Maarit Verronen ja siivetön ruokki, sekä muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä

Tänään olen nautiskellut omasta rauhasta ja kiireettömyydestä, pitkästä aikaa. Viikkovapaat ovat kirjastotyön ehdoton plussa: kukaan ei soita ja keskeytä kirjoittamista tai lukemista, houkuttele kahville tai minnekään, koska kaikki ystävät ovat työssä. Kirjoitan aamupäivän ja kun väsyn, tartun Maarit Verrosen novellikokoelmaan Keihäslintu (Tammi, 2004). Pidän Verrosen kuvaamista teemoista, sivullisuudesta, outouksista ja yllättävistä käänteistä, siitä että kirjailija on niin oman tiensä kulkija kotimaisessa naiskirjallisuudessa. Vai osaatteko vinkata muita sellaisia kirjailijoita, jotka kuvaisivat sivullisuuden teemaa naisen näkökulmasta?

Ensimmäinen lukemani Verrosen romaani oli Pimeästä maasta, joka sisältyi kirjallisuuden tenttikokonaisuuteen, ja siksi kirjailijan teokset jäivät lukematta vuosikausiksi. Pimeästä maasta oli liian etäännytetty, liian raskas. Ja sitten löysin Verrosen uudelleen, tartuttuani jostakin syystä, ehkä jonkun suosituksesta, teokseen Pieni elintila. Mutta nyt takaisin Keihäslintuun, joka on täynnään hätkähdyttäviä kertomuksia, keskiössään ihmislajin julmuus ja tunteettomuus. Viimeinen, niminovelli on kaiken synkkyyden jälkeen suorastaan ilahduttava poikkeus ja omalla kohdallani varsin pysäyttävä: tuntuu melkein siltä kuin kirjailija olisi kirjoittanut novellin minusta!

Novelli kertoo naisesta joka kiinnostuu sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin ('geirfugl', keihäslintu) tragediasta niin paljon että haluaa tietää linnusta kaiken. (Kalastajat kuristivat hengiltä viimeisen pesivän lintuparin Islannissa vuonna 1844.) Hän aloittaa lähimmästä museosta, Helsingin luonnontieteellisestä museosta, jossa on näytteillä siivettömän ruokin muna. Seuraavaksi nainen haluaa nähdä kokonaisen linnun ja matkustaa Venäjälle katsomaan museossa säilynyttä täytettyä yksilöä:

"Vladimir M. palasi. Hän kantoi lintua. Se oli ihana, uskomattoman kaunis. Mustaa ja valkoista; eloisat silmät, utelias ilme, komea sulavalinjainen nokka. Musta selkä, pienet siivet, pää, kaula, nokka ja räpylät. Valkoinen vatsa, valkoiset laikut silmän ja nokan välissä molemmin puolin päätä, hyvin kapea valkoinen renus siivissä. Nokassa vaaleita uurteita. Aivan vähän vaaleanharmaita höyheniä kyljissä." (s. 153)

Eikä yksi lintu riitä. Nainen haluaa nähdä lisää ja hän matkustaa jälleen. Matkoillaan hän törmää toisiin samanmielisiin, hän aloittaa myös helpommin keskustelun kohtaamiensa ihmisen kanssa, hänellä on tärkeä aihe, hän haluaa jakaa kokemuksiaan ja onnistuu näin myös liikuttamaan toisia, sukupuuttoon kuolleen linnun murheellisella kohtalolla. Naisesta tulee myös varsinainen asiantuntija:

"Kaikki tuo runtelu oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä linnun kasvoille oli tehty. Silmät olivat väärissä paikoissa! Ne olivat mustat ja sameat, sekin oli virhe. Mutta kauniit valkoiset höyhenlaikut oli rypistetty niiden päälle paksuiksi kulmakarvoiksi. Linnulla oli vieras, kotkamainen ilme. Tämä oli ehdottomasti pahinta, mitä sille oli voitu tehdä." (s. 165)

