Runoista ja liikkumattomuudesta

Nilkka on edellislauantain jäljiltä kipeämpi ja turvonneempi kuin aikaisemmin, en ole antanut sen levätä, en ole välittänyt, mutta nyt on välitettävä, jätettävä kävelylenkki väliin. Aurinko paistaa kauan, taivas on kirkas, enkä minä voi mennä ulos. Lihakset tuntuvat veteliltä, olo epämiellyttävän tunkkaiselta kun ei pääse liikkumaan. Luen Runot 2007 -antologiaa ja ihastun Satu Mannisen runosikermään, 'Muistatko Englannin - dialogi Virginian kanssa': "Mihin tarvitset minua, ainut lapsi, sisareksiko?/ Mutta minä olen vain Englanti,/ saari jonka unohdit sateeseen./ Ainoa muotokuva minusta, nyt se on pilalla.// Tai ehkä se olin minä, joka unohdin itseni sateeseen,/ ja sinä annoit minun tehdä niin."

Kirjoitan 'Juhlat'-nimistä runosarjaa, kaksi runoa valmiina, mutta jotain puuttuu, kokonaisuus ei tunnu valmiilta vielä, ehkä yksi tai kaksi runoa lisää, en vielä tiedä millaisia ne ovat, odotan että ne tulevat.

Miksi elämän on oltava niin kyynistä

Makailemme Herra Rattuksen kanssa sohvalla, koira kaluaa matolla puruluuta, olen kaatanut itselleni kahvia hajamielisyyksissäni kahteen kuppiin, pitää juoda nopeasti etteivät ne ehdi kylmetä. Herra Rattus tarkkailee epäluuloisesti spanielia, jonka tekisi mieli puraista sitä jalasta, sillä on jotakin rottia vastaan, ehkä jotakin vaistonvaraista, ikiaikaista, sellaista mitä ei voi muuttaa.

Minulla on savukrapula eilisillan baarissa istumisesta. Vieraan ihmisen kanssa vietetty ilta saa pohtimaan asioita, avartaa näkemään elämästä sellaisenkin palasen, jota muutoin ei näkisi. "Miksi elämän on oltava niin kyynistä?" kysyn Herra Rattukselta, mutta ei se kuuntele, se keskittyy koiraan, pilvisen aamupäivän hajavalo tulee sisään, kaikkialla on pölyä. En viitsi toistaa kysymystä, tänään on muitakin, arkisempia: mistä on ilmestynyt pieni reikä suosikkipaitaani? Rotta ja spanieli tarkkailevat toisiaan, minä en viitsi siivota, vaikka epäilen turkiskuoriaisia, haluan nauttia vapaasta lauantaipäivästä, olla vaan, lukea runotyttökirjoja. Niissä ei ainakaan ole mitään kyynistä.

Lihava rotta

Kirjaston takana näen lihavan rotan. Se pelästyy rivakkaa kävelyäni, vaihtaa suuntaa ja katoaa lumisten pensaiden alle koloon. "En ole pitkään aikaan nähnyt ihan oikeaa rottaa, luonnossa", hehkutan kotona Herra Rattukselle (kuva oikealla), mutta se vain tuhahtaa viiksiinsä ja näyttää loukkaantuneelta.

Koirat juoksevat kaukana edellä

Kävelemme jyrkkää rantapengertä alas, rantapajujen oksat tarttuvat pipoon, katkeilevat kun niihin tukeutuu, polku on liukas. Koirat juoksevat kaukana edellä, järvi on paksua jäätä, sen harmaus ulottuu taivaalle saakka. Joku on puhkaissut jäähän suuren avannon, vettä rakastava koira hyppää suoraan keskelle hyistä ammetta ja ennen kuin ehdimme säikähtää ja pistää juoksuksi, hölmistynyt spanieli on jo kiskonut itsensä kynsillään ylös, ponnahtanut pystyyn ja taas iloiseen laukkaan pystykorva kannoillaan, kuin märkää välikohtausta ei koskaan olisi tapahtunutkaan.

