löytöjäni Sofiankadun antikvariaatista, eivätkä ne auta tekstin syntymistä, ikinä en voisi kirjoittaa niin kuin Sirkka Selja, niin hienoa tekstiä: "Käärme tuli Taman luo ja sanoi:/ Syö, Tama, Tiedonpuusta./ Mutta Tama sanoi: Tama ei syö./ Parempi on Taman pysyä tyhmänä, että on jotain Tamaa/ viisaampaa./ Taman viisaus on kuin syvä kaivo./ Vesisuonet pitävät kaivoa yhteydessä Pohjaveden kanssa./ Pohjavesi on kaiken äiti. Ei ole mitään viisaampaa kuin/ Pohjavesi./ Tama tietää kaiken, minkä Pohjavesi tietää." (Sirkka Selja: Taman lauluja, Wsoy, 1945)

perjantaina, heinäkuuta 27, 2007

Adrienne Richin seurassa

Vietän perjantai-iltaa Adrienne Richin seurassa tehtyäni yliopiston kirjastolta mittavan löydön (Pasilasta soitettiin ja kerrottiin kaupunginkirjaston ainoiden varastokappaleiden kadonneen), kannan Opiskelijakirjastolta kotiin useamman runokokoelman ja yhden valittujen runojen laitoksen. Kansalliskirjaston kappaleet jätän toistaiseksi tutkimatta, näissä riittää kyllä yhdeksi viikonlopuksi. Luen niskani kipeiksi, juon kaksi kuppia kahvia, työviikon väsymys tuntuu joka jäsenessä, menen pitkälle kävelylle vaikka tihuttaa vettä, metsä tuoksuu, multa. Vastaan kävelee mies joka kaukaa muistuttaa marsumaista Totoroa sateenvarjoineen. On niin harmaata, että hätkähdän samoja kantoja kuin aina: emu kurkottaa kaulaansa aluskasvillisuuden joukosta, ja kerrostalon takapihalla istuu ruskea newfounlandinkoira, pitkä kieli roikkuen. Kun katson toisen kerran, ne ovat puuta vain, mutta miksi näen ne aina niin, en käsitä.

Kotona palaan Richiin taas, ihastun puhujiin, joissakin runoissa on kaipaamaani moniäänisyyttä, kuten runossa 'Dialogue': "I get up, go to make tea, come back/ we look at each other/ then she says (and this is what I live trough/ over and over) - she says: I do not know/ if sex is an illusion//I do not know/ who I was when I did those things/ or who I said I was" (Rich: The Fact of a Doorframe. Selected Poems 1950-2001, W.W. Norton & Company; 2002, olen siteerannut vain osaa runoa). Ja sulkeet! Ja kursiivit! Miten inspiroidunkaan muotoseikoista! Huomaan että minulle on kirjoittajana kehittymässä vakavia maneereja, sulkeita ei saisi missään nimessä viljellä liikaa, ne vain ovat niin käteviä ilmaisemaan merkityksiä, painottamaan, ne tulevat ihan huomaamatta....

torstaina, heinäkuuta 26, 2007

Inspiroivia tuhoeläimiä

Inhonväristykset kulkevat pitkin selkärankaa, tai ihoa oikeastaan, käyn läpi luokan 600 kirjoja: tuhoeläinten torjuntaa, tarkkoja kuvia erilaisista kuoriaisista, torakoista ja toukista, siitä millaisissa raoissa ja koloissa ne voivat majailla. Ja erityisesti vanhoissa taloissa. Niin keskittynyt olen että puhelimen ääni pelästyttää, enkä löydä kynää ja paperia mistään, hapuilen ja pudottelen tavaroita lattialle. Puhelun jälkeen palaan turkiskuoriaisten toukka-asteeseen ja sitten, odottamatta, tulee mieleen tilanne ja säe, uuden runon itu. Kirja on pakko kantaa työpaikalta kotiin asti, ihan niin kuin inspiraatiomielessä.

tiistaina, heinäkuuta 24, 2007

Draamallisten monologien jäljitystä

Uni katkeilee, yö on valoisa ja päivä kestää niin kauan, tänään olen väsynyt ja toisaalla, istun tietopalvelutiskillä ja tilaan asiakkaiden välissä itselleni kiinnostavia, mahdollisesti draamallisia monologeja, tai ainakin kiintoisia puhujia, sisältäviä runokirjoja Pasilan varastosta, hämmästyn miten monta etsimääni löytyy: Robert Lowellia, Ezra Poundia, Robert Browningia ja Adrienne Richiä. Ainakin netistä löytämäni Richin runo kolahtaa, miten herkullinen puhetilanne, runon puhuja kuvittelee lukijansa ja konkreettisen lukutilanteen, puhuttelee tätä kuvittelemaansa lukijaa: " I know you are reading this poem/ late, before leaving your office/ of the one intense yellow lamp-spot and the darkening window/ in the lassitude of a building faded to quiet/ long after rush-hour". Ja erityisesti seuraavat säkeet nostavat miltei ihokarvat pystyyn, runon puhuja puhuttelee juuri minua, joka luen tätä runoa juuri nyt: "I know you are reading this poem which is not in your language/ guessing some words while others keep you reading/ and I want to know which words they are."


sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007

Syntymäpäivä

On viiniä ja ystäviä, matalalta lentävät lokit, pimenevä, tyhjenevä puisto. On hauskaa, on päättömiä puheita, ja sitten unohtuu aika ja myös laukku jonnekin, taksijono ei lopu, vaikka yö loppuu. Aamu on huonovointisia vieraita, keitän kahvia, kaikilla on väsyneet silmät. Aurinko tunkee liikaa sisään, ja joku kärpänen, ohimoissa tykyttää päänsärky. Istun pikkusiskon kanssa elokuvateatterin kahvilassa ja syön suklaakakkua, päänsärky voimistuu Harry Potterin tehosteista, painelen kivennäisvesipullolla otsaa ja ohimoita, se auttaa alussa, sitten vesi lämpenee eikä enää tehoa, istun penkillä lopulta kaksinkerroin mutta särystä huolimatta elokuva on hyvä. Mikä siinä on, että syntymäpäivinä on aina juhlittava ihan yli ja loppuun asti, niin että irtoaa itsestä ja ajasta ja vasta seuraavana päivänä joka lihaksella, joka solulla ja morkkiksen värisellä ajatuksella tietää todella olevansa olemassa.

torstaina, heinäkuuta 19, 2007

Dekkareita ja T.S. Eliotia

Kotiin päästyäni vaihdan verkkareihin, keitän kahvia, vaikka tänään unohduin lukemaan töissä kirjaa jossa valistettiin pannukahvin haitallisuudesta, siitä viis, en sentään tupakoi, on loputtoman monta tuntia aikaa uppoutua dekkareihin, Eeva Tenhusen Mustat kalat (1964) ensin loppuun ja sitten aloitan Leena Lehtolaisen Harmin paikan (1994). Tenhusen sankaritar pyörtyy ainakin kolme kertaa synkeän komisarion käsivarsille (vaikka murhatun kämppäkaverin kohtalo sinänsä kuitataan aika suruttomasti ja jatketaan päiväjärjestystä niin kuin ei mitään) , eikä loputon neidittely ja maisterittelu lakkaa huvittamasta.

Kyllästyttyäni dekkareihin tartun T.S. Eliotin runokokoelmaan Prufrock and Other Observations (1917), ja kyllä, tätä pitää saada lisää, draamalliset monologit nostattavat ihon kananlihalle, innostuksen hehkun poskille, ne eivät lakkaa kiehtomasta, inspiroimasta, muutamiin säkeisiin rakennetut puhetilanteet, dialogin osapuolten väliset jännitteet, puhujien muutamista lauseista tulkittavissa olevat äänen sävyt, kuten runossa "Portrait of a Lady", jossa nainen ja häneen rakastunut mies keskustelevat teekupillisen ääressä: " Now that lilacs are in bloom/ She has bowl of lilacs in her room/ And twists one in her fingers while she talks./ 'Ah, my friend, you do not know, you do not know/ What life is, you who hold it in your hands';/ (Slowly twisting the lilacs stalks)/ 'You let it flow from you, you let it flow,/ and youth is cruel, and has no more remorse/ and smiles at situations which it cannot see.'/ I smile, of course,/ And go on drinking tea" (edellä siteeraamani on tosiaan vain yksi säkeistö pitkää runoa). Pitäisi päästä Lontooseen penkomaan kirjakauppoja, tekemään löytöjä, draamallisen monologin kirjoittajia ja perustajia on muitakin (ehkä on sellaisiakin joista en edes vielä tiedä!) mutta eipä niitä Suomen kirjastoista löydä. Ja on eri asia lukea kokonaista runoteosta, eheää teoskokonaisuutta, kuin jotakin suomennosvalikoimaa. Mutta ehkä päädyn Lontooseenkin vielä joskus lähitulevaisuudessa, haluaisin tutkia perusteellisemmin myös Luonnonhistoriallisen museon kokoelmia, jättiläisvyötiäisen valtavaa fossiilia, täytettyä pussihukkaa ja valaiden luurankoja. Mutta nyt, en innostu liikaa, ensin on elävät valaat ja Azorit ja sitten alkaa työ uudessa kirjastossa, pitää keskittyä siihen.

lauantaina, heinäkuuta 14, 2007

Seurueista, ihmisten ajoista ja öisistä kotiin paluista

Perjantain viimeiset, viivyttelevät asiakkaat välttyvät vain vaivoin ärtymykseltäni, on kiire, olen sopinut koko illan täyteen menoja, nappaan vielä lähtiessäni hyllystä T.S. Eliotin runokirjan ja ystävälle Hotakaisen Juoksuhaudantien, lukupiiriä varten. Ensimmäisessä tapaamisessa juon kirpaisevan kallista siideriä, puhun unista ja toteemieläimistä, siideri nousee päähän, aika hidastuu. Toisessa tapaamisessa istun puistossa ja juon punaviiniä pahvimukista. Aurinko paistaa, seurueilla on grillejä ja koiria, jongleerauspalloja, niistä tuleekin pikkusisko mieleen, pitää soittaa puhelu ja pikkusisko vastaa. Yhdellä metallihenkisellä porukalla on mukanaan hermeliinikani, se syö antaumuksella vihreää ruohoa, mutta ehkä sitä silti pelottaa, koiria on niin paljon. Kymmenen jälkeen seurueemme kasvaa kolmesta viiteen ja kieli vaihtuu englanniksi, puheenaiheet kepeämmiksi, suuret lokit tepastelevat liian lähelle, niillä on terävä, valpas katse.