Niinpä niin. Jo vuosia sitten Lontoossa ja myöhemmin Tukholmassa, ihmettelin miksi täytetyn pussihukan naama näyttää niin epäaidolta, litteältä vaikka viimeisissä eläimestä kuvatuissa filmeissä sen pää on kapeampi ja sillä on terävä katse. Myöhemmin luin eläinten täyttämisen oppaasta, että koiraeläimet ovat vaikeimpia täyttää, niissä on vaikeinta onnistua. Pussihukka ei ole biologisessa mielessä koiraeläin, mutta täyttämistä ajatellen se on teknisesti varmaankin aika sama. Ja tosiaan, elokuussa Tukholman luonnonhistoriallisessa museossa, pussihukan (ja muiden sukupuuttoon kuolleiden) vitriinin edessä seisoessani koin jotakin samaa mitä nainen Verrosen novellissa täytettyä siivetöntä ruokkia katsellessaan.

Ja todella, myös minulle tuli äkkiä halu matkustaa, halu nähdä kaikki jäljelle jääneet, täytetyt pussihukat kaikissa maailman museoissa, vaikka oikeastaan ne ovat vain tyhjää, arsenikilla kyllästettyä, haperoa nahkaa, vaisu jäänne jostakin joka on ollut. Miten sellaista halua voi selittää? Mikä aikaa sitten kadonneissa eläimissä oikein kiehtoo? Ehkä sukupuuttoon kuolleet eläimet muuttuvat jollakin tapaa myytillisiksi, ne ovat olemassa enää tarinoissa, menneessä, ehkä niissä myös kiteytyy ihmiskunnan itsekkyys ja julmuus. Täytettyä tasmanian tiikeriä lasin takaa ihaillessaan kokee samaan aikaan katsovansa jotakin ihmeellistä tarunhohtoista olentoa ja viiltävää, syyllisyydensekaista surua: ihmisenä minäkin olen syyllinen kaikkien näiden ainutlaatuisten eläinten häviämiseen.

Tai sitten, yksinkertaisesti:

"Nainen myönsi, ettei hän ymmärtänyt miksi siivetönruokki - geirfugl, keihäslintu - yhtäkkiä alkoi olla hänelle tärkeä. Lintu oli kuollut sukupuuttoon niin kauan sitten, että jo monen sukupolven ajan oli ollut myöhäistä sitä pelastaa. Ei voinut tehdä enää mitään, kaikki oli ollut ohi jo pitkään. Ei hän juuri edes pohtinut syitä. Hän halusi oppia tuntemaan siivetönruokin; hän halusi tehdä jotakin ilman 'hyvää' syytä." (s. 143)

Baudelairesta

En tiedä olenko siteerannut täällä aikaisemmin Charles Baudelairen runoa "Ohi kulkeneelle naiselle", mutta siteeraan uudelleen, sillä se taitaa olla niitä runoja, joihin aina joskus palaa, varsinkin näin syksyisin, tällaisina päivinä, jolloin on vähän haikealla mielellä ja ajattelee kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämät hetkellisesti virtaavat oman elämän lävitse ja katoavat sitten.

"OHI KULKENEELLE NAISELLE

Katu huumaten ympäröi minut melullaan,
kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen
ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,
hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -

notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.
Minä mielettömänä hänen silmistänsä join
lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,
rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.

Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,
sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan
en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!
Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!
En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;
ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!"

(Pahan kukkia, Otava, 1962; suom. Yrjö Kaijärvi)

Nuorempana en erityisemmin pitänyt Charles Baudelairesta (paitsi tästä yhdestä runosta!), en oikein päässyt sisään vanhahtavaan, melodramaattiseen kieleen ja tunnelmaan, naiskuvaan, joka on vähintäänkin mustavalkoinen ja kauneuskäsitykseen, joka sekin on yhtä vastakkainasettelua: kauneus on puhdasta ja oikeaa, rumuus on yhtä kuin rappio ja pahuus. Mutta nyt olen taas lukenut uudelleen Pahan kukkia ja Pariisin ikävää ja alan nähdä kaiken uudella tavalla, sillä runoilija kirjoittaa kuitenkin aina sidoksissa tiettyyn aikaan ja sen käsityksiin, Pahan kukissa näkyy selvästi pariisilainen luokkayhteiskunta, runojen puhuja kuljeskelee syrjäkujilla, joilla näyttäytyy koko köyhien elämän kurjuus, lika, prostituutio ja rappio ja pääkaduilla, joilla ylhäisnaiset käyskelevät kauniina ja turmeltumattomina kaukaisen ihailun kohteina. Näin mustavalkoisessa maailmassa elävän runoilijan on kyllä vaikea kirjoittaa putoamatta nykyaikaisen lukijan näkökulmasta stereotypian ansoihin. Mutta siitä huolimatta Baudelaire onnistuu runoissaan usein mestarillisesti vangitsemaan jotakin syvää ja inhimillistä, ajatonta.

