maanantaina, heinäkuuta 31, 2006

Mustuuden juuria

Sain juuri loppuun Helena Kallion romaanin Ennen kuin sielu puutuu (2006). Teos kuvaa vaikuttavasti henkisen romahduksen, vähitellen tapahtuvan mielen hajoamisen. Päähenkilön ahdistukseen samastuu niin voimakkaasti, että pakostakin palaa mieleen oma vuosien takainen pimeä kausi, ne opiskeluajan alkuvuodet, jotka ovat muistissani pelkkää tyhjää. Tietysti romaanin päähenkilön psykoottinen tila on vähän vakavampi asia, mutta silti siinä umpikujassa johon teoksen henkilöhahmo vähitellen ajautuu, on kuitenkin aavistus jotakin tuttua, universaalia kaikille mielensä kuiluihin joskus vaipuneille. Kun oma elämä alkaa kiertää kehää ympärillä, kun tajuaa että kehästä on päästävä ulos, mutta siihen ei omin voimin kykene. Kun arki vaatii ylivoimaisia ponnisteluja, normaaleihin ihmissuhteisiin ei edes pysty ja yksinäisyys on liian raskas taakka kantaa. On takerruttava pieniin arkisiin rutiineihin, jotta pysyisi jotenkin kasassa, tässä todellisuudessa, hoettava itselleen: olen tässä on aamu kahvi on kuumaa ulkona sataa lunta kaikki on ihan hyvin kohta on ilta ja kohta on taas aamu olen tässä.

Mustuuden juuria on kuitenkin vaikea kitkeä kokonaan, vaikka elämä olisikin muuttunut, ja itse muuttunut, melkein, mutta ei kuitenkaan ihan kokonaan, toiseksi ihmiseksi. On vain oltava varovaisempi kuin Cremlins-elokuvien hajamieliset päähenkilöt: ei saa missään tapauksessa kastella, eikä ruokkia liikaa (vai oliko se nyt keskiyön jälkeen, leffan näkemisestä on ainakin viisitoista vuotta aikaa).

sunnuntaina, heinäkuuta 30, 2006

Lepakoista ja Noitalinna Huraasta

Puisto pimenee ja tyhjenee. Lepakko lentelee seurueemme yllä, saalistaa. Ystäväni kertoo poikaystävänsä pelosta jättää ikkunaa auki kotoa lähtiessään: lepakko voi lentää sisään ja kömpiä sänkyyn nukkumaan. Ajatus lepakosta pää tyynyllä, peitto vedettynä suuriin, herkkiin korviin asti, herättää läsnäolijoissa hilpeyttä. Sinänsä lepakon lentäminen avoimesta ikkunasta ei kyllä ole järjetön pelko, äitini kertoi, että joskus kauan sitten lepakko tosiaan oli pujahtanut avoimesta ikkunasta asuntoomme sisään, lennellyt paniikissa huoneessa, ja viimein se oli vaivalla pelastettu lakanan avulla takaisin vapauteen. Itse pelkään kotoa lähtiessäni jättää ikkunaa auki ainoastaan lintujen - ja pallosalamien - takia.

Tänään olen viettänyt joutilasta, mutta (eilisiltaisen puistossa istuskelun jälkimainingeissa) hivenen väsynyttä sunnuntaipäivää. Lukenut puoleen väliin Helena Kallion esikoisromaanin Ennen kuin sielu puutuu. Käynyt kävelylenkillä viimeiselle sillalle asti, sen yli ja takaisin. Kuunnellut Belle & Sebastiania ja katsellut ukkosen raivoamista ikkunasta. Sekä keskustellut messengerissä erään miespuolisen ystäväni kanssa sunnuntaiaamupäivän huonoista, amerikkalaisista eläindokumenteista ja uusien ihmisten testaamiskeinoista.

