Juhannuskokko

Kipinät sinkoilevat korkealle harmauteen kun ehdimme rantaan. On valoisaa vaikka sää on pilvinen, ihmiset seisovat tulen loimussa termospulloineen, koirineen ja lapsineen. Tulessa on jotakin hypnoottista, ihmiset tuijottavat hiljaa, joku hyssyttää ohikulkevalle bulldogille rähisevää kääpiösnautseriaan. Minä en halua seisoa ihmisten selkien takana, haluan katsoa kauempaa. Kävelemme laiturille, horisontin viiva alkaa häilyä, taivas ja vesi sulautuvat toisiinsa hämärtyvässä kesäyössä, tuulee. Kipinät lentelevät suoraan kohti, ne sammuvat pudotessaan veteen, niitä lentelee ylitsemme, savu kirveltää silmiä, mutta aavistuksen vain. "Sano sitten jos mun hiukset syttyy palamaan", sanon ja ystävä nauraa, hänellä on pitkät punaiset hiukset, kuin tulessa jo valmiiksi. Takanamme mies ja nainen kohtaavat ensimmäistä kertaa. Mies kyselee, koettaa selvästi tehdä vaikutusta, hän käyttää hienoja sanoja, nainen on hyvin koulutettu, heidän äänessään on tietynlainen sävy. Nainen yrittää olla ujompi kuin mitä oikeastaan onkaan, tai ehkä hän on varuillaan, tunnustelee, polttelee savuketta, tuuli leyhyttää hänen hiuksiaan ja tulen loimu punaa kummankin kasvot, tekee ne pehmeiksi. Meitä hymyilyttää, miten kömpelöltä keskustelu kuulostaa ulkopuolisen korviin, mutta sellaistahan se aina on. Jätämme hienotunteisesti pariskunnan tutustumaan toisiinsa, käännämme selkämme hiipuvalle kokolle, kuljemme pitkin merenrantaa, ohi laivojen valojen, halki hiljaisen kaupungin.

Kaupunkijuhannus

Sisäpihan asvaltti on sateesta märkä, istun sisällä puhtaan pyykin tuoksussa ja ajattelen mansikkamargaritaa tai kuivaa siideriä, mitä tahansa alkoholipitoista juomaa, joka laukaisee kuluneen viikon kireyden. "Käytän nykyään alkoholia niin vähän, että ne harvat kerrat tuntuvat suorastaan juhlalta", selitän Herra Rattukselle, joka vain tuhahtaa, eikä ihme, unohdan joskus ettei se ole ihminen, ettei se tiedä kaikkea ihmisten asioista.

Olen luopunut mökkijuhannuksesta jotta voisin kirjoittaa (mikä ihana tekosyy ulkovessalle ja hämähäkeille!), lukea ja nukkua yksin ja hyvin, ja tänään, katsoessani pulunväristä taivasta olen kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Olen työstänyt koko päivän yhtä runoa (äh, miksi pitää olla niin hidas ja äärettömän itsekriittinen!), ehkä se täytyy jättää lepäämään nyt, ja olen hieman huolissani kirjoittamiseni saamasta proosamaisesta käänteestä, runot vain alkavat muistuttaa yhä enemmän minimitarinoita, metaforat ovat pudonneet pois kokonaan, runot pelkistyvät pelkistymistään, jotkut jäävät puhtaiksi kuviksi ja oma kiinnostukseni kohdistuu yhä enemmän erilaisiin puhujiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Mutta tiiviys säilyy, eniten minua kiehtoo juuri "minimitarinamaisuus", miten paljon muutamassa rivissä voi kertoa, miten se on välähdys henkilöhahmon fiktiivistä elämää, miten runoon voi oikeastaan mahduttaa vaikka mitä. En tiedä olenko ihan harhateillä, tuleeko tästä yhtään mitään, mutta tällä hetkellä tuntuu, että minun on kirjoitettava juuri näin.

Mutta nyt jääköön runous täksi illaksi! Päästän Herra Rattuksen omille teilleen ja lähden kaupunkiin jääneen ystäväni kanssa syömään ja juomaan ja katsomaan kokkoa, sitten myöhemmin, jos ei sada.

"Mr. Eliot keittää makaronia"

Unessa joku antaa käteeni kirjan jonka olen kuulemma englannista suomentanut, olen hämmästynyt, en pysty muistamaan sellaista, muutenkaan suomentaminen ei kuulosta minulta ollenkaan, vieraiden kielten oppiminen ei ole koskaan ollut helppoa, pikemminkin tuskallista, oikeastaan. Avaan kirjan kiiinnostuneena, suurin odotuksin ja koen välittömän pettymyksen, suomennos voisi vielä olla hyvää, mutta kirja on täynnä kirjoitusvirheitä, samanlaisia joita teen kannettavalla koko ajan, näppäimistö jättää jotenkin kirjaimia välistä. Ja niin hienot kannet! Miksi ihmeessä kirjaa ei ole vaivauduttu oikolukemaan ollenkaan?