Luteesta, luonnonhistoriallisista museoista ja Talvisesta tarinasta

Katselemme Herra Rattuksen kanssa asvalttipihaa joka lainehtii vedestä, on kesäloma vielä, mutta sade tekee syksyisen olon. Vaaleanpunertava lude katselee sisään lasin toiselta puolelta, kuin pyytäen että avaisimme ikkunan ja päästäisimme sen sisään kastumasta. Turha luulo, me emme kaipaa joukkoomme ketään kolmatta, emme ainakaan tänään, sillä olemme erittäin epäseurallisia. Minä toivun reissusta ja Herra Rattus omistaan, se ei ole suostunut paljastamaan yksityiskohtia, vaikka olen kuinka jankannut, kyntensä se on joka tapauksessa katkaissut jossakin. Minä sen sijaan olen kertonut sille kaiken, etenkin Tukholman ja Kööpenhaminan luonnonhistoriallisista museoista: miten kiehtovaa on katsoa vitriineissä yli sata vuotta seisseitä eläimiä, niitä jotka ovat kovin harvinaisia nyt ja niitä jotka ovat jo kokonaan kadonneet.

Pussihukan kaulan ompeleet ratkeilevat jo, sen huomaa vain jos kumartuu tarpeeksi alas, kyykistyy ja katselee eläintä alhaalta päin. Ja lapset juoksentelevat pitkin käytäviä, silmät ymmyrkäisinä, innosta kihisten, eräskin pieni tyttö puikahtaa minun ja lasin välistä, niin läheltä, että kävelee varpaideni päältä, koskettaa melkein kasvojani, eikä huomaa edes ujostella. Ja kaikki ne pienet laput, eläinten jaloissa, yli sata vuotta sitten kirjoitetut, koukeroisella käsialalla, mikä eläin, mistä löydetty ja kuka on löytäjä. Ajattelen eläintieteilijöitä kauan sitten, laivojensa kansilla, leiritulilla, ahnehtimassa silmillään maailmaa joka on uusi ja vieras, koluamaton. Kurkistan tutkijoiden työhuoneisiin joissa paperipinot pursuilevat pöydillä ja hyllyt notkuvat kirjoista, millaista olisikaan työskennellä täällä, kaiken tämän historian ja menneen elämän keskellä, hautautua tähän rakennukseen, jossa vielä säilyy aarnimetsien ja valtamerien loistokkuus, vuosi vuodelta haaleammiksi muuttuvina karvoina ja luina, hapertuvana nahkana.

Herra Rattus tuhahtaa. Mutta sen mielenkiinnon puutteen ymmärtää, sehän on rotta ja varma oman lajinsa selviytymisestä, ihmisen rinnalla ja jälkeen. Päätän vaihtaa keskustelunaihetta, kuvailen Tivolin valoja, Kristianian ränsistyneisyyttä ja kaikkea sellaista mitä turistit nyt näkevät. Ja sitten keitän kahvia ja jatkan lukemista. Luen Mark Helprinin Talvista tarinaa (Tammi, 1985; suom. Eva Siikarla), se on erilainen kuin neljätoistavuotiaana, silloin minuun tekivät vaikutuksen kaikki ne rakkaustarinat: supersankarimainen murtovaras Peter Lake valkoisella, lentävällä hevosellaan ja keuhkotautinen rikas kaunotar Beverly, salaperäisen Coheeriesjärven Virginia ja vastuuntuntoinen yrittäjäsuvun poika Hardesty ja niin edelleen. Nyt lumoudun talvista, joita teoksessa kuvataan, miten satumaisia ja tähtikirkkaita ne ovat, miten lumi on valkoista ja sitä on paljon, miten pakkanen on kova ja jää säkenöi. Ja miten teoksessa ennustetaan vuosituhannen vaihteen lumettomia talvia.

