Sigur Ros

Yöjuna on sellainen kuin yöjunat aina ovat: humaltuneita, äänekkäitä ihmisiä, mutta koska on sunnuntai-ilta vaunut ovat tyhjillään. Istun penkille, lähelle kolmea teini-ikäistä, kahta poikaa ja yhtä tyttöä ja toivon että heidän volyymitasonsa pysyisi matalana, katson ikkunasta ulos ja ajattelen musiikkia, miten se menee syvälle ja läpi. Kyllästyneen oloinen konduktööri kävelee ohi ja kehottaa nuoria laskemaan kenkänsä lattialle. Yllätyn kun he tottelevat sävyisästi ja jatkavat hyväntuulisina keskeytynyttä keskusteluaan: hekin ovat olleet katsomassa Sigur Rosia ja Heima-elokuvaa. En haluaisi kuunnella, en haluaisi analysoida, vaan katsella vain ulos pimeään ja ajatella huikaisevan kaunista musiikkia ja sen sympaattisia esittäjiä. Joitakin asioita ei vain sanoilla pysty kuvaamaan, teidän olisi itse pitänyt olla siellä.

Valokuvia, krapulaisia ystäviä ja kevään tuntua

Joakim Eskildsenin valokuvanäyttely Le romané phirimàta on vaikuttava. Kierrämme kuvia yhä uudelleen ja uudelleen, miten intialaisen romanitytön katseessa on itsetietoisuutta ja uhmaa, miten itäeurooppalaisen romaninaisen kasvoilla läikehtii ilo, vaikka taustalla häämöttää kurja hökkelikylä, seinien maali halkeilee. Valokuvaaja on onnistunut kohtaamaan kuvattavansa, todella näkemään heidät, ja se välittyy kuvista katsojalle. Koskettavien kuvien jälkeen nousemme museon portaita ylempiin kerroksiin, mutta Katy Gyllströmin öljyvärimaalaukset hiustenkuivaajista, parvekkeista ja interiööreistä tuntuvat vaisuilta, olemme yhä romanien maailmassa, istumme pienissä keittiöissä pitsiverhojen edessä, seisomme takapihoilla, leikkivien lasten ja sekarotuisten koirien keskellä.

Turusta matkustaneella ystävälläni on krapula, portaiden nouseminen ottaa voimille, päätämme jättää ylimmän kerroksen kokoelmat väliin ja mennä jonnekin syömään. Mutta kun käännymme takaisin laskeutuaksemme portaat, kuuluu takaamme museopäivystäjän ääni, joka muistuttaa että yläkerrassa olisi vielä nähtävää. Noloina ja kuuliaisesti kapuamme ylimpään kerrokseen. On yläasteolo, kuin meidät olisi yllätetty itse teosta, lintsaamasta joltakin tunnilta. Ja siellä, tummaseinäisessä tilassa, kohdevalaistuksen, veistosten ja ongenkoukkuhäkkyröiden keskellä nauramme omalle häpeän tunteellemme, sille että katsomme tunnollisesti joka ikisen työn läpi, vaikka kerroksessa ei ole muita, vaikka museopäivystäjä ei voi nähdä meitä enää.

Nepalilaisessa ravintolassa kalpea ystäväni päättää jättää Helsinki-kierroksen siihen ja hypätä seuraavaan Turkuun vievään junaan. Jatkan vielä Senaatintorille, jää sulaa, aurinko paistaa matalalta, tuntuu keväälle. Tapaan toisen ystäväni valokuvaamasta Suurkirkkoa, näen hänet jo kaukaa, hänen punainen takkinsa hehkuu häikäisevän valkoista rakennusta vasten, taivas on kirkkaansininen, hengitän meri-ilmaa, katselen kuinka ihmiset parveilevat.