Itse testasin joskus samaista ystävääni soittamalla hänelle Noitalinna Huraata. Yhtyeen sanoituksissa on paljon sellaista mihin yhdyn täysin, kuin olisi löytänyt sukulaissielun. Esimerkiksi kappaleessa "Puujalkaiset" : "Tämä maailma rillipäisten poikaparkojen ja rappusia lakaisevien mummojen,/ tämä maailma leuattomien miesten ja puujalkaisten/ rappusia riittää, harvoin riittää mitään muutakaan/ ei ystävällekään voi paljon mennä lupaamaan" --- "en katsonut kun haulikkoines metsään painelit/ ammuit harakan ja jäniksen ja kiintymykseni". Sanoituksissa mestarillista on juuri tietynlainen naiivius, maailman rosoisen kauneuden, pienten yksityiskohtien merkityksellisyyden tajuaminen ja samanaikaisesti sen raadollisuuden, julmuuden tiedostaminen. Ystäväni ei kuitenkaan nähnyt samaa ulottuvuutta Noitalinna Huraan musiikissa kuin itse näin, päätellen kommentista: "Tää kuulostaa ihan hempeilevältä Klamydialta". Loukkaannuin tahdittomasta mutta suorasta mielipiteestä: minun maailmankatsomustanihan verrattiin Klamydiaan!

Edellä mainitun kaltaiset testit ovat inhimillisiä keinoja tutustuttaessa uuteen, tuntemattomaan ihmiseen. Keinoja saada jotakin tarttumapintaa toisesta, löytää langanpää moniulotteisesta ja monimutkaisesta vyyhdistä. Miten muuten sitä saisi selville, kolahtavatko toiseen samat asiat mitkä itselle ovat merkityksellisiä ja tärkeitä. Pelkät testit eivät kuitenkaan sinällään riitä, eikä niiden läpäiseminen tai läpäisemättömyys kerro vielä koko totuutta toisesta. Tarvitaan paljon muutakin kuin kiinnostuksien järkiperäistä listaamista. Tarvitaan jotakin selittämätöntä, näkymätöntä. Tunneyhteyttä, sukulaissieluisuutta, kemiaa, tai miksi sitä ikinä halutaankin kutsua, jotta ihmissuhteella olisi mahdollisuus johonkin ystävyyttä suurempaan.

"Mies tulee kotiin vähän humalassa
ja näyttää taas tahtovan sanoa kaiken
yhdellä sanalla kaiken, yhdellä sanalla
kuuntelen tarkkaan sitä sanaa
se yrittää suureksi kasvaa, ensin ryömii
ja sitten kävelee, sulkia olkiinsa liimailee
ehkä ymmärrän, ehkä hetken ymmärrän
ja näen kanan lentävän."
(Noitalinna Huraa: Kanan lento)

perjantaina, heinäkuuta 28, 2006

Musiikista ilman laulua

Kynttilänvaloa, humala ja Sväng. Huuliharput kuulostavat huipulta. Vaan kirjastosta myöhemmin lainattuna sama levy tuottaa pettymyksen. Kotona kuunneltuna, kädet ranteita myöten tiskivedessä, levy pelkästään pitkästyttää. Ihan hyvä levy kaiketi, mutta oikeastaan en ole koskaan ollut mikään instrumentaalimusiikin suuri ystävä. Yritin kyllä kovasti jo lapsena, hyvän ystäväni ullakkohuoneessa. Ystäväni makasi sängyllään silmät hehkuen, katse luotuna jonnekin kauas, toisenlaiseen todellisuuteen, johon minä en voinut päästä. Koetin laittaa silmätkin kiinni, mutta ei auttanut, Chopin kuulosti edelleen pitkäveteiseltä pianon pimputukselta. Istuin nojatuolissa kiusaantuneena ja samalla kateellisena ystävälleni, joka pääsi jonnekin, jonne minä en.

Abiurienttivuotena kulutin klassisen musiikin kokoelmakasetteja puhki. Peitin musiikilla pikkusisarusteni aiheuttaman metelin päntätessäni ruotsin sanoja ja mannerlaattojen liikkeitä. Yliopistoon pyrkiessäni keksin korvatulpat ja luovuin klassisesta musiikista meluvallina. Opiskeluaikanani yritin vielä uudelleen ymmärtää klassista musiikkia, kun eräs ystäväni raahasi minut sinfoniaorkesterin konserttiin. Katselin hienosti pukeutuneita rouvashenkilöitä helmissään ja leningeissään, katselin kelloa ja laskin minuutteja. Edes paria vuotta myöhemmin kuunnellessani Bachia kynttilänvalossa Turun tuomiokirkossa, erään uuden ja silloin tärkeän ihmisen kanssa, musiikki ei tehnyt vaikutusta. Olin ihastunut, en musiikkiin vaan vieressäni istuvaan ihmiseen. Tunsin pettymystä kun en voinut jakaa hänen kokemustaan, päästä sinne minne hän, musiikin kautta.

