tiistaina, elokuuta 28, 2007

Ja niin valtava on meri

Pesukone pyörittää toista koneellista pyykkiä, enempää ei asunnossani mahdu kuivumaan kerralla. Herra Rattus katselee kun kastelen Selenicereukset, puran laukkua, vesi kiehuu hellalla, kaadan vettä kahteen teemukiin. Kerron matkasta, siitä miten upeaa oli nähdä täplädelfiinejä, miten ne uivat kumiveneen alta ja vierestä, edestakaisin, välillä selällään, valkeat vatsat veden läpi loistaen. Miten nopeita eläimiä, kaikki ne hypyt, kaksittain ja kolmittain, aaltojen yläpuolelle, jopa pieni poikanenkin vauhdissa mukana. Ja kaksi kertaa suuremmat pullonokkadelfiinit vähän hillitymmin, vähän kauempana veneestä, oikeassa elementissään, ei missään delfinaariossa. Ja niin valtava on meri, niin sininen, että ihmiselämä tuntuu pieneltä ja turhanpäiväiseltä, kaikki muu unohtuu, paitsi ympärillä kisailevien eläinten kauneus, suolan maku huulilla, kovassa aallokossa. Kaskelottia en onnistunut näkemään, mutta vannoutunut valasbongari minusta tuli, haaveilen jo ensi kesästä, uudesta reissusta johonkin maailmankolkkaan, valassafarille Norjaan tai Islantiin tai jonnekin.

Herra Rattusta eivät merenelävät kiinnosta, huomaan että sen keskittyminen herpaantuu, se sivelee mietteliäästi viiksiään, tuijottaa mukiinsa, ulos pimeään iltaan. Ymmärrän vaihtaa aihetta, jätän vastahakoisesti meren, valaat ja delfiinit. Herra Rattuksen mustiin silmiin syttyy innostunut loiste, kun kerron Ribeira Granden laitakaupungin rähjäisistä takapihoista, pyykkinaruista, rauniotaloista, ruskeista kanoista, kalanhajusta, torakanraadoista ja täysistä roskalaatikoista baarien takana. Mutta silti, en voi olla huomauttamatta, meri näkyy kaikkialle, takapihoille myös. Turhaan tähyilen tummia, liikkuvia hahmoja kaukana ulapalla. Ne ovat kallion lohkareita vain kun katson kiikareilla, tai veneitä, eivät valaita. Samaa merta tähyävät vanhat, kukkamekkoiset rouvat ikkunoistaan, ahavoituneet, harmaatukkaiset, entiset kalastajat portailtaan ja jyrkiltä kallioilta veteen kirkaisten pudottautuvat lapset. Tuuli lennättää kasvoille rantaan pirstoutuvien aaltojen pärskeitä, ja pyykit - kuivuvatko ne ikinä?

Kotona

Ihanaa olla kotona, vaikka jääkaappi on ihan tyhjä ja on hirveä nälkä ja yö on musta ja syksyinen. Melko iso hämähäkki on kutonut verkon kirjahyllyn alle, mutta Ponta Delgadan kujilla nähtyjen valtavien torakoiden jälkeen se ei aiheuta kovinkaan rajuja puistatuksia. Imuroin sen silti, varmuuden vuoksi, ei sitä koskaan tiedä jos vaikka yöllä tulee toisiin ajatuksiin.

lauantaina, elokuuta 18, 2007

Loma

Viimeisenä työpäivänä on vähän haikea olo, työkaverit muistavat hienolla kortilla ja lahjalla, enkä koe olevani kaikkien niiden kehujen ja halauksien arvoinen. Kotona juon siideriä loman kunniaksi, kireys haihtuu ja aika hidastuu, myöhästyn sovitusta tapaamisesta, tietenkin. Jono Flow-festivaalille on loputon, kestää tunnin ennen kuin pääsen sisään ja vielä puoli tuntia ennen kuin löydän ystäväni kaiken sen ihmispaljouden joukosta. Mutta sitten juodaan punaviiniä, lämpö soljuu kurkusta alas, hämärtyy, kaikki ovat hyvällä tuulella ja CocoRosie on hyvä.