Nykyään osaan lopulta vaihtaa siiderin kahviin, lähteä ajoissa, ihmisten ajoissa, kun on vielä selvästi yö, eikä aamu. Mutta silti, pienessä laskuhumalassa, kun kiertää avainta lukossa ja avaa oven tyhjään, pimeään, hiljaiseen asuntoon, on vaikea välttyä yksinäisyyden tunteelta, se putoaa harteille kuin raskas takki. Sillä koskaan muulloin ei yksinäisyys tunnu sellaiselta, ei se yleensä tunnu niin raskaalta, se on omaa rauhaa ja luovuutta, lepoa ja ajatuksia. Vain öisin, silloin kun palaa kotiin jostakin, se on jotakin ihan muuta, kuin muumipeikkojen Mörön jälkeensä jättämä jäinen maa.

perjantaina, heinäkuuta 13, 2007

Ärtymystä

Sain juuri loppuun Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt (2007). Ei vakuuttanut: liian alleviivaavaa, liian paasaavaa, liikaa asioita tungettu yhteen kirjaan, ja kaiken kukkuraksi lopussa vielä tietoisku prostituution historiasta. Kuin olisin saanut jonkin valistuspaketin kouraani, ensin tarina sitten faktat. En pidä siitä että minua aliarvioidaan lukijana, pureskellaan kaikki valmiiksi.

keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2007

Korvissa ei soi mikään muu kuin yltyneen sateen ääni

Kun palaan yöllä kotiin, katsomasta Deerhoofia ja Cosmobileä, asvaltti on sateesta märkä, katu on hiljainen ja ikkunat pimeinä. Ennen kuin pääsee nukkumaan, on raivattava vaate- ja kirjakasat sängyn päältä, siirrettävä ne lattialle ja tuolille, luettava vielä yksi luku kirjasta. Aamulla herään myöhään, korvissa ei soi mikään muu kuin yltyneen sateen ääni, tällä kertaa onneksi tajusin varustautua korvatulpin, musiikki oli hyvää, mutta keikkapaikka ahdas ja matalakattoinen, klaustrofobiselta tunteelta oli vaikea välttyä.

Tänään huolestun asioista, joista huolestun aina silloin kun muuta huolestumista ei ole, tuuletusparvekkeen ovesta, ikkunoiden repsottavista tiivisteistä ja rahasta, tili on huvennut olemattomiin, mutta ehkä sitä jollakin lailla selviää kuun loppuun asti, ainakin matka Azoreille on nyt maksettu. Äh, pitäisi lähteä töihin.

maanantaina, heinäkuuta 09, 2007

Runouskäsityksistä ja keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta

Bussipysäkillä en malta olla kaivamatta laukustani kirjaa, puolet siitä olen lukenut jo töissä, asiakkaiden kysymysten välissä. On pitkä odotus ja kuuma, nostan kirjan kasvojeni ja auringon väliin, kirja on hyvin pieni ja ihan uusi, sidokset ovat jäykät vielä. Ja sitten jossakin vaiheessa huomaan (olen lukenut jo pitkään, ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta bussia ei edelleenkään kuulu), kirjan kannessa on suuri kirkkaankeltainen tarralappu, jossa lukee kissan kokoisilla keppikirjaimilla nimeni. Ohikulkijat eivät ehkä ole nähneet kasvojani kirjan takaa, mutta he ovat kyllä lukeneet nimeni sen kannesta, lappua on hyvin vaikea olla huomaamatta.

Työpaikalla minulla on tapana hamstrailla kiinnostavia kirjoja, uutuuksia tai palautuksia, ja jos puhelin soi, tai jos joku vanhempi rouva lähestyy tiskiä, on kirjat laskettava siihen paikkaan, tiskille tai hyllylle, työpöydälle tai sivupöydille. Minulla on tapana kuljetella muutakin, kyniä ja saksia, papereita ja leimasimia, paikasta toiseen, muistan ne kyllä, kuljetan ne takaisin keskeytysten jälkeen, mutta useimmiten järjestystä rakastavat kollegat ehtivät ensin, heillä on ylilunnollinen kyky huomata pienimmätkin poikkeamat ympäristössä (jos kirjakärry seisoo viisi minuuttia väärässä paikassa), he hermostuvat niistä, kynä muualla kuin kynätelineessä on heille aivan liikaa, he kiikuttavat kynät ja kärryt salamannopeasti takaisin ja saavat vääriä (?!) mielikuvia huolimattomuudestani. Ja kun sitten tarvitset strategisesti sijoittamaasi kärryä, laskeaksesi siihen painavan, vaivalla kootun kirjapinon, ei sitä näy enää missään. Siksi keltaiset laput ovat loistava keksintö, pistän niitä kaikkialle ja kirjani ja kärryni ja paperini jätetään rauhaan.

Mutta se keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta. Lukemani kiinnostava kirja oli Poetiikkaa - seitsemän esseetä runouskäsityksistä (toim. Hytönen & Sutinen, Savukeidas: 2007). Seitsemän runoilijaa, viisi miestä ja kaksi naista, pohtivat esseissään kirjoittamisensa taustalla piileviä kirjoittamisen strategioita ja käsityksiä hyvästä runoudesta, omaa poetiikkaansa. Kirjoittajat lähestyvät aihetta eri suunnista, omalla tavallaan, toiset yleisemmin, toiset henkilökohtaisemmin. Pidin eniten kahden naisrunoilijan, Johanna Venhon ja Pauliina Haasjoen teksteistä. He kirjoittavat selkeästi ja kirkkaasti, vailla teoksen monien miesrunoilijoiden tekstien välistä tihkuvaa egoismia. Jotenkin se on silmiinpistävää, miten luovilla miehillä on niin kova tarve usein, missä tahansa sopivassa välissä, perustella omaa osaamistaan ja fiksuuttaan, kun taas naiset luottavat teksteihinsä, antavat niiden puhua puolestaan. Ja se riittää. Ehkä se on ymmärrettävä jako, naiset voivat olla rauhassa runotyttöjä, se on sopivaa, se on feminiinistä, ei sitä tarvitse perustella, se hyväksytään. Mutta runopoika asettaa miehisyytensä kyseenalaiseksi kun hän astuu feminiiniseksi mielletyn runoilun alueelle. Hänen on todisteltava miehisyytensä muulla tavalla, hänen täytyy olla paras, hänen täytyy olla kova, jotta hän voi asettua maailmaa vastaan, jotta hänet hyväksytään kirjoittavana ihmisenä ja miehenä samanaikaisesti. Se selittäisi ainakin egoismin.

Mutta piti sanoa siis jotakin esseekokoelman kahdesta naisrunoilijasta. Pauliina Haasjoki erittelee kiintoisasti runon monisäikeistä kirjoittamisprosessia esseessään: 'Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään'. Johanna Venho taas lähestyy aihetta konkreettisesti, hän kertoo tarinan metromatkasta räntäsateen läpi, metrossa keskustelevat Runoilija ja sateesta kastunut Kirjallisuudenopiskelija. Lopussa Venho kiteyttää runon olemuksen kiehtovasti: "Tytön perässä väkijoukossa liukuportaisiin kompastui liehuvalahkeinen, pitkätukkainen tyyppi joka vilkaisi nolona ympärilleen: näkikö joku? Se on runo, hän ajatteli. Runo on se tuttava kadulla, joka ei kulje pitkin suoraa viivaa, askel mutkittelee, lahkeet lepattavat, rispaantuvat, takki roikkuu vinksallaan ja tukkaan on unohtunut kampa, kampa kumminkin."

sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007

Liiasta lukemisesta tulee uneliaaksi

Liiasta lukemisesta tulee uneliaaksi. Pikkulintu koputtaa nokallaan ikkunaa, räpyttää siipiään lasia vasten, suljen tuuletusparvekkeen oven ettei se keksi lennähtää sisään. Keskeytän välillä, tartun yhteen keskeneräiseen runoon, en tiedä vielä tuleeko siitä mitään, on vaikea löytää täsmällisiä, sopivia sanoja. Kun saan rungon valmiiksi, luovutan, olen liian kärsimätön tänään, haluan valmista heti. Palaan takaisin Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen pariin.

sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2007

Tänään:

Olen istunut autossa märän spanielin vieressä, ja jotenkin penkillä on levää myös.

Olen syönyt Viennetta-jäätelökakkua ja kuunnellut kokemuksia New Yorkista.

Olen pelannut biljardia ja lyönyt ohi monta kertaa.

Olen kärsinyt kipeistä korvista ja pelännyt kuulovauriota (unohdin korvatulpat kotiin eiliseltä Maria Gasolinan keikalta).