Ja silti joskus, arvoitukseksi jääneistä syistä, tavoitan aavistuksen siitä mihin he pääsivät. Kerran prahalaisessa porttikongissa, elokuisena myöhäisiltana katukvartetin soittaessa vivaldia. Viulun ja sellon sävelet kimpoilevat betoniseinistä, kietoutuvat toisiinsa, yhtyvät, haihduttavat väsymyksen ja pölyn. Joskus jossakin jazzkeikalla, muusikoiden jammatessa, kun musiikki tarttuu kaikkiin paikallaolijoihin, läpäisee heidät. Tai sitten kynttilänvalossa, humalassa, heinäkuisena kesäyönä, kun huuliharppujen ääni, puhe ja pimeä täyttää puutarhan, pienet koirat pöytien alla.

Mutta yleensä minun on helpoin samastua ihmisen ääneen. Se välittää kaiken suoraan ja heti. Sitä ei vain voi sivuuttaa, olla kuuntelematta.

tiistaina, heinäkuuta 25, 2006

Luuranko rämisee

Kahvilan ovesta käy tuulenvire joka saa servetin lepattamaan. Valkoiset pitsipöytäliinat, pannukahvia ja oikeita ruusuja pöydissä. Seinillä riippuu naivistisia taidejulisteita iloisista ja tanssivista, lihavista ihmisistä. Harvinainen istuskelupaikka tehokkuusajattelun suosimassa hengettömien ketjukahviloiden kulttuurissa. Salaatti on hyvää. Verensokeri kohoaa ja mieliala. Aiempi huono tuuli, väsymys ja hymyttömyys ovat tiessään.

Puhumme edellisen viikonlopun tapahtumista, ihmissuhteista, avoimuudesta. Miksi toisilla on tarve vaieta yksityisyydestään, varjella vähäisimpiäkin salaisuuksiaan visusti lukkojen takana. Kun taas toisilla (= minulla) on taipumus puhua liikaa, ohi suunsa. Kun luurangot eivät useinkaan tahdo pysyä komerossaan, vaan istuvat sohvalla mukavassa asennossa, kuin kotonaan, sormiaan naksutellen, ohuet sääriluut rennosti toisen yli heitettynä. Niin kuin ne olisivat aina istuneet siinä.

Jos pidät minusta, sinun on pidettävä luurangoistani myös. Vaikka niillä on ärsyttävä tapa marssia esiin kun sitä vähiten osaa odottaa, liikutella luitaan liian äänekkäästi, leukaluut lattialle kolahdellen, vaatia jakamatonta huomiota itselleen. Ja nyt, vihdoinkin, kun opin hyväksymään kalpealuiset kumppanini vain osana elämää, on opittava, että joillakin elämänalueilla, joissakin tilanteissa ne on silti piilotettava, suljettava takaisin kaappiin. Oltava niin kuin niitä ei olisikaan. Kuin mitään luisten sormenpäiden äkäistä koputtelua vasten komeron ovea ei kuuluisikaan: harakka se vain kulkee ikkunalaudalla, kävyt kopsahtelevat alas havupuista.

sunnuntaina, heinäkuuta 23, 2006

Syntymäpäivä

Uimista ja kiinalaisessa ravintolassa lounastamista ystävän kanssa. Jokirannassa istuskelua ja nautiskelua hyvästä seurasta, Ecussonista ja auringon ilmestymisestä pilvien takaa. Viilettämistä pyörän tarakalla pitkin öisen kaupungin katuja. Hedningarnan tanssimista vieraiden ihmisten kanssa vieraissa juhlissa. Paljon juomista. Liian paljon. Tänään on kivistävä pää ja kiitollisuus siitä, että syntymäpäivä on vain kerran vuodessa.