Herään samaan turhautuneisuuden tunteeseen, aamukahvikin aiheuttaa vain sydämentykytystä. Joku huono kausi alkamassa taas, sanon Herra Rattukselle, ei tee oikein mieli tavata ketään, olisin kovin poissaoleva vain, enkä yksin ollessakaan saa mitään aikaan, ajatukset takertuvat toisiinsa kuin kärpäspaperi ja aika vain liukuu jonnekin. Selailen hajamielisesti runokirjoja, sieltä täältä, kunnes silmiini osuu eräs joka hätkähdyttää ja ilahduttaa T.S Eliotin ihailijaa, 'Mr. Eliot keittää makaronia', teoksessa Valolieriön alla. Viisi unkarilaista runoilijaa (Wsoy, 2000): "Amerikkalaisen siivilän avulla/ hän kauhoo hyppivät makaronit/ ja huuhtoo ne kylmällä vedellä./ 'Se on tärkeää, / muuten ne tarttuvat kiinni', Mr. Eliot kirjoittaa/ illalla ystävälleen./ 'Jännittävintä on silti se, että/ kuivat makaronit/ katkeavat rätisten:/ siinä me voimme jollakin tavoin/ tunnistaa itsemme.'" (József Tornai)

Mieletön kirjallisuus!

"'Joskus minusta tuntuu', Roland sanoi varovaisesti, 'että paras olotila on se, kun on vailla halua. Jos todella tarkastelen minua itseäni -'
' Jos sinulla on minuus -'
' Jos tarkastelen elämääni ja millaista se on - niin todella minä haluan että - minulla ei ole mitään. Vain tyhjä puhdas sänky. Minulla on mielessäni kuva puhtaasta tyhjästä sängystä puhtaassa tyhjässä huoneessa, missä mitään ei vaadita eikä ole mitään, mitä voisi vaatia. Osittain se liittyy minun henkilökohtaisiin olosuhteisiini. Mutta osittain se on yleispätevää. Luulisin.'
' Tiedän mitä tarkoitat. Ei, se on liian laimeasti sanottu. Tämä on aikamoinen yhteensattuma. Niin minäkin ajattelen, kun olen yksin. Kuinka hyvä olisi, jos minulla ei olisi mitään. Kuinka hyvä olisi olla haluamatta mitään.'"
(A.S. Byatt: Riivaus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)

Niinpä! Miten mieletön asia kirjallisuus on, miten se niin monesti kiteyttää sen mitä itse on usein ajatellut, mitä ei osaa edes pukea sanoiksi. Sataa. Pitäisi saada omaa tekstiä eteenpäin, mutta ajatus ei kulje, on vaikea tuottaa silloin kun vastaanottaa, mieleen tulee vain latteuksia, hengettömiä tilanteita, enkä vain osaa lopettaa lukemista nyt, miten toiset ovat sanoneet kaiken jo niin paljon paremmin. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa. Todella.

Syyllisyyksiä

"Ne jotka ajattelivat Beatrice Nestiä - kovinkaan monet eivät kovinkaan usein ajatelleet - muodostivat käsityksensä hänen ulkoisen olemuksensa perusteella, eivät hänen sisäisen elämänsä. Beatrice oli ilmeisen vankkarakenteinen ja silti muodoton, laaja ja runsas, hänellä oli istumatyöläisen paisuneet lanteet, massiivinen povi, sen yläpuolella leveät, iloisen oloiset kasvot --" (A.S. Byat: Riivaus. Romanttinen kertomus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)

Olen lukenut koko illan, mutta nyt suorastaan hätkähdän ja keskeytän välittömästi, tunnen hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten ole tänään ehtinyt lenkille ja näen jo itseni Beatrice Nestinä. Vilkaisen kelloa, se on puoli kymmenen, enää ei kannata lähteä, vaikka vielä onkin valoisaa, pääskysten kimeät äänet kimpoilevat sisäpihan seinästä toiseen. Herra Rattusta naurattaa vauhkoontumiseni, se ihmettelee miten minusta on tullut niin yliherkkä, miten otan kaikesta itseeni. Ja se on kyllä totta, aamuisen Hesarin Grönlanti-jutun valtaisa, jäätiköstä lohjennut jäävuorikin näytti lipuvan suoraan valokuvasta ulos, minua kohden, miten syyllisyydentunne vihlaisee vatsanpohjaa, kuinka siinä voi mitään kahvia juoda, niin kuin ei mitään?