Isoisä seisoo metsänrajassa kävelysauvoihinsa nojaten, vanha, vihreä pipo päässään. Koirat juoksevat rinkiä hänen ympärillään, toinen märkäturkkinen, hidastamme, sovitamme askeleemme isoisän kävelyn tahtiin. Peltojen ja järven yli puhaltava tuuli tekee hyvää krapulaiselle keholle, tulee parempi olo, vaikka pohjetta särkee vielä, käveleminen tekee kipeää. Damn Seagullsin eilisiltainen keikka oli mieletön, vaikka kesken musiikin ja hyvän tuulen havahdunkin lattialta, jalkojen viidakosta, painavan, kännisen mieshenkilön rojahdettua päälleni. Onneksi ystävälliset kädet nostavat pystyyn, hyvä tuuli palaa, keikka jatkuu, musiikki virtaa kehon läpi, enkä livahda kesken pois viimeiseen bussiin. Soiton jälkeen viivymme vielä, juomme valkovenäläisiä, jatkamme alkuillan ehtymätöntä puhetta, joka hiipuu vasta matelevan taksijonon viimassa.

Ystävänpäivästä, biljardista ja melankoliasta

Havahdun ystävänpäivään vasta illalla metrossa, näpyttelen viestejä kohmeisin sormin, oranssit muovipenkit kiiltelevät tympeää valoa, kuuntelen kuinka parin penkkirivin päässä istuva nuori mies purkaa treffipettymystään ystävälleen kännykkäänsä. Tuntuu pahalta tuntemattoman tytön puolesta, vaikka tietysti tiedän että tuollainen puhe on vain inhimillistä, olen itsekin saanut vastaavanlaisia puheluita. Mutta silti, sanoissa on jotenkin erilainen, julmempi sävy, kun ne lausutaan kaikuvassa metrossa, ohimennen, vieraiden korvien kuullen. Kylmin sormin tekstiviesteistä tulee lyhyempiä, lähetän ne silti matkaan, työnnän kännykän takaisin sukkaan ja sivutaskuun, astun hylättyjen ilmaisjakelulehtien ja karkkipapereiden yli, suojatien yli ja mäen, puolijuoksua, olen myöhässä, taas.

Biljardi ei luista, pallot vierivät minne sattuu, työpäivän ja uimisen jälkeen olen väsynyt, vetäydyn, ajattelen omiani, muut eivät huomaa, onneksi baarissa soi Muse ja Coldplay, hyräilen, selviän osuudestani, vaikkakaan en mitenkään loistokkaasti. Melankolia leijailee vihreiden pelipöytien yllä kuin savu. Hengitän sitä ulos ja taas sisään, se ei vähene.

"Tyttö sanoo: annoin kaikkien rakastettujeni mennä, parempien naisten matkaan,/ opettelin valon nimen valoa ennen, annoin pois kaiken, menin veneen alle/ pitämään sadetta. Sade putoili sisään kuin valkeat helmet, minulla oli/ käsissä valoisaa vettä, palava nauha." (Saila Susiluodon kokoelmasta Auringonkierto)

Tyttö lukee kirjaa

"Mikä hätänä Julian?", kysyy joku fiktiivinen henkilö keskellä vieressä istuvan tytön romaanin sivua. Enempää en kehtaa vilkuilla, en tiedä kuka kysyy, mistä kirja kertoo, tyttö näyttää nuorelta, kirja kevyeltä, ehkä se on rakkausromaani. Vaikka on tyhmää vetää pikaisia johtopäätöksiä, ei ihmisten lukumieltymyksistä voi sanoa mitään pelkän ulkoisen olemuksen ja yhden lauseen perusteella. Ja sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan, lainaan jatkuvasti lisää kirjoja, vaikka en ehdi lukea entisiäkään, ne seisovat pinoissa huoneeni lattialla ja tunnen syyllisyydenpiston aina kun katseeni niihin osuu. Mutta nykyään elämä tuntuu olevan sellaista, ettei ole kerta kaikkiaan aikaa. Tai jos on, käytän sen mieluummin luovasti, liikunnallisesti tai sosiaalisesti. Tai ehkäpä nyt vain on menossa sellainen kirjaton kausi, niinkuin joskus on.