Olen surffaillut netissä valaista kertovilla sivuilla ja työstänyt yhtä uutta samanaiheista runoa. (Luovutin jo: en enää yritä vältellä toistuvia valasmaisia ideoita, jos ne tulevat, niin ne tulevat, ehkä ne on vain kirjoitettava tyhjiin ja pois.)

lauantaina, kesäkuuta 30, 2007

Vokaaleja ja julkaistuja runoja

Seison Akateemisen kirjakaupan lehtiosastolla, hyllyjen ja ihmisten välissä, ja avaan malttamattomasti Kulttuurivihkojen tuoreen numeron sisällysluettelon kohdalta auki. Ja siellähän se on, minun nimeni! Tai ei, ei sittenkään, viimeinen kirjain on väärin, se on painovirhe, ajattelen, vain tässä kohdassa, vain tässä. Selaan nopeasti oikean sivun, ja siellä on sama juttu, minun nimeni, mutta ei ihan, viimeinen vokaali on väärä. Niin pieni heitto, ja silti tuntuu kuin katselisin jonkun vieraan ihmisen nimeä, vaikka runot ovat minun. Ja miten tyypillinen virhe, omituinen nimeni kuullaan aina ensimmäisellä kerralla täsmälleen niin, ja vaikka nimeni nähtäisiin kirjoitettunakin, se alitajuisesti korjataan väärin, ehkä a-vokaalit nimien lopussa sopivat paremmin suomalaiseen nimikulttuuriin, e-vokaalit ovat vieraita, aivan kuin nimi Helena on meillä a-päätteinen vaikka monessa muussa maassa se loppuu e-kirjaimeen, Helene.

Mutta joka tapauksessa tuntuu hyvältä nähdä omaa tekstiään painettuna, sillä runot ovat minun, kuitenkin, minun sanojani, ja niitä on kaksi aukeamallista. Se on tärkeintä.

tiistaina, kesäkuuta 26, 2007

Ampiainen

Pudotan takin lattialle ja kassin, sytytän olohuoneen valon, kaikki muut lamput ovat palaneet loppuun, astun melkein ampiaiseen, viime hetkellä yli. Yksi kuollut taas, mistä niitä tulee, avoimista ikkunoista, niin kuin sateen tuoksu kun olen poissa. Pistiäisiin ne kuuluvat, ampiaiset, eivät mehiläisiin, luen internetistä, ne syövät toisia hyönteisiä, tappavat vahvoilla leuoillaan, mutta jätän silti katsomatta videon, jossa ampiainen syö kärpästä. Iltavuoron jälkeinen väsymys tuntuu nilkoissa asti, en jaksa korjata ruumista nyt, teen sen huomenna, sitä ennen täytyy vain muistaa missä se tarkalleen sijaitsee, messengerväittely ystävän kanssa on kesken, sekin koskee hyönteisiä. Kukkakärpäsiä oikeastaan, pitäisi hankkia elämä ehkä.

lauantaina, kesäkuuta 23, 2007

Juhannuksesta, valaista ja lomasta

Autiolla palstanviljelyalueella valtava jänis pistelee poskeensa vihreitä porkkananvarsia. Räkättirastaan pulleat poikaset tuijottavat hölmistyneinä tien vieressä kun ohitan ne, on vieläkin kuuma vaikka kello on yhdeksän illalla, huppari on ihan liikaa. Tänä juhannuksena en ole juonut punaviiniä, enkä nähnyt kokkoa, toisin kuin kirjoitin vuosi sitten ensimmäisessä blogitekstissäni.

Tänä juhannuksena olen oikeastaan unohtanut koko juhannuksen, olen ajatellut lähinnä valaita ja lomaa, sitä miten ne voisi yhdistää, googlannut paikkoja joissa järjestetään valasretkiä. Ja jos hyvin käy, jos tilaa vielä on, olen elokuun lopussa Azoreilla ja näen omin silmin eläimiä, jotka eivät millään pysy poissa unistani, eivätkä runoistani, jostakin ne aina tulevat, uivat tekstin käänteisiin, sivulauseisiin, eikä sitä edes itse huomaa. Mieluiten olisin halunnut katsomaan Vienanmerelle maitovalaita, mutta retkiä ei järjestetä enää silloin kun olen lomalla. Ehkä ensi kesänä sitten.

Maitovalaista näin kerran hyvin vahvan unen: valkoiset pienet valaat uivat matalassa rantavedessä, jalkojeni ympärillä, hengenhädässä, joko meri oli täynnä myrkkyjä tai vesi haihtui, en tiedä, lopulta ne makasivat rannalla, tekivät kuolemaa, kaadoin vettä niiden päälle ja sivelin kohoilevia kylkiä, mutta en voinut mitään ja niiden älykkäiden silmien tuijotukseen ja raastavaan voimattomuuden tunteeseen heräsin. (Olen nähnyt eläimistä sellaisia unia ennenkin, usein). Jotenkin vain tuntuu että valaiden toistuville ilmestymiselle runoihini ja uniin on jokin syy, siksi minulla on vahva tunne siitä että niitä on nähtävä elävänä, omin silmin, juuri nyt. Niin kovasti toivon että matka onnistuu.

Valasmietteiden lisäksi olen lukenut Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän (2005) ja vältellyt runoihin tarttumista: kohta, ihan kohta, luen vielä pari sivua, vielä yhden, ja sitten tiskaan ja pesen kylpyhuoneen lattian, poimin ikkunalaudalta kuolleen ampiaisen. Ja nyt onkin jo ilta ja ihan hirveän myöhä.

maanantaina, kesäkuuta 18, 2007

Ja kahvimaitoa ei sitten ole

Ja kahvimaitoa ei sitten ole.

Ja olen juuri nähnyt ystäviä ja puhunut Kurt Vonnegutista ja maailmanlopusta ja kaurapuuron värisestä ihosta (onko se valkoista vai harmaata vai vaaleanruskeaa?).

Ja kävellyt Ruttopuiston poikki ja ajatellut että pitäisi olla kaulahuivi tai ehkä käsineet.

Ja ollut hirveän hyvällä tuulella.

sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2007

Myöhempien aikojen pyhät bussissa

Kauppakasseistani leijailee makea toffeen tuoksu, chai latte -tee, miten se voi tuoksua toffeelle? Bussiin astuu kaksi nuorta mormonimiestä. Hätkähdän, miehet ovat kuin suoraan Juha Itkosen hienosta romaanista Myöhempien aikojen pyhiä (2003), en voi välttää tuijottamista, ovatko he todellisia, romaanin lukemisesta ei ole kuin kaksi päivää. Siinä he istuvat, melkein vastapäätä, ihan kuin kirjan David ja Mark, toinen tumma ja kaunis, toinen vaalea ja hörökorvainen. Tummalla on kädessään lehtinen, jonka kannessa on imelä suurisiipinen enkeli. Hän syventyy siihen, nuokkuu välillä, katselee ympärilleen, vaalea tuijottaa ikävystyneesti ikkunasta ulos, he eivät puhu toisilleen sanaakaan koko matkan aikana, kuin olisivat kyllästyneet toistensa jatkuvaan seuraan, ihan niin kuin David ja Markkin. Miten amerikkalaisilta he näyttävät, miten kaunis tumma mies onkaan, jotenkin surullista, miten hukkaan sellainen kauneus menee, tajuaako hän sitä edes itse. Katselen hetken ohilipuvaa maisemaa hurskain amerikkalaisin silmin, matalia kerrostaloja, kesävaatteisia nuoria tyttöjä ja tatuoituja kaljuja miehiä mäyräkoirineen. Mutta kaunista on, kaikkialla on vihreää ja lintuja. Ja sitten on ryhdistäydyttävä, sympatiani vieraita mormonimiehiä kohtaan on hullua, eivät he ole David ja Mark, en minä tunne heitä ollenkaan.

Myöhään illalla kävelen keskusmetsässä, aurinko tulee vastaan, se paistaa niin matalalta että kivenmurikat erottuvat, niillä on pitkät varjot. Kotona selvitän tiskivuoren ja istun puhtaissa, viileissä lakanoissa lukemassa Kurt Vonnegutia maanantain lukupiiriä varten.

perjantaina, kesäkuuta 15, 2007

Perjantai

Keitän kahvia ja kuuntelen Wojciechin uusinta, Sointula-levyä, lujalla. Köynnös työntyy parvekkeen ovelta sisään, Herra Rattus istuu vastapäätä ja puhuu. Herra Rattuksella on hiljainen ääni, en kuule aivan kaikkea, musiikki on voimakkaampi, musiikki on niin hyvää, mutta ei se mitään vaikka en kuule, nyökyttelen, kofeiini kiertää ympäri kehon, musiikki menee ihosta läpi. Herra Rattus ei huomaa väsymystäni, se kertoo kuono kiihtymyksestä väristen, sen sanoissa on kesän keveys ja valo, pensaiden vihreä. Tiskit ovat yhä tiskaamatta, pöly kerrostuu lattialle, ja näen taas hämähäkin, ihan pienen, niin pienen ettei se haittaa. En halua puhua mitään, en kuunnella, en ketään, en kenellekään.

keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Voileipä

Jos olisi edes tilaa tehdä yksi voileipä tämän tiskivuoren keskellä.

sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2007

Jälleennäkemisistä, Aurajoesta ja aikuisuudesta

Aurajoen rannassa paistaa aurinko ja ihmisten kasvot, on puhetta, sitten hämärää ja jälleennäkemisiä. Siltaa ylittäessäni tajuan unohtaneeni vilkaista vanhan asuntoni ikkunaa: asuuko siellä joku. Ja kun kävelen yliopistonmäkeä, en tunne haikeutta, puut tuoksuvat, tuntuu hyvältä nähdä rakennukset ja kaikki, hymyilyttää, mutta enää en tunne ikävää takaisin. Muistan niin hyvin miltä tuntui vuosi sitten samaan aikaan, samoja rappuja noustessa. Ystävän luona nukun huoneessa, jonka ovessa lukee lapsen käsialalla: asiattomilta pääsy kielletty. Olikohan minunkin huoneeni ovessa samanlainen kun olin lapsi, varmaankin, ainakin jollakin sisaruksistani oli. Sytytän valot kuunsirppiin, se loistaa seinällä keltaisena, katosta riippuvassa auringossa on kirkkaampi valo.