Tänään juoksen kaupoilla tekemässä viimeisiä hankintoja ennen matkaa, pesen monta koneellista pyykkiä ja kävelen keskuspuistossa. Hämärä tulee yhä aikaisemmin, näen koiria ja hevosia, palstoilla loistavat vielä kehäkukat, auringonkukat ja korkeavartiset keltaiset kukat, joiden nimeä en tiedä.

sunnuntaina, elokuuta 12, 2007

Viiniä, kurkkuvoileipiä ja säikkyjä kissoja

Aamulla puoli viiden aikaan seisomme ystäväni tuolittomassa keittiössä ja syömme kurkkuvoileipiä, sade ropsahtelee puiden lehdille ikkunan takana, juovikas kolli hypähtää ketterästi pöydälle ja pienempi naaras luikahtaa sängyn alle piiloon, se on säikky ja leikkaustoipilas, sillä on kaulassaan muovinen kauluri. On istuttu jokirannassa juomassa viiniä ringissä ystävien seurassa, kaikki on niin tuttua ja helppoa, pimenevä joki, ihmisten eleet ja puheet. On ihmetelty tutun baarin remontoitua vessaa, tavattu odottamattomia vanhoja tuttuja ja istuttu pyörän tarakalla siksakkyytiä pitkää tietä, hiljaisten talojen ohi.

Puoli yhdeksän aikaan aamulla herään ja luulen että päivä on jo pitkällä, aurinko paistaa suoraan silmiin, ja joku tuijottaa, kissa, se säikky, kauluri kaulassaan on uskaltautunut sängyn alta tarkastelemaan nukkuvaa vierasta. Mutta ei se tule kun ojennan käden, vaan vetäytyy kauemmas, luikahtaa keittiöön ja pöydän alle. Ystävä nukkuu vielä, minä en saa unta enää, onneksi uusi Harry Potter pitää seuraa aamun pitkät tunnit. Myöhemmin kahvin äärellä puhumme kollektiivisesta kokemisesta (kuten keikoista, suurista seurueista) miten vaikeaa sellaisissa tilanteissa on olla läsnä itsessään, miten sitä aina kadehtii niitä jotka siihen pystyvät. Miten yksityinen kokeminen on voimakkaampaa, löytämiset ja oivallukset, silloin on täysin itsessä, ei irtaantunut, ei ulkopuolella.

Ennen junalle lähtöä poikkean vielä toisen ystävän luona, hän tekee ruokaa, hänellä on kesähame yllään, paljaat jalat, puhun valvoneen katkonaisia lauseita, juon lisää kahvia, on viileämpää kuin eilen, ainakin vähän. Toteutan krapulaisen mielitekoja, ostan PepsiMaxia ja jäätelön, jogurtticashewpähkinöitä. Kotona avaan kaikki ikkunat, Herra Rattus aivastelee, vaatteissani on kissankarvoja, se on niille allerginen. Ensi yönä aion nukkua hyvin, yhdeksän tuntia ainakin.

torstaina, elokuuta 09, 2007

Hedelmiä ja järjettömiä runoja

Helteellä nektariinien lahoamisprosessi kiihtyy, tänään ne on heitettävä pois, apupöydän pinnassa on vielä imelä tuoksu pilaantuneiden päärynöiden jäljiltä, en tajua miksi hedelmät eivät nyt maistu, miksi en vain lakkaa ostamasta niitä. Hikoilen uudet, kalliit nahkakengät piloille, koska tietenkin ajattelen että sukka ja keinopohjallinen säästävät kenkää juuri hikoilemiselta, työpäivän jälkeen kaikki on märkää, ei minusta ole mihinkään käytännön ajatteluun. Päivät ovat täynnä, nipistän aikaa runolle sieltä mistä voin, se tempoilee joka suuntaan, hajoaa käsiin, ensin se kertoo puukotuksen nähneestä miehestä, sitten erikoisen ruokavalion omaavasta vanhasta naisesta, sitten terapeutista ja nyt torakasta, pelkkiä lukemattomia erilaisia alkuja, erilaisia versioita samasta ideasta, ei yhtään loppua, ei mitään järkeä ja tässä helteessä menee hermo.

sunnuntaina, elokuuta 05, 2007

Kireys

Jänikset juoksevat ikkunan alta, kirjoitan tekstiviestiin, ja niin ne todella juoksevat, iltalenkit hämärtyvät, kohta on aika vaihtaa uimahallin keinovaloihin, kloorin tuoksuun. "Miten olet noin kireä?" kysyy ystävä, kun istumme Senaatintorilla Suurkirkon rappusilla, turistien ja lokkien keskellä, jäätelöt käsissämme (ja minulla myös paperinen kahvimuki), hätkähdän, näkyykö se noin selvästi, olen kyllä kireä, viime aikoina ollut koko ajan. Kun tuntuu että aika ei riitä mihinkään, ei yhtä aikaa työlle ja kirjoittamiselle ja liikkumiselle ja lukemiselle ja ystäville, ei millään kaikille yhtä aikaa.
 
Statistics