Ja - tilitän eräälle ystävälleni - kun istumme Käpylän kyläjuhlilla pitkällä penkillä ja syömme mautonta festariruokaa, herkkusienetkin suoraan säilyketölkistä ja vihreä kirva kävelee pitkin lautasen reunaa, en voi enää kohteliaasti kuunnella juhlissa kosmopoliittien vieraiden kokemuksia, kun ajattelen mannerten välisiä lentoja, niitä lukuisia, ja niiden päästöjä ja ahdistun, ajattelen viime talven sateita ja tuulta ja jääkarhuja, etsiydyn toiseen seuraan ja puhun vaikka vauvoistakin mieluummin. Ja äkkiä hyvä tuuli on poissa, istun synkkänä siinä, juhlaväen keskellä ja ajattelen kuinka me vain istumme siinä, kaikessa rauhassa, yksi vauva ryömii lattialla ja toinen huutaa, ihmiset kallistelevat kuohuviinilasejaan ja nauravat, vaikka maailma romahtaa ympäriltämme, hitaasti, pala palalta kuin tiilimuuri.

"Sirkuseläinten hylkääminen"

Töissä selailen William Butler Yeatsin Runoja (Wsoy, 1966; suomentanut Aale Tynni) kun silmäni sattuvat runoon "Sirkuseläinten hylkääminen". Miten voimakas otsikko! Näen heti mielessäni kuvan valtavasta puoliksi romahtaneesta teltasta. Köydet natisevat tuulessa ja telttakangas lepattaa, laiha tiikeri painautuu väristen häkkinsä nurkkaan ja takkuinen aasi pureskelee lieassaan jäistä ruohoa. Kotona avaan teoksen kyseisen runon kohdalta ja koen suunnattoman pettymyksen, ei siinä ole vilaustakaan tiikeristä tai aasista, ei hylättyjen eläinten yläpuolella loistavista tähdistä, ei ujeltavasta jäätävästä tuulesta. Kaikki on tylsää allegoriaa vain, taiteilijan painiskelusta luovuutensa kanssa: "Hain teemaani ja turhaan sitä hain,/ hain kuuden viikon aikana päivittäin./ Minun, murtuneen, on kaiketi viimeinkin/ siis pakko tyytyä sydämeeni, vaikka/ suvin ja talvin, aina vanhuuteen,/ on nähty lavalla sirkuseläimeni,/ puujalkapojat ja välkehtivät vaunut,/ Leijona, Nainen, ja Herra tietää, mitkä." Tylsää. Näen mieluummin kuinka aasin leuat pysähtyvät hetkeksi kun se kuulee jonkin äänen (ehkä etäällä kulkeva juna, ei lintu ainakaan, sillä ne ovat tähän aikaan syksystä kovin hiljaisia, paitsi harakat tietysti) kohottaa turpansa taivasta kohden, tähdet heijastuvat sen mustiin silmiin ja hetken näyttää siltä, kuin ne loistaisivat sen sisältä.

Lukemisesta ja läsnäolemisen vaikeudesta

Kuumassa linja-autossa tulee uneliaaksi, ärtyy viereen istuvista vieraista ihmisistä, tekoitkuisista lapsista selän takana. Haluaisin tänään vain vajota syvälle tyynyihin, sulkea ikkunan ja vaientaa ulkopuolelta kantautuvat äänet, naapureiden puheet, avata kirjan ja siirtyä tästä hetkestä jonnekin toisaalle. Lukeminen on vähän kuin meditaatiota, ehkä, (en tiedä kun en koskaan ole meditoinut) mutta ainakin se on tehokasta todellisuuspakoa toisinaan, oma minuus alkaa häilyä, sulautua tekstiin ja hetken voi olla joku toinen. Eräs ystäväni analysoi osuvasti samankaltaisuuttamme, että ehkä me molemmat olemme lukutoukkia sen vuoksi, että lukiessa ei koskaan joudu ajattelemaan sitä, kuka on tai miten tässä elämässä pitäisi olla ollakseen kelvollinen ihminen. Niinpä, useimmiten on niin vaikeaa olla läsnä, ihan todella. Miten sitä aina on kadehtinut ihmisiä joilla on läsnäolemisen taito, kyky olla joka tilanteessa ihan kokonaisesti, kun itse on useimmiten jossakin vähän etäämpänä, ainakin osittain, hämmästelemässä elämän kummallisuutta: tapahtuuko tämä todella, olenko minä tosiaan tässä (Hmm, ikuisuuskysymyksiä, näköjään olen pohtinut tätä samaa täällä aikaisemminkin, saman ystävän kanssa vieläpä). Mutta nyt ei ehdi muuta kuin kupin kahvia, kohta on mentävä taas, (olen jo myöhässä oikeastaan) muuttoavuksi, kantamaan tavaroita asunnosta toiseen, ainakin hissittömässä kerrostalossa tuntee olevansa läsnä joka hetki, joka lihassäikeellään ja mitä todennäköisimmin huomenna myös.