Miten nopeasti aikuisuus tapahtuu, yhdellä keskustelulla, yhdellä puhelinsoitolla, en vieläkään oikein tajua. Että syyskuussa aloitan työn, jossa voin olla niin kauan kuin haluan, että enää ei tarvitse kirjoittaa työhakemuksia, jännittää haastatteluja. Että sellaista oikeasti voi tapahtua - minulle.

keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007

Ja linnut, ne laulavat koko ajan

Asunnossa on kuuma, yöllä kapuan kylpyammeeseen avatakseni pienen, vanhan ikkunan. Tiivisteet roikkuvat, ikkunanpielien maali hilseilee ja äkkiä metsä on siinä, yölinnut ja syreenit. Stressi tulee uniin asti, unet kierrättävät arjen silppua, keskustelunpätkiä, kasvoja, ja linnut, ne laulavat koko ajan.

Silti yritän myös kirjoittaa, tehdä runoa unesta jonka vähän aikaa sitten näin. Se oli vahva uni, jo valmiiksi kuin runokuva, mutta silti se ei käänny helposti sanoiksi. Luen Bo Carpelanin Kesän varjoja, niin lyyristä proosaa, jotain samaa kuin Haahtelassa. Osaisinpa lukea ruotsiksi myös. Miten aika kerrostuu, kuvat kerrostuvat, ja kertomisen rytmi, miten siitä nauttii: " Aurinko oli alkanut tosissaan lämmittää. Isällä oli takki käsivarrella. Äiti varjosti silmiään kädellä, kääntyi ympäri: Mattias! On kuin yhä kuulisin hänen äänensä, kuulisin isän rykäisyt ja Jonaksen kiljahdukset ja näkisin kaiken mikä liikkui, pienimmätkin otukset: muurahaisten polun, sisiliskon joka vilahtaa ruohikossa, pilvien varjot jotka tyynesti vaeltavat yli peltojen, yli minun. Missä on se aika joka meidät erottaa"? (Bo Carpelan: Kesän varjot, Otava, 2005)

sunnuntaina, toukokuuta 27, 2007

Sumu on ulkopuolella, ei minussa

Puolenyön aikaan kaupunki näkyy sumun läpi, mutta se on todellista sumua, ulkopuolella, ei silmissä, ei minussa. Mainosvalot loistavat kirkkaina, odotan bussia. Miksi nykyään aina baarissa, kesken keskustelun ja hyvän seuran ajattelee vain sitä että olisi mieluummin kotona, omassa sängyssä. Kääntelemässä jonkin hyvän kirjan sivuja, tai mitä vain, keittämässä teetä, Herra Rattuksen puhellessa taustalla. Ja siinä Elielinaukiolla, sumussa, kirkas selväpäisyyden hetki, tyytyväisyys siitä, että sumu on vain ulkopuolella, ei minussa, niin kuin muilla bussinodottajilla.

Ajattelen viereisessä pöydässä istunutta vanhaa tuttavaani, joka vaihtoi savukkeen polttamisen lomassa suudelmia jo ties kuinka monennennen tyttöystävänsä kanssa. Tyttö on kaunis ja nuori ja niin valoisa hän on, että se loistaa silmistä asti ja kaikkialle. Voiko ihminen todella rakastua niin monta kertaa? Kuinka monta sellaista tunnetta ihmismieli kestää? Minä en usko että voisin, en niin monta kertaa, ei sellaiseen olisi tarpeeksi vahva. Vai tuntevatko ihmiset vain niin eri tavalla. Jos kaikki rakastetut vain sulautuvat yhdeksi jatkumoksi, yhdeksi kehoksi, sinä humalan hetkenä ja se ketä suutelee, onkin yhtäaikaa he kaikki ja kaikki se tunne. Siinä savukkeiden välissä. Ja onko sillä sitten niin suurta merkitystä, lopultakaan?

keskiviikkona, toukokuuta 23, 2007

Hämähäkki

"Lampans ljus föll ut över gräset och syrenbusken. Mycket svagt kröp det in bland skuggorna där Mårran satt och var ensam med sig själv." Kesken Tove Janssonin lukemisen huomaan sängylläni hämähäkin, siinä lukulampun keltaisessa valokeilassa, yhtä mustana kuin kaihoisasti ikkunaa katseleva Mörkö kirjan kuvassa. Nousen yllättyneenä ja luotisuorana pystyyn ja sitten sitä ei enää näy. Puistatukset väreilevät kehon läpi kuin sähköisku, ravistelen sänkyvaatteita (varovaisin ottein, sillä mistä sen tietää jos se piileskelee laskoksissa ja ryömii hihastani sisään) imuroin nurkat ja tajuan, turhaa. Hämähäkin mentäviä rakosia on liikaa, se voi olla ihan missä tahansa, kirjahyllyssä kirjojen takana, lattialistojen välissä. Se voi tulla esiin koska tahansa, silloin kun en huomaa, yöllä kun nukun, se voi kulkea vuoteeni poikki, kasvojeni yli. Se voi sijaita tyynylläni, poskeni vieressä kun herään. Vieläkin puistattaa, niskassa tuntuu kihelmöintiä, ihan kuin se kävelisi siellä. Hämähäkit ovat vastenmielisintä mitä tiedän, niiden äänettömyys, kahdeksan jalkaa. Lapsuuteni toistuvissa hämähäkkipainajaisissa makasin vuoteessani hämähäkinraatojen peittämänä. Kuolema ei tee hämähäkistä yhtään sen kauniimpaa: kuiva käpristynyt ruumis, liiskaantunut läntti, silti hämähäkki. En saa mielestäni luontodokumentissa näkemääni lähikuvaa hämähäkin päästä ja leuoista. Siitä miltä hämähäkki näyttää kun se syö kärpästä. Tänä yönä en ehkä nuku.

tiistaina, toukokuuta 22, 2007

Onnistumisen elämyksiä

Tuomet ovat kukassa ja angervot, niiden tuoksu tulee ikkunasta sisään, yölintu laulaa. Herra Rattus näkee unia. Sen häntä riippuu ikkunalaudalta, korvat liikahtelevat. Teemukini on taas tyhjä. Olen saanut elämäni ensimmäisen ruotsinkielisen romaanin luettua ja ymmärsin lähes kaiken. Ehkei se olekaan niin vaikeaa. Onnistumisen elämyksen rohkaisemana aloitan toisen, Tove Janssonin Pappan och havet.

keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007

Vanha nainen metsätiellä

Kello on melkein puoli kymmenen illalla, rastas laulaa, kaniini viilettää pensaikkoon, näen vain hännän ja pyöreän takamuksen, josta tunnistan, se ei millään voi olla jänis. Ohitan vanhan naisen raskaine laukkuineen, mistä hän tulee, tähän aikaan, miksi hän oikaisee yksin keskuspuiston läpi? Naisen olemuksessa on jotakin haurasta, surullista.

Palstanviljelyalueella ei näy enää ketään, ei kuulu edes tiputtavia hanoja, ylämäkeen käveleminen tuntuu reisilihaksissa. Kun palaan samaa tietä takaisin, näen naisen taas. Hän istuu kivellä, selkä tielle päin, laukut molemmilla puolillaan. Hän katselee puiden latvojen ohi, ilta-aurinko viipyy vielä, hän hengittää syvään ja puhaltaa savua, toisessa kädessään hän pitelee imuketta, jossa palaa savuke. Miksi hän istuu siinä, yksin tähän aikaan? Keskellä metsää? Ehkä hänkin näki kaniinin, tai ehkä linnut saivat hänet jäämään, puiden runkojen hämärtyvä kehä. Hänen hartiansa ovat varmat, ne nojaavat vasten ilmaa, vasten tietä, pelkäämättä uhmaavat vieraita kulkijoita, joiden lähestymisen voi vain kuulla. Eikä nainen edes vilkaise sivulleen, kun ohitan hänet jälleen, hän katsoo puiden latvojen ohi, hän kuuntelee lintuja. Eikä hänen olemuksessaan ole mitään haurasta eikä surullista, kuvittelin vain niin. Koska nainen oli vanha ja yksin. Koska hänen laukkunsa näyttivät niin raskailta.

tiistaina, toukokuuta 15, 2007

Lukupiiristä, vieraista ja toisesta työpäivästä

Märkä asvaltti tuoksuu, vaikka raitiovaunussa haiseekin virtsa, on jotenkin liikuttavaa miten huolellisesti ystävä levittää vieraiden sateenvarjot auki kylpyhuoneeseen, minunkin hävettävän rikkinäisen varjoni, joka juuri ja juuri estää hiuksia kastumasta. On kotoisaa istua ystävän asunnossa, piirissä lattialla, kirja kädessä, teemuki toisessa, lukupiiri, tosiaan. Vaikka en kaikkia ihmisiä niin hyvin tunnekaan, on silti vapautunut olo, kaikki assosioivat vapaasti, kenenkään ei tarvitse pelätä sanooko jotakin tyhmää. Minä ainakin sanon, monta kertaa. Kun astun taas ulos sateeseen, repsottavan varjon alla, ihmiset jäävät vielä, keskustelu jatkuu, minä kävelen katua alas, raitiovaunuun. Lasipalatsin kahvilan ikkunan takana odottaa veljeni puoliso reppuineen, on mukava vaihtaa kuulumisia, edellisestä tapaamiskerrasta on jo aikaa.