torstaina, heinäkuuta 20, 2006

Pilviä ja perunoita

Pilvistä ja viileää, ihanaa. Istunut kotona koko illan, juonut kookosteetä, kuunnellut Musea, pohdiskellut, enimmäkseen tähänastista elämää. Lauantaina olen taas vuoden vanhempi ja syntymäpäivän läheisyys nostattaa kaikenlaista pintaan. Siivoaminen jäi tältäkin päivältä, saamattomuuden, ajatusvirran syytä. Tiskipöydällä lojuvat kylmenneet varhaisperunat, edelleen, ei raatsi heittää pois. Muhkuraiset pyöreät kyljet. Jotenkin elävän, hengittävän näköiset. Kauniita - tavallaan.

keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2006

Auringonlasku

Vain varjo seinällä, punaisessa huoneessa.

sunnuntaina, heinäkuuta 16, 2006

Satavia puita ja humanismia

Lehtipuista sataa vihreää mahlaa, huomasin sen viime viikolla ystäväni syntymäpäiväpiknikillä, kun valkoinen paitani oli täynnä homeennäköisiä pisteitä. Tänään olen viisaampi, laitan sinisen paidan ja selviän täplittä puiden varjosta, jäätelötapaamisesta toisen ystäväni kanssa. Minttujäätelöä ja ohi kulkevia läähättäviä koiria, samea joki ajelehtii yhä uomassaan, mutta nyt viileän tuulen työntämänä. Helle alkaa laantua, toivottavasti. Hyvän viikon jälkimainingeissa ylistämme humaania kirjastoideologiaa (= kaikkia on palveltava yhteiskunnalliseen asemaan jne katsomatta, kaikilla on oikeus tietoon) ja kirjastonhoitajan ihannetta yleisnerona humanistina. Jälkimmäiseen on vielä tosin matkaa, mutta onhan tärkeää että elämässä on päämääriä. (Hyvän tuulen ja jäätelön vaikutuksesta palkka-asiat, työpaikkatilanne ja niihin vaadittava erityisen hyvä ruotsinkielentaito jäivät tällä kertaa vähän vähemmälle purnaukselle).

Perjantaina kävin myös katsomassa rästiin jääneen elokuvan, Innocencen. Monien kehuista huolimatta elokuva ei onnistunut vakuuttamaan. Esteettisesti hieno elämys, kaunis elokuva, loistavia lapsinäyttelijöitä ja hyvin luotuja jännitteitä, mutta idea jäi silti hämäräksi, jotain jäi kokonaisuudesta uupumaan. Symboliikka tuntui vähän liiankin ilmeiseltä ja mustavalkoiselta, mikä oli hivenen pettymys, tai sitten minulta vaan meni jotakin ohi.

lauantaina, heinäkuuta 15, 2006

Kirjoittaminen

Kirjoittaminen ei lähde helposti käyntiin. Vaikka olen päättänyt että pystyn, enkä hermostu, vaikka teksti ei olekaan hyvää aluksi, vaikka runo ei tunnu runolta. Liian pitkiä taukoja, psyykkisiä lukkoja, kaikkea muuta, kynnys on vaikea ylittää. Mutta yritän silti. Rauhallisesti. En hermostu.

perjantaina, heinäkuuta 14, 2006

Nimiasia

"Nimi pitäis löytää", sanoo mies hymyillen ja latoo eteeni lainaustiskille pinon kirjoja. En ensin tajua ollenkaan mitä mies tarkoittaa, olen konemaisesti lukenut jo kymmenien ihmisten lainoja lukijaan, sanonut kiitos ja hei, teititellyt ja sinutellut vuoron perään, unohtanut ihmisten kasvot ja reppuihin tai kasseihin sujahtavat lainat samantien. Ja sitten vasta huomaan: nimikirjoja. Hymyilevä nainen miehen takana, vauvan vaunut ja pieni vääntelehtivä, etuhampaaton ja likapolvinen tyttö niiden vieressä, isosisko. Kaikki jotenkin hämillään, mutta hyväntuulisia, kuin vauva olisi tullut vain yhtäkkiä jostakin, löytynyt yhtenä aamuna oven takaa tai pudonnut suoraan taivaasta yllättyneeseen syliin, kuten Helena Sinervon runossa 'Ratsastaja': " Auringon takaa, hiukkasmyrskyn tulisylistä/ se putosi tämän lukulampun alle/ ja ratsasti heti huoneesta toiseen/ lapaluiden viirit liehuen,/ vaipassa identiteetin varhaiset,/ teelusikkaan mahtuvat idut. "