Istun bussissa matkalla kotiin graafikkoystävän luota: olen keskustellut, juonut kaksi kuppia karpalo-kinuskiteetä, katsellut hienoja kuvitustöitä ja kuunnellut ranskalaista musiikkia. Tänä viikonloppuna olen myös käynyt Don Johnson Big Bandin keikalla, nukkunut paljon ja myöhään, lenkkeillyt auringonpaisteessa peltotietä. Leikannut sanomalehdestä kiinnostavia sanoja ja lauseita irti, levittänyt ne viuhkaksi päiväpeitolle, istunut niiden keskellä ja ajatellut. Ja sitten olen kyllästynyt, tai puhelin on soinut, sanat ovat hulmahtaneet ilmaan ja lattialle, josta löydän ne myöhemmin, kerään talteen, mahdollisia luovia tarkoitusperiä varten. Mutta nyt, tyttö lukee kirjaa, bussi ohittaa valaistuja rakennuksia, pysähtyy pysäkeillä, liikennevaloihin, enkä minä tiedä kuka on Julian tai mikä hänellä on hätänä.

Runotorstain haaste: Kengät

Aamulla varhain nainen laittaa kaikki kenkänsä matkaan,
yksitellen, kaksitellen ne katoavat näkyvistä,
miten pitkälle ne kulkevat,
ilman jalkojen valtaa,
minne leijailevat tehtaiden savut puiden latvojen takaa

(televisio on jäänyt auki,
huone on tyhjä,
ketään ei näy)

miten kevyesti seisoisivat kengättömät ihmiset liukuportaissa,
jonoissa, toisiaan vasten,
niin kevyt on askel päällä pakkaslumen,
veden

Mustarastaita ja oikosulkuja

Matkalla uimahallille näen mustarastaan. Se istuu alastoman pensaan oksilla, sulat pörhöllään, sitäkin palelee. Eikä se edes lähde lentoon kun menen liian lähelle, pysähdyn ja ihailen sen appelsiininväristä nokkaa.

Uinnista raukeana ja hiukset märkinä astun metroon, en viitsi riisua talvitakin huppua päästäni yhden pysäkin väliksi, ajattelen muuta, nousen hyvissä ajoin, horjahtelen tangossa, vältän katselemasta peilikuvaani lasiovissa, odotan että kuva halkeaa kahdeksi, ovet avautuvat. Mutta eivät ne avaudu, odotan vielä ja sitten, äkillisessä oikosulussa ryntäilen hätääntyneenä toisille oville, ihmettelen missä on vika, ja liian myöhään tajuan: pitää painaa nappia. Metro on liikkeellä taas, istun hölmönä penkille, kaikki tuijottavat, olen onnellinen siitä etten riisunut huppua, vetäydyn syvemmälle takkini sisään, olen anonyymi, kasvoillani on hupun heittämä varjo (kuin sarjakuvissa), eikä minua enää muisteta kun metron ovet viimein sulkeutuvat takanani taas kokonaiseksi kuvaksi, jonkun toisen kuvaksi.

"Jos tähdillä on nimet, ne ovat siellä"

Miten mittari voikin näyttää niin paljon pakkasta vaikka sataa lunta? Kirjoittamisesta ei tänään tule mitään, en pysty keskittymään, juutun samoihin ajatuskulkuihin, kierrän kehää, patteri on kuuma, koira on surullinen, se vikisee, katot peittyvät. Ja oikeastaan viime aikojen poissaolevuuteni on johtunut siitäkin, että olen ajatellut muuta, sellaisia, mitä en tässä halua kirjoittaa. Lainaan sen sijaan otteen Sanna Karlströmin runosta: "Ei riitä, että unen nuoskalumen läpi/ kuin taukoamatta toistaisit tähtien nimiä korvaani,/ vaan minun on noustava ikkunaan, uskottava sinua:/ jos tähdillä on nimet, ne ovat siellä."

(Sulkeistettuna loppuhuomautuksena mainos: käykääpä lukemassa uutta, mainiota blogia, runoruunaa!)