Aamulla keitän kahvia kuumeiselle puolisukulaiselle, mitenkuten hän selviää koulutuspäiville Pasilan kirjastoon, itse menen toista päivää töihin, iltavuoroon, sateenvarjon alla jälleen. On mukavaa olla töissä taas, vaikka olenkin nukkunut huonosti, ruoka ei maistu, hermoilen aina liikaa sitä osaanko olla oikealla tavalla uudessa tilassa, olla huomaamaton ja näkyvä oikeissa tilanteissa. Etten vain tee mitään epäsopivaa, etten vain lipsauta mitään tyhmää.

perjantaina, toukokuuta 11, 2007

Tiuskin Herra Rattukselle

Lintu laulaa, aamupäivän aurinko nostaa asunnon lämpötilaa, stressi tekee huonotuuliseksi, tiuskin Herra Rattukselle. Se vain hivelee viiksikarvojaan, katselee nurmikolla hypähtelevää oravaa, eikä kuuntele edes. Soitan Björkiä ja Coldplayta, ehkä hermostuneisuus tasaantuisi. On tehtävä vaikka mitä ennen töiden alkua, ja ehdittävä vielä hoitaa ihmissuhteita ja harrastaa liikuntaa. Ja koko ajan mielessä häilyy keskeneräinen runosarja, jota ei ehdi ajatella nyt. Huomenna kyllä tartun siihen, en lähde kotoa minnekään.

keskiviikkona, toukokuuta 09, 2007

Kukkiva puu

"Miksi aina pitää avata suunsa ennen kuin ajattelee?", kysyn Herra Rattukselta kun juomme illalla teetä. Herra Rattus laittaa teehensä kaksi lusikallista sokeria (minä en koskaan käytä sokeria teessä, mutta maitoa kyllä aina) ja hämmentää hartaasti, se koettaa sanoa jotakin lohdullista, mutta oikeastaan se ei tiedä miltä minusta tuntuu, se itse on hyvin tarkka puheissaan.

Tänään luen sanomalehdestä että eilen näkemäni kukkiva puu oli koristekirsikka, se ei tee ollenkaan kirsikoita, mutta kaunis se on kuitenkin, tuomen kukkiin ja syreeneihin on vielä aikaa. Vanhat ruotsinkirjat palauttavat minut ajassa taaksepäin, kuinka kauan siitä onkaan. Kuvat ovat niin huvittavan vanhanaikaisia, ihmisten vaatteet, kappaleissa on tuttuja lauseita, muistan pulpetin viileyden kyynärpäitä vasten, näkymän ikkunasta ja opettajan äänen. Pitkät, loputtomat iltapäivät.

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2007

Rastaista ja ruotsista

Ystävän luota kotiin palattuani teen vielä lenkin keskuspuistoon. Metsätiellä leijuu vahva hevosenhaju, rastaat kuopsuttelevat kuivia lehtiä, ne eivät pelkää vähääkään, vaikka ohitan ne ihan läheltä. Ajattelen uutta, tekeillä olevaa runoa, tiedän runon tilan, tilanteen, mutta en muuta. Ajattelen viikon päästä alkavia töitä, asiakaskunnassa tulee olemaan paljon ruotsinkielisiä ja ruotsin puhuminen jännittää, kieli ei ole lähimainkaan hallussa, ei ole koskaan ollutkaan. Mutta ei auta, pakko yrittää, vaikka takelteluksi menisikin.

(Tänä viikonloppuna olen myös käynyt katsomassa Spiderman-elokuvan, sekä kärvistellyt Euroviisuklubilla, toimittajaystävän ympäripuhumana...)

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Vappuvieraita ja David Lynchiä

Ehkä ei ollut maailman loistavin idea mennä katsomaan David Lynchin Inland Empirea päivän viimeiseen näytökseen, yötä vasten, valmiiksi univelkaisena ja krapulassa. Pimeään asuntoon oli epämiellyttävää palata, elokuvassa astuttiin koko ajan vieraista ovista sisään, tuttuihin ja samalla outoihin, toisissa ajoissa tai toisissa todellisuuksissa sijaitseviin huoneisiin. Nyt olen varuillani kuin jänis, ylivirittyneessä mielentilassa, tänä yönä nukun valot päällä. Inland Empire kuitenkin oli häiriintyneen yöunen arvoinen, pidin kovasti sen intensiivisestä, tiheästä, jännitteisestä tunnelmasta ja hienoista dialogeista, tarinoista tarinoiden sisällä. Harvaa kolmituntista elokuvaa jaksaa katsoa vilkaisematta kertaakaan kelloon.

Juhlimisen jäljet näkyvät ja tuntuvat, kylmässä yöilmassa bussia odotetut minuutit hermostuttavat enemmän kuin vappuaaton loputon taksijono, olen väsynyt ja hirvittävän alakuloinen, tiskit ovat tiskaamatta, vieraiden läsnäolo vaikuttaa vielä, tuoli ei ole pelkkä tuoli, minun tuolini, vaan siltä on joku aikaisemmin noussut, ovi ei ole pelkkä ovi, minun oveni, vaan se on ovi, jonka ystävät ovat perässään sulkeneet. Mutta aamulla on toivottavasti valoisampi mieli.

sunnuntaina, huhtikuuta 29, 2007

Sataa tuuletusparvekkeelta sisään

Viikko livahtaa otteestani jonnekin, sateiseen metsään, sataa tuuletusparvekkeelta sisään, asunnossa tuoksuu puhtaille lattioille ja pyykille. Aloitettuja kirjoja lojuu pöydällä, sängyllä, lukemattomia ikkunalaudalla, mitä enemmän aikaa on sitä vähemmän sitä on, kaikki jää kesken. Olen kävellyt paljon, ajatellut, katsellut kuinka rastaat kuopsuttelevat kuivia lehtiä. Saanut valmiiksi vain neljä runoa, oman kirjoittamisprosessin hitaus tuskastuttaa, pitäisi saada enemmän tekstiä aikaan, kun aikaa on. Mutta ajatukset kiteytyvät hitaasti lauseiksi, säkeiksi, en pysty pakottamaan niitä. Juon teetä kurkkukipuuni, ei saa tulla kipeäksi, huomenna on tulossa vappuvieraita.

perjantaina, huhtikuuta 20, 2007

Ihmissusi

Unessa istun kiikkerillä rattailla ajajan vieressä, ajaja on veljeni, tiedän sen, vaikka hänellä on vieraat kasvot. Hevoset kulkevat metsätietä sinisenpimeiden kuusten ohi, on kiire, on ehdittävä nopeasti metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, vanhempieni taloon, ihmissusi liikkuu lähistöllä. Matka on pitkä, puhelemme, veljeni kääntyy sanoakseen jotakin ja yhtäkkiä tajuan: ihmissusi istuu vieressäni. Hän ei tiedä että tiedän, hän ei saa huomata että tiedän. Hevoset ravaavat rauhallisina eteenpäin, kuu paistaa, pääsemme perille vanhempieni ruoantuoksuiseen, lämpimään tupaan. Istumme päivällispöydässä lukittujen ovien takana, kaikki ovat hyvällä tuulella, olemme yhdessä ja turvassa. Vain minä tiedän ettei se ole totta: ihmissusi istuu pöydän päässä ja haarukoi lihapullia lautaseltaan. Ja siihen tunteeseen herään, on sytytettävä valo, uni tuntuu liian todelliselta. Kännykkä piippaa, saan tekstiviestin toiselta joka valvoo ja heti tulee turvallisempi olo, kuin telepatiaa, kuin olisimme aina öisin unettomia yhtä aikaa, kuin toinen tietäisi heti milloin olen yksin ja tarvitsen häntä.

Unesta ja tekstiviestistä on hyvin kauan aikaa. En ole enää vuosiin saanut tuollaisia yöllisiä tekstiviestejä, vaikka ne ovatkin parasta mitä tiedän, enkä ole aikoihin nähnyt noin vahvaa, kokonaista unta. En tiedä miksi uni tuli mieleeni juuri nyt, ehkä olen ajatellut viime päivinä paljon menneitä asioita, tai sitten se johtuu juuri lukemastani Stephen Kingin teoksesta Kirjoittamisesta (2006). En ole mikään kauhugenren ystävä, en ole koskaan ymmärtänyt ihmisten masokistista viehtymystä pelkäämiseen. Minusta se ei ole miellyttävää, yhdenkin vahingossa nähdyn kauhuelokuvan jälkeen nukun viikkoja valot päällä, hikoilen yöpaitani nihkeäksi. Mutta Kingin muistelmateos on kiinnostava, hän kirjoittaa hauskasti työstään, teoksiensa synnystä, perhe-elämästään. Ja kuinka hellyyttävää onkaan äidin ylpeys pojastaan:

"Dave herätti minut aamulla varttia yli kuusi. Hän kuiskasi oven takaa että äiti taisi olla viimeisillään. Isoon makuuhuoneeseen päästessäni Dave istui äidin vierellä vuoteen reunalla ja piteli hänen suussaan tupakkaa. Äiti vuorotellen imi sitä ja haukkoi rohisten henkeä. Hän oli vain puoliksi tajuissaan. Hänen silmänsä siirtyivät Davesta minuun ja takaisin Daveen. Minä istuuduin Daven viereen, tartuin tupakkaan ja pitelin sitä hänen suussaan. Hänen huulensa puristuivat suodattimen ympärille. Yöpöydällä oli Carrien vedoskappale kirjapainosta. Se heijastui moneen kertaan yöpöydän juomalaseista. Ethelyn-täti oli lukenut sitä hänelle ääneen noin kuukauden ajan ennen kuin hän kuoli."
(Stephen King: Kirjoittamisesta, Tammi, 2006, suomentanut Ilkka Rekiaro)

Mutta nyt aurinko paistaa, enkä näköjään millään pysty keskittymään, koska ajatukseni poukkoilevat vuosien takaisiin uniin. Tällä hetkellä työn alla oleva runo on äärimmäisen vaikea, mieleeni pulpahtelevat lauseet eivät millään suostu taipumaan oikeanlaisiksi ja olen hirvittävän huonolla tuulella. On yritettävä kuitenkin, käytävä ehkä pitkällä kävelylenkillä.

tiistaina, huhtikuuta 17, 2007

"Polisen kommer fast och fast"

"Polisen kommer fast och fast", sanoo pikkupoika kerrostalon pihalla ja kutittaa pikkutyttöä kainaloista. Tyttö kikattaa, punainen leikkimopo makaa kaatuneena maassa, varpunen hypähtelee pensasaidan alla ja etsii ruokaa.