Tullut vain, valmistautumatta, eikä edes nimeä. Muistan hämärästi ajan ennen neljä vuotta nuoremman pikkuveljeni syntymää. Vanhempani pohtivat syntymättömälle veljelleni nimeä, ja minä ehdotin parasta pojan nimeä, minkä silloin tiesin : Petteri. Vaikea sanoa, miksi juuri tuo nimi olisi ollut minusta paras, siitä on kaksikymmentäkolme vuotta aikaa. Vanhemmat eivät kuitenkaan lämmenneet nimiehdotukselleni ja kehottivat antamaan nimen jollekin pehmoleluistani. Se harmitti vähän. Nyt olen iloinen ettei pikkuveljestä tullut Petteriä.

Monilla odottavilla perheillä on syntymättömälle vauvalle hellittelynimi, "työnimi", joka sitten lapsen synnyttyä vaihdetaan oikeaan nimeen. Monet ystäväni ovat miettineet valmiiksi lastensa nimet, vaikka ei olisi lapsia vielä aikoihin tulossakaan. Muistan kuinka itsekin pohdin hyvin nuorena ystäväpiirissä nimiä, joita voisi tuleville lapsille antaa. Minua kymmenen vuotta nuoremman talvisiskoni nimi esiintyi ensimmäisen kerran eräänä kesänä, helteisenä päivänä uimarannalla, vuosia ennen pikkusiskoni syntymää. Kahlasimme lämpimässä rantavedessä, aurinko häikäisi, ja pikkukalaparvet singahtelivat kaislikkoon ja taas takaisin. Äitini leikitteli ajatuksella: "jos vielä joskus saisin tytön, jos se syntyisi talvella, antaisin sille nimeksi..." Silloin en ajatellut nimeä sinänsä, ajattelin pikkulapsen mustasukkaisuuspuuskassa sitä riipaisevaa ajatusta, että joskus vielä voisi perheeseeni ilmestyä uusi tulokas, joka syrjäyttäisi minun paikkani ainoana tyttönä, ainutlaatuisena, isoveljen ja pikkuveljen välissä. Joka rikkoisi hyvän ja turvallisen järjestyksen, muuttaisi ihan kaiken. Seisoin lämpimässä rantavedessä helteisenä päivänä, ajattelin mahdollista uhkaa, ja minua kylmäsi.Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin, en antaisi talvisiskoani pois mistään hinnasta.

Nimet eivät siis todellakaan ole mitään yhdentekeviä sivuseikkoja. Siksi tuntuu hätkähdyttävältä törmätä elävään lapseen vailla nimen ideaakaan. Että oikeasti nimetöntä elävää ihmistä työnnellään vaunuissa pitkin nimiä kuhisevia kirjaston käytäviä, katuja ja puistoja. Ilman nimeä lapsi tuntuu suojattomalta. Ihmiseltä, jota oikeastaan ei vielä edes ole. Nimetön ihminen on vailla persoonaa ja identiteettiä. On mahdotonta olla nimetön. Jhumpa Lahiri on käsitellyt nimen merkityksellisyyttä ihmisen identiteetille romaanissaan Kaima (2005), jonka englanninkielinen alkuteos The Namesake, suorasti käännettynä 'nimiasia', kuvaa ehkä osuvammin nimiproblematiikkaa.

