Aurajoen rannassa paistaa aurinko ja ihmisten kasvot, on puhetta, sitten hämärää ja jälleennäkemisiä. Siltaa ylittäessäni tajuan unohtaneeni vilkaista vanhan asuntoni ikkunaa: asuuko siellä joku. Ja kun kävelen yliopistonmäkeä, en tunne haikeutta, puut tuoksuvat, tuntuu hyvältä nähdä rakennukset ja kaikki, hymyilyttää, mutta enää en tunne ikävää takaisin. Muistan niin hyvin miltä tuntui vuosi sitten samaan aikaan, samoja rappuja noustessa. Ystävän luona nukun huoneessa, jonka ovessa lukee lapsen käsialalla: asiattomilta pääsy kielletty. Olikohan minunkin huoneeni ovessa samanlainen kun olin lapsi, varmaankin, ainakin jollakin sisaruksistani oli. Sytytän valot kuunsirppiin, se loistaa seinällä keltaisena, katosta riippuvassa auringossa on kirkkaampi valo.
Miten nopeasti aikuisuus tapahtuu, yhdellä keskustelulla, yhdellä puhelinsoitolla, en vieläkään oikein tajua. Että syyskuussa aloitan työn, jossa voin olla niin kauan kuin haluan, että enää ei tarvitse kirjoittaa työhakemuksia, jännittää haastatteluja. Että sellaista oikeasti voi tapahtua - minulle.
Miten nopeasti aikuisuus tapahtuu, yhdellä keskustelulla, yhdellä puhelinsoitolla, en vieläkään oikein tajua. Että syyskuussa aloitan työn, jossa voin olla niin kauan kuin haluan, että enää ei tarvitse kirjoittaa työhakemuksia, jännittää haastatteluja. Että sellaista oikeasti voi tapahtua - minulle.
Statistics
4 kommenttia:
Hienoa. Onneksi olkoon isosti. Huojentavaa ja hyvästi juurruttavaa. Tuollaista minäkin odotan tapahtuvaksi - sitten joskus, joskus tulevassa (kunhan tiedän, minne hakea, mikä olisi tarpeeksi jonkinlaista, etten alkaisi kaihota ja epäillä).
Vakiduuni! Onnea paljon! Tosin se ei takaa ryppyotsaista aikuisuutta - onneksi - mutta luo vakautta ja kehyksiä luovuudelle eikä se ole rajoittava tekijä. Työniloa ja luovuudenhetkiä, paljon kumpaakin!
Katja: Kiitos, asiat jotenkin loksahtelevat kohdilleen silloin kun sitä vähiten odottaa, tämä ainakin tuli ihan yllättäen...Ja toivottavasti sinäkin löydät tulevaisuudessa juuri sen mitä etsit...
Tuima: Kiitos, joo, ehkä se ei takaa...=) Ja toivon että vakityö nimenomaan tukee luomista eikä tukahduta sitä, mitä tällä hetkellä pelkään kaikkein eniten.
Toisaalta töitä on joka tapauksessa pakko tehdä, runojen kirjoittamisella ei elä, ja energiaa varmasti vapautuu luovuuteen kun ei jatkuvasti ole huolta rahasta ja siitä mistä seuraavan pätkätyön saa.
Ja kirjasto - voiko olla virikkeellisempää ympäristöä viettää kaiket päivät, varsinkin jos saa nimenomaan työskennellä kaunokirjallisuuden parissa...:-)
Kirjasto on virikkeellinen ja työvuorojen ja työaikojen vaihtelu tuo jännän rytmin. Kirjastoissa on ollut paljon kirjailijoita töissä (esim. Carpelan), joten luovuuden lähdekin paikka voi olla :)
Lähetä kommentti