Lähikaupassa seison pitkään kivennäisvesihyllyn edessä, suuta kuivaa jatkuvasti, unohdan juoda tarpeeksi, en ole koskaan ollut suuri kraanaveden ystävä: siinä voi melkein maistaa vanhan talon läpi työntyvien putkien maun. Kurottaessani sitruunavissypulloa ylähyllyltä, tulee lause ja raahatessani painavaa kauppakassia kadun toiseen päähän, tulee vielä toinen. Enää ei tarvitse muuta kuin rakentaa muu teksti lauseiden ympärille, odottaa että se tulee: luotan vakaasti seuraavien joutilaiden päivien voimaan. Eilispäivän synkkä mieliala on tiessään, inspiraatiosta tulee voimakas, hyvä olo. Avaan tuuletusparvekkeen oven ja päästän tuulen sisään, linnut laulavat pimenevään iltaan saakka.

sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2007

Ei ole mihinkään kiire

Flanellipaitainen mies istuu retkituolissa postimerkin kokoisella maapalstallaan ja kaataa termospullosta kahvia mukiin. Toinen mies, nuorempi, iskee lapion maahan, keskittyneesti yhä uudelleen, juna kulkee sillan yli, mustarastas sukii kannon päällä sulkiaan. Hiekkatiellä tulee vastaan valkoinen hevonen. Miten äänetöntä ratsastaminen onkaan, ratsastaja ei puhu sanaakaan, istuu vain omissa mietteissään ja hevonenkin käyskentelee tyynesti eteenpäin, kaviot uppoavat pehmeästi hiekkaan, katse jossakin metsäntakaisessa. Vain kosketusyhteys noilla kahdella, kevätauringon lämmittämä iho, kuten minullakin, kävelen eteenpäin ja eteenpäin kunnes väsyn ja käännyn takaisin.

Olen sulkenut puhelimen, lukenut Tuula-Liina Variksen työpäiväkirjaa Kaksi kesää, kaksi kirjaa (2003). Miten rauhoittavaa on lukea kuvausta yksinolosta, päivittäisistä rutiineista, ne ovat välttämättömiä että voi olla luova. Minäkin syön jugurttia, keitän loputtomasti kahvia, kunnes tulee huono olo ja on pakko vaihtaa teehen. Yritän ajatella, ideoida, mutta enimmäkseen vain luen, en ota paineita vaan nautin hiljaisuudesta, puhumattomuudesta, ei ole mihinkään kiire.

Runotorstain haaste: Kasvu

En voinut välttää kiusausta käyttää tämän Runotorstain aiheen yhteydessä erästä hyvin vanhaa runoa, jonka olen kirjoittanut silloin joskus muutettuani pois kotoa:

Te istutte yhä siellä
kuin uppiniskaiset kaktukset
jotka jatkuvasti putoilevat ikkunalaudoilta
eivät kuole eivätkä kasva
junat huutavat sinne sinne
eivätkä koskaan vie perille asti
minä näin kuinka lammen jäätynyt silmä räpytteli yölle

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Luen ja huone pimenee

Joku puhuu rappukäytävässä, koirankynnet rapsahtelevat portaissa. Luen ja unohdan ajan, luen ja huone pimenee, on sytytettävä valot, vesi kiehuu, hapuilen vapaalla kädelläni kookosteepakettia, en vielä täysin hahmota esineiden sijainteja. Truman Capoten Kesän taittuessa (2007) loppuu yllättäen, huomaan vasta kun käännän sivua, eikä se jatku enää. Hengästyttävä kirja. Aloitan toisen Capoten saman tien.

maanantaina, huhtikuuta 09, 2007

Haikeutta ja toistuvia unia

Herra Rattus sanoo: Olen istunut tässä koko päivän, katsellut ohikulkevia vanhoja ihmispariskuntia, koirantaluttajia, keväästä likaisia autoja, aurinkoa joka on noussut, lämmittänyt ja laskenut.

Minä sanon: Pellon keskelle on syntynyt järvi, vaikka nyt alan epäillä muistiani, jos se onkin oikea järvi, ollut siinä aina. Urossorsa pelästyy askeleitani, lennähtää pakoon, sen höyhenistä kuuluu kevyt kahahdus niiden osuessa veteen. Näen toistuvasti unia kuolevista eläimistä, jotka kuihtuvat käsiin enkä voi auttaa, unessa tunnen samaa syyllisyyttä kuin lapsena, kun vastasyntyneet marsunpoikaset eivät jaksaneet nousta jaloilleen. Täydellinen turkki ja vaaleanpunaiset varpaat, joissa ei ollut voimaa kantaa. Poikaset kuolivat hitaasti molemmat, eikä kukaan voinut sille mitään. Sama lapsen syyllisyys kuin unessa: kaikki on jotenkin minun syytäni.

Herra Rattus sanoo: Tuntuu haikealta kun pimeys tulee ja katu on tyhjä, voin haistaa rappukäytävien hajut ja sisäpihojen...

Minä sanon: Tuntuu haikealta kun ystävä soittaa Turusta, ajattelen mennyttä aikaa, kohtaamiani ihmisiä, joita en enää tapaa. Ja silti tiedän ettei toisin voisi olla, on hyvä sijaita kartalla juuri tässä juuri nyt.

lauantaina, huhtikuuta 07, 2007

Oranssit kynttilät palavat

Suuri jänis ponkaisee pihan poikki. Se on kuin itse juokseminen jäntevine takajalkoineen, aina valmiina pakoon, aina varuillaan. Mietin miltä tuntuisi pelätä koko ajan, elää liikkeessä ja hetkessä, katsella vauhkoin silmin kaikkialle. Pääsiäisvieras sytyttää savukkeen. Tulipesä hehkuu kevätyössä, oranssit kynttilät palavat.

torstaina, huhtikuuta 05, 2007

Odotamme sähkömiestä

Herra Rattus istuu ikkunalaudalla ja katselee ulos. Se on tyytyväinen, ikkunalauta on tarpeeksi leveä, aurinko lämmittää sen korvia, lehdet pyörivät asvaltilla kuin hyrrä. Minä olen juuri nähnyt unia, joista en olisi halunnut herätä, Herra Rattus ei kerro omiaan, se on joskus ärsyttävän sulkeutunut. En tiedä mistä rotat uneksivat: loputtomista viemäritunneleista, kellareista, kuusta ja öisistä kaduista. Vai toisen rotan lämpimästä turkista, nopeasti läpättävästä jyrsijän sydämestä? Odotamme sähkömiestä. Jääkaappi hurisee. Unet haihtuvat hiljalleen jäljettömiin, vain muisto jää, jostakin jota ei edes ole tapahtunut. Mietin mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä ennen kuin pääsiäisvieras illalla saapuu.

keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2007

Vietämme joutilasta päivää

Herään valoon ja naapurista kantautuvaan musiikkiin: joku soittaa viulua. Aallot hyökyvät sinisinä edestakaisin tsunamiverhoissa, lasken varpaat omalle ja vieraalle lattialle, ehdin juoda kaksi kuppia kahvia ennen kuin ystävä on oven takana.

Vietämme joutilasta päivää, merenrannalla käy kylmä tuuli, kanadanhanhet näyttävät kaukaa jättiläissorsilta, lokit lentävät matalalta pään ylitse. Juomme kahvia täpötäydessä kahvilassa, äitien, lastenrattaiden, opiskelijoiden ja muiden päiväihmisten keskellä, puhumme luovuudesta ja ajasta, ja yhtäkkiä kummallakin on huono omatunto. Ystäväni menee kotiin piirtämään, minä palaan lukemaan Marguerite Duras'ta: "Pitää kirjoittaa. En pysty. Kukaan ei pysty. On sanottava: en pysty. Ja silloin kirjoittaa." ( Marguerite Duras: Kirjoitan, Like, 2005, suom. Annika Idström)

tiistaina, huhtikuuta 03, 2007

Hiljaisuus ja oma tila

Ei mitään täydellistä. Asunto on vanha, kylpyhuoneen vaaleansiniset kaakelit halkeilevat, keittiön lattia on kamalan värinen ja kulunut, pistorasiat repsottavat. Vaikka on oma sänky ja tutut tavarat ei tunnu kodilta vielä. On kuitenkin hiljaisuus ja oma tila. Köynnös riippumassa ikkunan edessä.

keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2007

Pidän Höegin viisaista ajatuksista

Vieläkin on pakko siteerata Peter Höegia, jokin hänen teostensa filosofiassa kiehtoo, uppoaa:

"'Siitä lähtien kun olin pieni', Kasper sanoi kaiuttimeen, 'syntymästä asti, minä tiesin tulleeni väärään paikkaan. Oikeaan perheeseen, mutta väärälle planeetalle. Joten aloin etsiä. Tietä ulos. Tietä kotiin. Ovea. Siihen olen käyttänyt koko elämäni. En ole löytänyt sitä. Mutta tyttö. Hän seisoo ehkä sen oven kynnyksellä.' -- 'En ole koskaan ollut läsnä synnytyksessä. Mutta olen ajatellut, että se ovi on varmaankin auki synnytyksen aikana. Samoin kuin ihmisen kuollessa. Silmänräpäyksen verran ovi on auki. Ja sen, mikä on oven takana, kuulee.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)

Olen päässyt vasta puoleen väliin, joten en osaa sanoa kirjasta sen enempää, vain sen että pidän Höegin viisaista ajatuksista kuten aina ennenkin, huolimatta siitä että teos tuntuu toiminnallisemmalta kuin aikaisemmin ja henkilöhahmojen lukuisuus välillä häiritsee.

tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Luu

Keskellä peltotietä lojuu pala sääriluuta, sen täytyy olla jonkin ison eläimen luu, ehkä lehmän. Ajattelen kuollutta lehmää metsässä, kuinka havunneulaset putoilevat sen suurten, tyhjien silmien päälle, tulee talvi ja kevät ja pian sillä kohdalla on pelkkää maata josta kielot työntyvät esiin tai kanervat ja ehkä kömpelö räkättirastas hypähtää siitä yli, pysähtyy lähelle, kuulostelee kastematojen liikkeitä. Oikeastaan haluaisin ajatella keveitä ajatuksia, potkiskella kivenmurikoita ojiin, en pohdiskella kuolemaa vaan verhoja jotka ajattelin ostaa uuteen kotiini.