Nimi on tärkeä, tärkeämpi kuin ehkä moni tulisi ajatelleeksikaan. Itse olen aina ollut ylpeä harvinaisesta nimestäni. Tai en ehkä ihan aina, en lapsena useinkaan, kun minulla ei koskaan ollut nimipäivää kuten kaikilla muilla, enkä saanut koskaan viedä karkkia kouluun (syntymäpäivänikin oli keskellä kesää). Kun nimestäni väännettiin lempinimiä, joista en pitänyt. Kun kukaan ei koskaan ensimmäisellä kuulemalla ymmärtänyt sitä oikein. Mutta jo silloinkin, kun luokalla oli monia toistensa kaimoja, kaksi tuomoa ja kaksi annaa ja niin edelleen, tuntui hivelevältä ajatella: minun nimistäni ei ole ketään toista - olen ainutlaatuinen.

torstaina, heinäkuuta 13, 2006

Musiikkielämyksiä

Musiikkiprojekti etenee. Aion ottaa kiinni kaiken sen musiikin, mistä olen opiskeluvuosinani jäänyt jostakin syystä paitsi. Työn puolesta saan varata ilmaiseksi kirjaston aineistoa, ja tätä työetuutta olenkin hyödyntänyt tehokkaasti ja kiikuttanut kotiin yhä uusia ja uusia levyjä. Tällä hetkellä perehdyn Björkin tuotantoon. Ihmettelen kuinka on mahdollista, että olen voinut unohtaa sen fiiliksen, mikä hyvästä musiikista tulee. Nyt tuntuu siltä, että voisin istua yksin kotona viikon putkeen, kaikkien näiden levyjen, musiikin keskellä - enkä tarvitsisi mitään muuta.

keskiviikkona, heinäkuuta 12, 2006

Unohdettu runoilija

Silloin tällöin törmään kirjaston runohyllyissä minulle ennestään tuntemattomiin, kiinnostaviin nimiin. Kuten Matti Piriseen, joka julkaisi Wsoy:ltä vain kaksi kokoelmaa miltei neljäkymmentä vuotta sitten. Lueskelen teoksia, joita kukaan ei ole aikoihin lainannut, jotka ovat jääneet hyllyyn ikään kuin vahingossa. Ihmettelen, miksi kyseinen runoilija ei ole kirjoittanut enempää, miksi nimi on minulle niin vieras. Syyn jäljitän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjailijatietokannasta, Pirinen on kuollut vain 29-vuotiaana vuonna 1971. Pirisen toinen kokoelma, Tuulen muotoinen, on ilmestynyt postuumisti seuraavana vuonna. Runoilijan kuolinsyy ei verkkolähteistä selviä.

Myöhemmin pelastan Tuulen muotoisen kirjaston poistomyynnistä. Vihreät, kovat kannet tuntuvat sormissa hivenen tahmeilta, ilmeisesti kontaktimuovin liima tihkuu vanhuuttaan läpi. Muuten kirja on hyvässä kunnossa. Jotenkin vain tuntuisi ikävältä jättää teosta myyntihyllyyn, kenen tahansa satunnaisen silmäilijän poimittavaksi ja riepoteltavaksi. Annan opukselle hyvän kodin omasta kirjahyllystäni, ihan Eeva-Liisa Mannerin läheltä. "Voi olla että minulle on tilaa/ enää arktisilla alueilla,/ ehkä minä olen ylimääräinen olento/ niinkuin tähän maailmaan/ olisi syntynyt/ yksi henki liikaa." (Pirisen runosta "Minun kesäni on ollut")

tiistaina, heinäkuuta 11, 2006

Selenicereusten seurassa

Yön prinssistä versoaa hennonvihreä, voimakas oksan alku - vihdoinkin. Luulin jo istuttaneeni pistokkaat väärin päin, kun kuukausia kului eikä mitään tapahtunut.

Yön kuningattaren sidon suurempaan säleikköön ja yllätyn sen kasvusta. Sormenvahvuinen köyntelevä varsi on jo kovin piikikäs. Kasvi on omalla kaktusmaisella tavallaan todella kaunis päästessään täyteen pituuteensa. Kuuntelen Björkiä ja Emma Salokoskea, leikkaan turhat ilmajuuret, kastelen loputkin kaktukset ja testaan eräältä ystävältä saamaani vanhaa silitysrautaa. Odottelen sateita.

maanantaina, heinäkuuta 10, 2006

Kun vieraat ovat lähteneet

Kun vieraat ovat lähteneet, nukun iltapäiväunta: katosta tihkuu suuria vesipisaroita, hiuksia lähtee tukkoina irti. Herään ukkoseen, rajuun läpivetoon joka paiskaa ikkunan kiinni.