"Mr. Eliot keittää makaronia"

Unessa joku antaa käteeni kirjan jonka olen kuulemma englannista suomentanut, olen hämmästynyt, en pysty muistamaan sellaista, muutenkaan suomentaminen ei kuulosta minulta ollenkaan, vieraiden kielten oppiminen ei ole koskaan ollut helppoa, pikemminkin tuskallista, oikeastaan. Avaan kirjan kiiinnostuneena, suurin odotuksin ja koen välittömän pettymyksen, suomennos voisi vielä olla hyvää, mutta kirja on täynnä kirjoitusvirheitä, samanlaisia joita teen kannettavalla koko ajan, näppäimistö jättää jotenkin kirjaimia välistä. Ja niin hienot kannet! Miksi ihmeessä kirjaa ei ole vaivauduttu oikolukemaan ollenkaan?

Herään samaan turhautuneisuuden tunteeseen, aamukahvikin aiheuttaa vain sydämentykytystä. Joku huono kausi alkamassa taas, sanon Herra Rattukselle, ei tee oikein mieli tavata ketään, olisin kovin poissaoleva vain, enkä yksin ollessakaan saa mitään aikaan, ajatukset takertuvat toisiinsa kuin kärpäspaperi ja aika vain liukuu jonnekin. Selailen hajamielisesti runokirjoja, sieltä täältä, kunnes silmiini osuu eräs joka hätkähdyttää ja ilahduttaa T.S Eliotin ihailijaa, 'Mr. Eliot keittää makaronia', teoksessa Valolieriön alla. Viisi unkarilaista runoilijaa (Wsoy, 2000): "Amerikkalaisen siivilän avulla/ hän kauhoo hyppivät makaronit/ ja huuhtoo ne kylmällä vedellä./ 'Se on tärkeää, / muuten ne tarttuvat kiinni', Mr. Eliot kirjoittaa/ illalla ystävälleen./ 'Jännittävintä on silti se, että/ kuivat makaronit/ katkeavat rätisten:/ siinä me voimme jollakin tavoin/ tunnistaa itsemme.'" (József Tornai)

"Sirkuseläinten hylkääminen"

Töissä selailen William Butler Yeatsin Runoja (Wsoy, 1966; suomentanut Aale Tynni) kun silmäni sattuvat runoon "Sirkuseläinten hylkääminen". Miten voimakas otsikko! Näen heti mielessäni kuvan valtavasta puoliksi romahtaneesta teltasta. Köydet natisevat tuulessa ja telttakangas lepattaa, laiha tiikeri painautuu väristen häkkinsä nurkkaan ja takkuinen aasi pureskelee lieassaan jäistä ruohoa. Kotona avaan teoksen kyseisen runon kohdalta ja koen suunnattoman pettymyksen, ei siinä ole vilaustakaan tiikeristä tai aasista, ei hylättyjen eläinten yläpuolella loistavista tähdistä, ei ujeltavasta jäätävästä tuulesta. Kaikki on tylsää allegoriaa vain, taiteilijan painiskelusta luovuutensa kanssa: "Hain teemaani ja turhaan sitä hain,/ hain kuuden viikon aikana päivittäin./ Minun, murtuneen, on kaiketi viimeinkin/ siis pakko tyytyä sydämeeni, vaikka/ suvin ja talvin, aina vanhuuteen,/ on nähty lavalla sirkuseläimeni,/ puujalkapojat ja välkehtivät vaunut,/ Leijona, Nainen, ja Herra tietää, mitkä." Tylsää. Näen mieluummin kuinka aasin leuat pysähtyvät hetkeksi kun se kuulee jonkin äänen (ehkä etäällä kulkeva juna, ei lintu ainakaan, sillä ne ovat tähän aikaan syksystä kovin hiljaisia, paitsi harakat tietysti) kohottaa turpansa taivasta kohden, tähdet heijastuvat sen mustiin silmiin ja hetken näyttää siltä, kuin ne loistaisivat sen sisältä.