"Se on kummallista miten kuolemaa pelkää nykyään enemmän kuin ennen", sanoo ystäväni, on kirkas päivä, tuuli kuljettaa pölyä emmekä ole nähneet pitkään aikaan. Tuuli kuljettaa pölyä nytkin kun seison yksin hiekkatiellä ja katselen harmaata esinettä jalkojeni juuressa. Muistan keskustelun ja kaikki ne pelot, jotka sanoimme ääneen. Mutta en välitä pohtia niitä nyt, annan luun levätä paikoillaan, ehkä joku toinenkin pysähtyy sen eteen, ajattelee samoja ajatuksia, ajattelee lehmää metsässä, kanervia ja kuolemaa.

"- 'Mitä kuulee, kun kuuntelee kaupunkia?' Ani harva ihminen tiesi tarpeeksi osatakseen tehdä hänelle sen kysymyksen, eikä pojan olisi pitänyt kuulua heihin. -'Elämää ja hauskanpitoa.' -'Entä sen takana? ' Röyhkeä loiste oli sammunut. Kysymys tuli syvältä. Kun ihminen kysyy jostain syvältä, on vastattava. - 'Pelkoa', Kasper vastasi. - 'Samaa pelkoa, mikä on joka ihmisessä. Mutta puolitoista miljoonaa kertaa väkevämpää.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)

maanantaina, maaliskuuta 26, 2007

Sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa

Viime aikoina sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa, en ole välittänyt siitä, olen jättänyt kadonneet omaan arvoonsa. Olen istunut ystävien kanssa kahviloissa, kuljeskellut pitkin keväisiä rantoja etsimässä jäätelökioskia, ihastellut Elin Danielson-Gambogin maalauksia ja erityisesti merinäkymää Didrichsenin hulppean entisen yksityiskodin vessasta.

Nähnyt Rautatientorilla kahden sokean miehen taluttavan toisiaan. Miehet keskustelevat vilkkaasti, kumpikaan ei voi nähdä toisen hymyä, ehkä he voivat kuulla sen, valkoiset kepit piirtävät siksak-kuviota ilmaan aavistuksen asvaltin yläpuolelle.

Kävellyt tulevaa kotikatuani pitkin ja katsellut tulevan kotini tuuletusparvekkeelta puuta jossa ei ole vielä lehtiä. Pian ne puhkeavat alastomille oksille, pian voin kuunnella aamuisin niiden havinaa, kun kahvi tuoksuu ja oksien varjot liikkuvat seinillä.

keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2007

Mies nuokahtelee kuin hevonen seisaallaan

Työvoimatoimiston jonossa mies nuokahtelee, pitkä mies, kuin hevonen seisaallaan. Ja toinen, jolla on hartiat kuin kaapit, istuu hievahtamatta ainoalla tuolilla, vaikka jono on pitkä ja takana seisoo liuta aneemisempia naisihmisiä. Miehen ylimielinen käytös ärsyttää, en ole vanhanaikainen, mutta en itsekään kehtaisi istua ainoalla tuolilla niin kauan. Jono pysyy miehen takana, mies ei liikahda vaikka hänen edessään on jo pitkä rako etummaisiin jonottajiin, mies ei liikahda ennen kuin tulee hänen vuoronsa. Kun minun vuoroni tulee, on kevättuuleni tiessään, ylimielisyys leviää kasvoilleni kuin kipsinaamio, en hymyile, katson suoraan ja terävästi silmiin. Virkailijan kysymykset ovat tungettelevia, eikä minun äänessäni ole hitustakaan pehmeyttä jäljellä. Olen huonolla tuulella sateesta ja kaikesta, vieraasta uimahallista (jossa on typerät portit), kunnes pääsen veteen, luonnonvalo tuntuu iholla paremmalta, kunnes uin monta altaanväliä ja lihakset lämpenevät.

tiistaina, maaliskuuta 20, 2007

Keväisin hetkillä on tarkemmat rajat

Aurinko paljastaa metron ikkunalasien lian ja halkeamat, paistaa matalalta katuja pitkin. Kaikkialla on pysähtyneitä hetkiä kuin Robert Doisneaun valokuvissa, keväisin hetkillä on tarkemmat rajat kuin muulloin, ne erottuvat paremmin taustastaan, ne pysähtyvät helpommin. Miten säteilevästi lapsi hymyilee, ihmiset katsahtavat toisiinsa, laitapuolen kulkijoiden äänet kantavat pidemmälle.

Espanjan keväästä ei taidakaan tulla mitään. Herra Rattus on myötätuntoinen, se istuu ikkunalaudalla ja ihailee työpaikalta lähtiäisiksi saamaani narsissia. Kukka on keltainen, se valaisee hitaasti hämärtyvän huoneen, kumaraisen rotan kasvot.

perjantaina, maaliskuuta 16, 2007

Työpaikka ja Barcelonan kevät

Etsin oikeaa kadunnumeroa, liikenne kohisee ympärillä, ihmisiä tulee ja menee, puhelin soi, kuulen huonosti, pysähdyn, enkä osaa muuta kuin takellella vastaukseksi: elämäni ensimmäinen, koulutustani vastaava työpaikka, josta maksetaan ihan palkkaakin. Myöhemmin nolottaa, pelkään antaneeni takeltelullani epäedullisen kuvan itsestäni, jos vaikka työnantaja tuleekin katumapäälle. Ja sitten suutun itseeni, miksi pitää olla niin huono itsetunto, miksi aina epäilen jos jotakin hyvää tapahtuu. Ostan kahvilasta kahvin, se rauhoittaa. Ohikulkijat kulkevat katua yhtä muuttuvin, vierain kasvoin kuin aina, mutta kahvin tuoksu pysyy tismalleen samana, sen lämpö tihkuu paperimukin läpi.

Illalla seison pimeässä kerrostalojen keskellä, puhun pitkää puhelua Turkuun, sormet kohmettuvat, kauppakasseja ja ihmisiä menee ovista sisään, joku sytyttää valot rappukäytävään, koiria ja ihmisiä tulee ovista ulos, valot sammuvat. Emme osaa valita: Barcelona, Berliini, Amsterdam. Varhaiskevään koleus hiipii hihansuista sisään. Ehkä kallistumme etelään, siellä värit ovat syvempiä, tuulee kevyemmin.

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007

Hopeateestä, Esim. Esasta ja viikonlopusta

Katosta putoilee suuria lumihiutaleita, ne sulavat poskille, tunnen kosteuden, herään auringon täyttämään huoneeseen. Miksi aina unissani sataa katosta jotakin, vesipisaroita, lumihiutaleita, mitä se tarkoittaa? On kirkas, sinitaivainen päivä, lumi sulaa, ojissa virtaa vesi kuin hopeatee. Muistan sen maun kaukaa lapsuudesta, kun sitä tarjottiin kylässä, laakeasta teekupista aluslautasineen jollaisia ei kotona ollut. Tuntui aikuiselta, arvokkaalta juoda teetä, vaikka eihän se mitään oikeaa teetä ollut, pelkkää maidon, veden ja sokerin sekoitusta, mutta ainakin nimitys oli hieno.

Tänäänkään ei runoista tule mitään, en jotenkin pääse oikealle taajuudelle, luen Henriikka Tavin esikoisrunoteosta, jolla on ihastuttava nimi Esim. Esa. Pidän Tavin tavasta käyttää henkilöhahmoja, pidän yleensäkin henkilöhahmoista runokokonaisuuksissa, pidän sivujen alareunassa juoksevasta tarinasta: "tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä." Suurelta osin Tavin kokoelma on kokeilevaa, tuoretta, kiinnostavaa, mutta mukaan mahtuu myös itsetarkoituksellisen kikkailevilta tuntuvia runoja, joihin ei oikein jaksa syventyä.

(Kuluneen viikonlopun aikana olen myös käynyt katsomassa elokuvan Muiden elämä, josta pidin, sekä viettänyt iltaa Tirpan kanssa Infernossa örinämusiikin ja mustanpuhuvan metallikansan joukossa: sinne en enää toista kertaa aio mennä.)

torstaina, maaliskuuta 08, 2007

Valo hivuttautuu iltaa kohden

Valo hivuttautuu iltaa kohden, ei tee mieli maanalaisen uimahallin keinovaloon vaan pitkälle kävelylenkille sulaa tietä pitkin, narisevien puunrunkojen ohi. On kevät ja kaikki herää, musiikki tuo mieleen kaikuja vuoden takaisista hetkistä. Bussissa hätkähdän karhuasuista vauvaa, hetken luulen äitiä joksikin vähämieliseksi naiseksi, joka kantaa pehmolelua mukanaan kuin kuviteltua lasta.