Onnistuneen viikonlopun jälkeinen tyhjiö. Valvomista ja hyvää seuraa, paljon puhumista. Yllättäviä kohtaamisia, viinipullon kierrättämistä sekalaisessa ringissä tummuvan joen rannalla. Aamuöisiä kotiintuloja, jokiristeily ja liikaa aurinkoa. Klaustrofobisia tuntemuksia heiluvien selkien ja huitovien kyynärpäiden meressä, kurkkuun takertuvaa pölyä. Loistavaa musiikkia: Morrissey ja yllättävä helmi, The Bellrays.

lauantaina, heinäkuuta 08, 2006

Toisten unet

Aurinko ja helle ja huono olo yhtä aikaa. Liian pitkäksi venähtänyt ilta. Toisten nukkuessa kuuntelen aamuisen kaupungin ääniä, tuulta vaahterapuussa.

Lapsena aamut, muiden vielä nukkuessa, olivat monilapsisessa perheessä parhaita hetkiä. Kerrankin hiljaisuus ja oma rauha. Toisten unet tuntuivat liikkuvan hiljakseen huoneesta toiseen, hengityksien rytmissä, lähellä, mutta silti ulottumattomissa. Aikuisena sellainen osattomuus, nukkuvien katseleminen ei tunnu enää lainkaan kiehtovalta. Varsinkaan jos sattuu olemaan krapulassa. Ja hyvin väsynyt.

torstaina, heinäkuuta 06, 2006

Me kyllä tunnemme toisemme

Ihan kuin joku jättäisi minulle viestejä. Tänään runokirjan välistä löytyy keltainen lappu, johon on kirjoitettu: "Olet eheä./ ilman minua./ En minä tunne sinun voimaasi." Taas jonkun tuntemattoman lukijan kirjan väliin unohtamia muistiinpanoja. Tällä kertaa kyse on suorasta sitaatista Satu Salminiityn runosta "Madonna ja lapsi", joka sisältyy kokoelmaan Paratiisiaavistus. Lukija on poiminut pitkästä runosta juuri nämä, itselleen jollakin lailla merkitykselliset säkeet.

Kyseinen runo kuvaa äidin kokemusta äiti - lapsi -suhteen symbioottisen vaiheen päätyttyä. Lapsi alkaa olla äidistä erillinen, itsenäinen omatahtoinen minä. Lapsen ottaessa etäisyyttä äiti kokee tulleensa jollakin lailla hylätyksi: "Silti: minä katson sinun elämääsi nyt ensimmäistä/ kertaa enkä näe siinä muotoistani kohtaa. /Olet eheä./ Ilman minua./ En minä tunne sinun voimaasi. / (Ja me olimme jatkuvuus, toistemme edellyttäjät! Emmekö/ me olleet 'minä'?)"

Sinänsä kiinnostavaa, että kyseinen lappu sattui putoamaan kirjasta juuri minun plarauskerrallani, keltaisena ja huomiota herättävänä kuin liikennemerkki. Olen nimittäin viime aikoina pohtinut paljonkin äitiyttä. Puolisen vuotta sitten valmistuneessa gradussani tutkin muun muassa äitiyden tematiikkaa ja maternaalisia ääniä Helena Sinervon Ihmisen kaltaisessa ja tutkielmani kuluessa tuli perehdyttyä hyvinkin syvällisesti feministiteoreetikoiden, kuten Julia Kristevan ja Adrienne Richin kokemuksiin ja ajatuksiin äitiydestä. Niin syvällisesti, että näin graduntekoaikana paljon unia joissa olin raskaana. Lapsettomalle, mutta vahvasti samastumiskykyiselle ihmiselle avautui aiheen ympärillä pyörivän teoreettisen keskustelun kautta kokonaan uusi maailma.