Tänään ajattelen mustavalkoisesti

Tänään ajattelen mustavalkoisesti, ehkä se johtuu lumesta joka tulee humisten alas, rapisee hartioille, puut ovat mustia lunta vasten ja lumen ääni, se täyttää koko metsän. Katulamput ovat kuin suihkuja rivissä, valokeilassa näyttää kuin sataisi sillä kohtaa vain ja lapsia tulee vastaan, hypähdellen, kieli ulkona.

Olen lukenut koko päivän, tylsiä kirjoja, mutta työn puolesta täytyy joskus sitäkin, mielipiteeni ovat jyrkkiä juuri nyt, vaikka lumi pehmentää askelta kenkien alla, vaimentaa maailmasta terävyyden. Että en vain pidä Steinbeckistä, että tänään kaikki pappaklassikot saisi vapaasti heittää päin seiniä, ainakin amerikkalaiset, Hemingwayt ja muut (paitsi ei Truman Capotea, tietenkään!), miksi joitakin kirjoja arvostetaan edelleen niin korkealle, vain siksi että niin on aina tehty?

Joku huutaa koiraansa, lumi tuiskuaa silmiin. Muistan palasia unesta, puhuin erään ystäväni kanssa, pitkää keskustelua, miten arkipäiväisiä unet voivatkaan olla ja miten kiehtovia toisinaan. Illallakin kävimme keskusteluja, ystävien kanssa baarissa, unista, miten minun mielestäni ne voivat olla portti jonnekin henkimaailmaan, ainakin joskus, sillä kuolleita voi tavata unissa. Äitinikin kertoi oman isoäitini sanoneen, että jos näkee vainajan unessa, sää muuttuu. Ja sitten, paljon myöhemmin, isoäidin kuoltua, äitini näki hänet unessa, istumassa siinä, vanhempieni sängyn laidalla, ja seuraavana päivänä tuli paljon lunta. Mutta ystävän mielestä unet heijastavat ihmisen omia toiveita vain, ne ovat pelkkää dataa jota aivot prosessoivat, päivien jätettä, havaintojen ja keskustelujen rippeitä, kaikkea sitä elämisen sekamelskaa mikä täytyy järjestää, uni auttaa hallitsemaan kaaosta. En tiedä, aika tylsä teoria, mutta toisaalta ehkä turvallisempaa ajatella niin nyt, näin yötä vasten, sillä pelkään yliluonnollisia asioita.

(Hassua miten kirjoitan nykyään vain kävelemisestä ja puista ja katulampuista. Kuin en muuta tekisikään, vain päivät pitkät kulkisin metsässä, oksien alta, lumen päältä, koirien ja kaniinien ohi ja lasten ja kantojen. Ja aina vaan jonkin ohi, minulle mieleinen sana ilmeisesti, mutta käveleminen on etenemistä, ohittamista, ajatusten liikettä ja rönsyilemistä kaikkialle).

Juna on täysi mutta se ei haittaa

Luen Sarah Watersin Yövartiota matkalla Jyväskylästä Helsinkiin, juna on täysi mutta se ei haittaa, en oikeastaan istu vaunussa vaan Lontoossa, pommitetun talon raunioissa ja juon termospullosta liian makeaa teetä. Kun astun junasta ulos maa on kuurassa, on kylmää, eikä Herra Rattus ole kotona, vaikka se varsin hyvin tietää milloin tulen. Olen vähän huolissani, se kyllä katoaa usein omille teilleen, mutta yleensä se jättää edes lapun pöydälle. Pienen suttuisen paperinpalan harakanvarpaineen. Kahvi maistuu tiskivedeltä, se johtuu hyla-maidosta, mutta jääkaapissa ei ole muutakaan nyt, lehdettömän köynnöksen oksat heilahtelevat viimassa ikkunaa vasten, eikä Herra Rattusta vieläkään kuulu, vaikka ilta kuluu, vaihtuu yöksi. Jatkan romaania siitä mihin junassa jäin, edelleen vailla uutta lukulamppua, huonossa valossa, silmiä siristellen. Mutta ei se haittaa, olen Lontoossa nyt, pommikoneiden äänet etääntyvät, on kylmää, Julia sytyttää savukkeen.