Sorsat ovat käyneet röyhkeämmiksi, suurella joukolla ne tepastelevat, lihavina ja räpylät läpsyen koirantaluttajien perässä, ruoanmurusien toivossa. Hermostun pölystä, joka tunkeutuu kaikkialle, se täplittää mustina pisteinä valkean lakanan, valkeina pisteinä tummat vaatteet, eikä se häviä millään, vaikka kuinka tuulettaisi ja imuroisi. Kohta se palaa taas täpliksi pinnoille, työntyy jokaisella hengenvedolla keuhkoihin ja kehoon. Luovun villasukista, tuntuu kevyemmältä ja jotenkin samalla hirvittävän painavalta.

sunnuntaina, maaliskuuta 04, 2007

Flamingokukista ja syntymäpäivistä

Päivänsankari laittaa punaisen flamingokukan pulloon. Pidän flamingokukista yli kaiken, niiden vahvasta varresta, uhmakkuudesta. Niissä ei ole jälkeäkään ruusujen hörhelöisyydestä ja varisevuudesta. Syön kaksi palaa kakkua, annan miellyttävän hiprakan humahtaa päähän, paperinen lampunvarjostin tekee valosta pehmeää, ihmisten kasvoista lempeät. Syntymäpäivillä on myös vanha orivesiaikainen tuttavani joka sanoo alkaneensa taas kirjoittaa, hän lähettää julkaisemattoman runokokoelmansa sähköpostitse luettavakseni. On hienoa että luovuus versoaa ympärillä, ajatukset lepattavat takaraivoja vasten, pyrkivät ulos kuin perhoset vasten ikkunaa. Tänään on valvomisesta väsymys, palelee, juon kahvia etten nukahtaisi keskellä päivää. Katselen lumihiutaleiden putoamista alas, yritän lukea kirjaa.

lauantaina, maaliskuuta 03, 2007

Mustasta psykologiasta ja naiiviudesta

Tämän päivän ajattelin käyttää tehokkaasti erään keskeneräisen runon viimeistelyyn ja minimoidakseni aikeen epäonnistumisriskit tyydyin eilisessä biljardi-illassa pelkkään kahviin, astuin kotitaloni hissiin jo puoli yhdeltä yöllä ja säädin herätyskellon soimaan yhdeksältä. Mutta mielenkiintoiset unet kiskaisivat mukanaan: kirjastoihmiset olivat muuttuneet taiteilijapersooniksi jotka asuttivat suurta huvilaa. Sen huoneet olivat korkeita ja kaikuvia, aurinko paistoi vihreää valoa puutarhan hedelmäpuiden lehtien läpi. Vastentahtoisesti havahduin pitkälle edenneeseen päivään, kesken erään kirjastonhoitajakollegan kertomaa tarinaa. Ja tietysti unessa oli paljon muitakin tapahtumia, päättömiä ja surrealistisia, (ja sellaisia, mistä en välitä tässä kirjoittaa) niin kuin unissa aina on.

Epäonnistuneen heräämiseni ja monien muiden häiriötekijöiden takia olen ollut hyvin ärtyisä ja keskittymiskyvytön, lueskellut sen sijaan vanhoja kirjallisuuslehtiä, joita olen kirjastosta kantanut pinoksi asti. Eräässä Nuoressa Voimassa (4/2006) mielenkiintoa herätti huonotuuliseen päivään sopiva, filosofiantutkija Jakke Holvasin kirjoittama essee "Eräs helppo ratkaisu: musta psykologia". Se kuvastaa jotenkin pelottavan osuvasti kymmenen vuoden takaista minääni: "Mustan psykologin tunnistaa jokaisessa, joka näkee ihmisolennossa vain viettimäistä oma edun tavoittelua, nälkää, sukupuolihimoa ja omahyväisyyttä. Kun häkkikellariin murtaudutaan tai kaupan kassa palauttaa vaihtorahat töykeästi, paatunut musta psykologi on salaa onnellinen: 'Hmph, juuri tuollainen ihminen on. Sikamaisuus ei minua yllätä."

Niinpä, maailmantuskainen nuori ihminen ahdistuu helposti ympäröivän maailman kamaluuksista ja ottaa kyynisyyden ja pessimismin ohjenuorakseen. Musta psykologia kiteytyy ajatuksessa "ihminen on ihmiselle peto". Holvaksen mukaan tämä on kuitenkin turhan helppo ratkaisu, hän kirjoittaa: "se voi olla mielekäs teoreettinen lähtökohta 18-vuotiaalle uhoajalle, mutta sen jälkeen se on lattein mahdollinen tulkinta. Musta psykologia on eräässä mielessä väsymyksen merkki -- Siinä missä muiden ihmiskuva sisältää haasteita, musta psykologi koostaa ihmiskuvansa raakuuksista, valheista ja 'moraalittomuuksista'." Tällaiselle Holvaksen kuvaamalle mustalle psykologialle muistan itsekin antaneeni liiaksi tilaa, aikana, joka nykyminästäni tarkastellen tuntuu hyvin kaukaiselta (olin silloin hyvin itseeni käpertynyt, hyvin yksinäinen nuori henkilö). Tunnustaudun vieläkin pessimistiseksi kyynikoksi, mutta tunnen koko ajan voimakasta naiiviuden kaipuuta, sillä tietynlainen naiivius on välttämätöntä hengissä pysymisen, luovuuden ja esteettisen kokemisen kannalta.

"Annabella tanssii puutarhassa
missä kiertelee taimia kastelemassa
ja Roope Hattu kertoo niille tarinoita
sillä kukat ovat hyviä kuuntelijoita"
(Pekka Streng: Puutarhassa)

sunnuntaina, helmikuuta 25, 2007

Runoista ja liikkumattomuudesta

Nilkka on edellislauantain jäljiltä kipeämpi ja turvonneempi kuin aikaisemmin, en ole antanut sen levätä, en ole välittänyt, mutta nyt on välitettävä, jätettävä kävelylenkki väliin. Aurinko paistaa kauan, taivas on kirkas, enkä minä voi mennä ulos. Lihakset tuntuvat veteliltä, olo epämiellyttävän tunkkaiselta kun ei pääse liikkumaan. Luen Runot 2007 -antologiaa ja ihastun Satu Mannisen runosikermään, 'Muistatko Englannin - dialogi Virginian kanssa': "Mihin tarvitset minua, ainut lapsi, sisareksiko?/ Mutta minä olen vain Englanti,/ saari jonka unohdit sateeseen./ Ainoa muotokuva minusta, nyt se on pilalla.// Tai ehkä se olin minä, joka unohdin itseni sateeseen,/ ja sinä annoit minun tehdä niin."

Kirjoitan 'Juhlat'-nimistä runosarjaa, kaksi runoa valmiina, mutta jotain puuttuu, kokonaisuus ei tunnu valmiilta vielä, ehkä yksi tai kaksi runoa lisää, en vielä tiedä millaisia ne ovat, odotan että ne tulevat.

lauantaina, helmikuuta 24, 2007

Miksi elämän on oltava niin kyynistä

Makailemme Herra Rattuksen kanssa sohvalla, koira kaluaa matolla puruluuta, olen kaatanut itselleni kahvia hajamielisyyksissäni kahteen kuppiin, pitää juoda nopeasti etteivät ne ehdi kylmetä. Herra Rattus tarkkailee epäluuloisesti spanielia, jonka tekisi mieli puraista sitä jalasta, sillä on jotakin rottia vastaan, ehkä jotakin vaistonvaraista, ikiaikaista, sellaista mitä ei voi muuttaa.

Minulla on savukrapula eilisillan baarissa istumisesta. Vieraan ihmisen kanssa vietetty ilta saa pohtimaan asioita, avartaa näkemään elämästä sellaisenkin palasen, jota muutoin ei näkisi. "Miksi elämän on oltava niin kyynistä?" kysyn Herra Rattukselta, mutta ei se kuuntele, se keskittyy koiraan, pilvisen aamupäivän hajavalo tulee sisään, kaikkialla on pölyä. En viitsi toistaa kysymystä, tänään on muitakin, arkisempia: mistä on ilmestynyt pieni reikä suosikkipaitaani? Rotta ja spanieli tarkkailevat toisiaan, minä en viitsi siivota, vaikka epäilen turkiskuoriaisia, haluan nauttia vapaasta lauantaipäivästä, olla vaan, lukea runotyttökirjoja. Niissä ei ainakaan ole mitään kyynistä.

torstaina, helmikuuta 22, 2007

Lihava rotta

Kirjaston takana näen lihavan rotan. Se pelästyy rivakkaa kävelyäni, vaihtaa suuntaa ja katoaa lumisten pensaiden alle koloon. "En ole pitkään aikaan nähnyt ihan oikeaa rottaa, luonnossa", hehkutan kotona Herra Rattukselle (kuva oikealla), mutta se vain tuhahtaa viiksiinsä ja näyttää loukkaantuneelta.

sunnuntaina, helmikuuta 18, 2007

Koirat juoksevat kaukana edellä

Kävelemme jyrkkää rantapengertä alas, rantapajujen oksat tarttuvat pipoon, katkeilevat kun niihin tukeutuu, polku on liukas. Koirat juoksevat kaukana edellä, järvi on paksua jäätä, sen harmaus ulottuu taivaalle saakka. Joku on puhkaissut jäähän suuren avannon, vettä rakastava koira hyppää suoraan keskelle hyistä ammetta ja ennen kuin ehdimme säikähtää ja pistää juoksuksi, hölmistynyt spanieli on jo kiskonut itsensä kynsillään ylös, ponnahtanut pystyyn ja taas iloiseen laukkaan pystykorva kannoillaan, kuin märkää välikohtausta ei koskaan olisi tapahtunutkaan.

Isoisä seisoo metsänrajassa kävelysauvoihinsa nojaten, vanha, vihreä pipo päässään. Koirat juoksevat rinkiä hänen ympärillään, toinen märkäturkkinen, hidastamme, sovitamme askeleemme isoisän kävelyn tahtiin. Peltojen ja järven yli puhaltava tuuli tekee hyvää krapulaiselle keholle, tulee parempi olo, vaikka pohjetta särkee vielä, käveleminen tekee kipeää. Damn Seagullsin eilisiltainen keikka oli mieletön, vaikka kesken musiikin ja hyvän tuulen havahdunkin lattialta, jalkojen viidakosta, painavan, kännisen mieshenkilön rojahdettua päälleni. Onneksi ystävälliset kädet nostavat pystyyn, hyvä tuuli palaa, keikka jatkuu, musiikki virtaa kehon läpi, enkä livahda kesken pois viimeiseen bussiin. Soiton jälkeen viivymme vielä, juomme valkovenäläisiä, jatkamme alkuillan ehtymätöntä puhetta, joka hiipuu vasta matelevan taksijonon viimassa.
 
Statistics