Myös tosielämässä ja iän karttuessa on aihetta vaikea välttää. Ystäväpiirissä käydään keskusteluja äidiksi haluamisesta tai haluamattomuudesta ja joidenkin kohdalla jo äitinä olemisesta. Syyllisyyksistä, peloista, yhteiskunnan paineista. Äitiys on niin iso asia, että sitä on vaikea käsittää ja siihen liittyviä tietoisia päätöksiä on vaikea tehdä, ennen kuin se tosiaan sattuu kohdalle. Minun kohdallani asia ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta silti jokin luontainen vaisto tai kaipuu nousee joskus esiin. Joskus kun näkee vanhemman ja lapsen ja havaitsee aivan tietynlaisen näkymättömän siteen, jollaista ei missään muussa ihmissuhteessa voi olla. Kuten Satu Salminiitty runossaan tiivistää: "Me kyllä tunnemme toisemme/ kuten salaliittolaiset/ kun tulee se hetki, jolloin hajoamme mosaiikiksi/ tähtisumuksi kun/ jäljet eivät jää eikä maa pysy, me tunnistamme toisemme."



tiistaina, heinäkuuta 04, 2006

Tomuus

Neljän viikon imuroimattomuus. Pöly tiivistyy lehtikaktusten niveliin. Ikkunalautaan jää erikokoisia renkaita, lautasista, kahvikupeista.

Helle saa näkemään kummallisia, poukkoilevia unia.

maanantaina, heinäkuuta 03, 2006

Kuolema (sairaalapastori)

Edessäni pöydällä on korkea pino runokirjoja. Rikkinäisiä selkämyksiä, tahraisia sivuja. Yksi on puhkiluettu, toista ei ole kukaan koskaan lainannut. Takaisin hyllyyn. Poistoon. Varastoon. Eksyn lyhyistä säkeistä rakentuviin toisiin todellisuuksiin. Ajan kulku unohtuu, työhuone, ovien kolahdukset, viereisen rakennustyömaan äänet.

Poistokirjan välistä putoava paperilappunen hätkähdyttää: "kuolema (sairaalapastori)". Todennäköisesti paperinpalalle kirjoitetut sanat ovat tuntemattoman lukijan muistiinpanoja, liittyvät jollakin tavalla runon tulkintaan. Silti on vaikea välttää puistatusta, epämiellyttävää tuntemusta lappusesta huonona enteenä. Yritän etsiä aukeamaa, jonka välissä lappu on ollut, runoa, johon se viittaa, mutta en löydä.

sunnuntaina, heinäkuuta 02, 2006

Hiljaiset kotiinpaluut

Sydänyön pimeyttä lähentelevä kesähämärä. Seesteinen, tyhjä mieli. Terassin pöydissä palavat kynttilät erivärisissä lasipurkeissa, kuin puutarhalyhdyt. Helteisen päivän jälkeinen ihana viileys saa vetämään takin ylle. Puhumme Oikeusjutusta, klassikoiden luettamisesta koulussa, kissojen ja koirien erilaisuudesta. Viereisen pöydän seurueessa istuu tyttö pieni lyhytkarvainen koira sylissään. Koira ei laske tyttöä hetkeksikään silmistään. Kun tyttö poistuu vessaan, koira istuu maassa ja odottaa. Tuijottaa suurin, valppain silmin tytön katoamissuuntaan.

Juuri samanlaisen koiran minäkin haluaisin. Koiran, jonka voi ottaa mukaan mihin vain. Jonka onni on minun läsnäoloni. Koskaan ei tarvitsisi tulla yksin tyhjään kotiin. Aina olisi joku joka odottaa. Mutta ei ole koiraa, on levysoitin jonka laitan soimaan Mogwaita, teemuki josta nousee höyryä aamuyön valostuttamassa asunnossa.

Ja on sunnuntaiaamu, kun voi nukkua pitkään. Iloita harvinaisesta krapulattomuudesta, kokonaisesta kiireettömästä päivästä. Omasta rauhasta. Niina Revon romaanista Kaksi. Takapihan vaahterassa on vaahteranneniä ja lintu, joka taukoamatta kuuluttaa reviiriään.
 
Statistics