"Älkää kauhistuko, hyvä rouva"

"-Yorick, sanoi Toby-setäni nojaten Yorickiin tämän ja isäni auttaessa häntä hissuksiin alas portaita - älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen - Yorick, sanoi Toby-setäni, millä tavalla oppineet miehet viimein ratkaisivat tämän murheellisen kysymyksen nimestä Tristram?" (Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja teot, Wsoy, 1998, suom. Kersti Juva; s. 294).

Viimeistään tämän katkelman jälkeen kertoja voittaa minut puolelleen, miten kiehtovaa, juuri kun todella alan pitkästyä, kertoja kääntyy tekstistä ulospäin, suuntaa sanansa kahdensadan vuoden päähän, juuri minulle: "älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen", ja niin jatkan eteenpäin, enkä luovuta ja jopa nautin tekstistä, mitä en olisi alussa voinut kuvitella. Ja huomaan että kello on paljon taas, tämän viikon olen mennyt läpi hyvin vähillä yöunilla ja hyvin suurella stressitasolla, flunssa on jo voiton puolella [koputan puuta, varmuuden vuoksi], vaikka Herra Rattuksella se taitaa olla vasta alussa, se yskii ja sen korvia kuumottaa, enkä minä enää millään jaksa ruveta keittämään sille teetä.

Adrienne Richin seurassa

Vietän perjantai-iltaa Adrienne Richin seurassa tehtyäni yliopiston kirjastolta mittavan löydön (Pasilasta soitettiin ja kerrottiin kaupunginkirjaston ainoiden varastokappaleiden kadonneen), kannan Opiskelijakirjastolta kotiin useamman runokokoelman ja yhden valittujen runojen laitoksen. Kansalliskirjaston kappaleet jätän toistaiseksi tutkimatta, näissä riittää kyllä yhdeksi viikonlopuksi. Luen niskani kipeiksi, juon kaksi kuppia kahvia, työviikon väsymys tuntuu joka jäsenessä, menen pitkälle kävelylle vaikka tihuttaa vettä, metsä tuoksuu, multa. Vastaan kävelee mies joka kaukaa muistuttaa marsumaista Totoroa sateenvarjoineen. On niin harmaata, että hätkähdän samoja kantoja kuin aina: emu kurkottaa kaulaansa aluskasvillisuuden joukosta, ja kerrostalon takapihalla istuu ruskea newfounlandinkoira, pitkä kieli roikkuen. Kun katson toisen kerran, ne ovat puuta vain, mutta miksi näen ne aina niin, en käsitä.

Kotona palaan Richiin taas, ihastun puhujiin, joissakin runoissa on kaipaamaani moniäänisyyttä, kuten runossa 'Dialogue': "I get up, go to make tea, come back/ we look at each other/ then she says (and this is what I live trough/ over and over) - she says: I do not know/ if sex is an illusion//I do not know/ who I was when I did those things/ or who I said I was" (Rich: The Fact of a Doorframe. Selected Poems 1950-2001, W.W. Norton & Company; 2002, olen siteerannut vain osaa runoa). Ja sulkeet! Ja kursiivit! Miten inspiroidunkaan muotoseikoista! Huomaan että minulle on kirjoittajana kehittymässä vakavia maneereja, sulkeita ei saisi missään nimessä viljellä liikaa, ne vain ovat niin käteviä ilmaisemaan merkityksiä, painottamaan, ne tulevat ihan huomaamatta....

Draamallisten monologien jäljitystä

Uni katkeilee, yö on valoisa ja päivä kestää niin kauan, tänään olen väsynyt ja toisaalla, istun tietopalvelutiskillä ja tilaan asiakkaiden välissä itselleni kiinnostavia, mahdollisesti draamallisia monologeja, tai ainakin kiintoisia puhujia, sisältäviä runokirjoja Pasilan varastosta, hämmästyn miten monta etsimääni löytyy: Robert Lowellia, Ezra Poundia, Robert Browningia ja Adrienne Richiä. Ainakin netistä löytämäni Richin runo kolahtaa, miten herkullinen puhetilanne, runon puhuja kuvittelee lukijansa ja konkreettisen lukutilanteen, puhuttelee tätä kuvittelemaansa lukijaa: " I know you are reading this poem/ late, before leaving your office/ of the one intense yellow lamp-spot and the darkening window/ in the lassitude of a building faded to quiet/ long after rush-hour". Ja erityisesti seuraavat säkeet nostavat miltei ihokarvat pystyyn, runon puhuja puhuttelee juuri minua, joka luen tätä runoa juuri nyt: "I know you are reading this poem which is not in your language/ guessing some words while others keep you reading/ and I want to know which words they are."