Pian olen lähdössä katsomaan The Science of Sleepiä, sitä ennen on kuitenkin kiskottava ulkoiluvaatteet päälle, lenkkikengät jalkaan, käveltävä lumisten peltojen ympäri, märkää, jäistä tietä. Vasta sitten voin painautua elokuvateatterin pimeään, kuunnella kuinka puheensorina vaimenee ja koko katsomontäysi ihmisiä häviää kahdeksi tunniksi, siirtyy kollektiivisesti toiseen maailmaan.

Hengittää syvään kylmää yöilmaa

Huono tuuli pyyhkäisee yli, vaikka musiikki on hyvää, vaikka oikeastaan kaikki on niinkuin keikoilla aina on. Mutta ehkä en ole vielä tarpeeksi kunnossa, seisominen, jonottaminen ja odottelu käy voimille, tupakansavu lietsoo yskää. Päätän ehtiä viimeiseen bussiin, vaikka keikka jatkuisi vielä, on helpotus olla ulkona, hengittää syvään kylmää yöilmaa.

Joku on piirtänyt sydämenkuvia kotipihan hiekkaan. Jonakin toisena yönä näky voisi ilahduttaa, huvittaa, mutta tänään on liian alavireinen olo, odotan että syvät unet leviävät minuun, niinkuin tupakansavun haju ihosta, hiuksista vuodevaatteisiin, se on vielä läsnä kun unet taas hajaantuvat.

Löytöjä ja kulttuurielämyksiä

Miten riemastuttava tunne onkaan paikantaa satojen kirjanselkämysten joukosta juuri se mitä etsii! Samalla iskee myös ahneus, jos löydän vielä lisää jotakin: ja löydänkin. Ihmishälyn seassa kykenen keskittymään ja uppoutumaan etsintään niin, etten näe enkä kuule mitään muuta kuin nimekkeitä toistensa perään. Havahdun kelloon vasta kun tajuan että pitäisi paikantaa jostakin myös seurassani tulleet ihmiset. Kirjamessuilta lähtiessä kassissa on kuitenkin Maila Pylkkösen kootut Monologit, Klassilliset tunteet (1957) ja Valta (1962). Niin ja tietysti myös E.M. Forsterin romaani Talo jalavan varjossa.

Myöhemmin lauantai-iltana kuuntelen isoveljen ja hänen puolisonsa seurassa Tavastialla Paavoharjua ja ruotsalaista Loney, Dearia. Molemmista pidän, ja jälkimmäinen ainakin kolahtaa sen verran, että harkitsen levyn ostamista. Sunnuntaina käyn myös samassa seurassa EMMA:ssa, jossa vaikutuksen tekevät erityisesti iranilaissyntyisen Shirin Neshatin valokuvat ja videoinstallaatiot. Elokuva-arkistoonkin ennätän illalla erään ystävän seurassa, katsomaan turkkilaista Innocence -elokuvaa, vuodelta 1997. Elokuva osoittautuu katsomisen arvoiseksi ja päähenkilö on sympaattinen hahmo, vaikkakin tarina on vähän ankea.

Sorsastaja

Eilen olin katsomassa Pirkko Saision Sorsastajaa Kansallisteatterissa. Suhteeni teatteriin ei ole koskaan ollut minulle itsellenikään kovin selvä, en ehkä vieläkään ole aivan sinut ylinäyttelemisen kanssa tai miksi nyt teatterin ominaispiirrettä sitten kutsutaankin. Alun vierastamisesta pääsee kuitenkin aina nopeasti yli, mikäli näytelmä on hyvä, kuten tässäkin tapauksessa. Yleensäkin pidän eniten vähäeleisestä ja pienimuotoisesta, muutaman henkilöhahmon keinoin toteutetusta draamasta. Ei suureellisia lavasteita, eikä joukkokohtauksia. Vain muutaman näyttelijän ilmaisuvoima, intiimissä tilassa. Sorsastaja kuului juuri tähän kategoriaan, eikä vieraan pelosta ja ennakkoluuloista voi koskaan puhua liikaa.