Lukupiiristä, poissaolevuudesta ja kylmyydestä

Lukupiirin jälkeen laskeudun Kampin metrotunnelia alas, ihmettelen jälleen kuinka kevyesti ihmiset seisovat, eivät pidä kaiteesta kiinni, kun itse nojaan tukevasti eteen tai taaksepäin riippuen siitä menenkö ylös vai alas. Vastaantulevalla miehellä on poissaoleva katse, hapsottava tukka ja suu ammollaan, mitähän hän näkee, sellaista mitä minä en voi nähdä. Viime päivinä olen itsekin ollut poissaoleva, olen kirjoittanut, unohtanut puhelimen, ajan, huomannut että töihin olisi pitänyt lähteä jo, sitten myöhästynyt, ärsyyntynyt keskeytyksistä. On niin kylmä, etteivät sormet lämpene edes bussimatkan aikana, sormet eivät lämpene edes työpäivän aikana, työhuoneessa käy hyinen veto, tietokoneen näppäimistö tekee sormenpäille kipeää. Mutta nyt on nukuttava lyhyt yö (hyvässä seurassa käydyn kirjallisuuskeskustelun jälkeen), toivottava että huomisaamuna olisi vähän enemmän valoa herätä.

Valokuvia, krapulaisia ystäviä ja kevään tuntua

Joakim Eskildsenin valokuvanäyttely Le romané phirimàta on vaikuttava. Kierrämme kuvia yhä uudelleen ja uudelleen, miten intialaisen romanitytön katseessa on itsetietoisuutta ja uhmaa, miten itäeurooppalaisen romaninaisen kasvoilla läikehtii ilo, vaikka taustalla häämöttää kurja hökkelikylä, seinien maali halkeilee. Valokuvaaja on onnistunut kohtaamaan kuvattavansa, todella näkemään heidät, ja se välittyy kuvista katsojalle. Koskettavien kuvien jälkeen nousemme museon portaita ylempiin kerroksiin, mutta Katy Gyllströmin öljyvärimaalaukset hiustenkuivaajista, parvekkeista ja interiööreistä tuntuvat vaisuilta, olemme yhä romanien maailmassa, istumme pienissä keittiöissä pitsiverhojen edessä, seisomme takapihoilla, leikkivien lasten ja sekarotuisten koirien keskellä.

Turusta matkustaneella ystävälläni on krapula, portaiden nouseminen ottaa voimille, päätämme jättää ylimmän kerroksen kokoelmat väliin ja mennä jonnekin syömään. Mutta kun käännymme takaisin laskeutuaksemme portaat, kuuluu takaamme museopäivystäjän ääni, joka muistuttaa että yläkerrassa olisi vielä nähtävää. Noloina ja kuuliaisesti kapuamme ylimpään kerrokseen. On yläasteolo, kuin meidät olisi yllätetty itse teosta, lintsaamasta joltakin tunnilta. Ja siellä, tummaseinäisessä tilassa, kohdevalaistuksen, veistosten ja ongenkoukkuhäkkyröiden keskellä nauramme omalle häpeän tunteellemme, sille että katsomme tunnollisesti joka ikisen työn läpi, vaikka kerroksessa ei ole muita, vaikka museopäivystäjä ei voi nähdä meitä enää.

Nepalilaisessa ravintolassa kalpea ystäväni päättää jättää Helsinki-kierroksen siihen ja hypätä seuraavaan Turkuun vievään junaan. Jatkan vielä Senaatintorille, jää sulaa, aurinko paistaa matalalta, tuntuu keväälle. Tapaan toisen ystäväni valokuvaamasta Suurkirkkoa, näen hänet jo kaukaa, hänen punainen takkinsa hehkuu häikäisevän valkoista rakennusta vasten, taivas on kirkkaansininen, hengitän meri-ilmaa, katselen kuinka ihmiset parveilevat.

Pian olen lähdössä katsomaan The Science of Sleepiä, sitä ennen on kuitenkin kiskottava ulkoiluvaatteet päälle, lenkkikengät jalkaan, käveltävä lumisten peltojen ympäri, märkää, jäistä tietä. Vasta sitten voin painautua elokuvateatterin pimeään, kuunnella kuinka puheensorina vaimenee ja koko katsomontäysi ihmisiä häviää kahdeksi tunniksi, siirtyy kollektiivisesti toiseen maailmaan.