Dekkareita ja T.S. Eliotia

Kotiin päästyäni vaihdan verkkareihin, keitän kahvia, vaikka tänään unohduin lukemaan töissä kirjaa jossa valistettiin pannukahvin haitallisuudesta, siitä viis, en sentään tupakoi, on loputtoman monta tuntia aikaa uppoutua dekkareihin, Eeva Tenhusen Mustat kalat (1964) ensin loppuun ja sitten aloitan Leena Lehtolaisen Harmin paikan (1994). Tenhusen sankaritar pyörtyy ainakin kolme kertaa synkeän komisarion käsivarsille (vaikka murhatun kämppäkaverin kohtalo sinänsä kuitataan aika suruttomasti ja jatketaan päiväjärjestystä niin kuin ei mitään) , eikä loputon neidittely ja maisterittelu lakkaa huvittamasta.

Kyllästyttyäni dekkareihin tartun T.S. Eliotin runokokoelmaan Prufrock and Other Observations (1917), ja kyllä, tätä pitää saada lisää, draamalliset monologit nostattavat ihon kananlihalle, innostuksen hehkun poskille, ne eivät lakkaa kiehtomasta, inspiroimasta, muutamiin säkeisiin rakennetut puhetilanteet, dialogin osapuolten väliset jännitteet, puhujien muutamista lauseista tulkittavissa olevat äänen sävyt, kuten runossa "Portrait of a Lady", jossa nainen ja häneen rakastunut mies keskustelevat teekupillisen ääressä: " Now that lilacs are in bloom/ She has bowl of lilacs in her room/ And twists one in her fingers while she talks./ 'Ah, my friend, you do not know, you do not know/ What life is, you who hold it in your hands';/ (Slowly twisting the lilacs stalks)/ 'You let it flow from you, you let it flow,/ and youth is cruel, and has no more remorse/ and smiles at situations which it cannot see.'/ I smile, of course,/ And go on drinking tea" (edellä siteeraamani on tosiaan vain yksi säkeistö pitkää runoa). Pitäisi päästä Lontooseen penkomaan kirjakauppoja, tekemään löytöjä, draamallisen monologin kirjoittajia ja perustajia on muitakin (ehkä on sellaisiakin joista en edes vielä tiedä!) mutta eipä niitä Suomen kirjastoista löydä. Ja on eri asia lukea kokonaista runoteosta, eheää teoskokonaisuutta, kuin jotakin suomennosvalikoimaa. Mutta ehkä päädyn Lontooseenkin vielä joskus lähitulevaisuudessa, haluaisin tutkia perusteellisemmin myös Luonnonhistoriallisen museon kokoelmia, jättiläisvyötiäisen valtavaa fossiilia, täytettyä pussihukkaa ja valaiden luurankoja. Mutta nyt, en innostu liikaa, ensin on elävät valaat ja Azorit ja sitten alkaa työ uudessa kirjastossa, pitää keskittyä siihen.

Ärtymystä

Sain juuri loppuun Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt (2007). Ei vakuuttanut: liian alleviivaavaa, liian paasaavaa, liikaa asioita tungettu yhteen kirjaan, ja kaiken kukkuraksi lopussa vielä tietoisku prostituution historiasta. Kuin olisin saanut jonkin valistuspaketin kouraani, ensin tarina sitten faktat. En pidä siitä että minua aliarvioidaan lukijana, pureskellaan kaikki valmiiksi.

Runouskäsityksistä ja keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta

Bussipysäkillä en malta olla kaivamatta laukustani kirjaa, puolet siitä olen lukenut jo töissä, asiakkaiden kysymysten välissä. On pitkä odotus ja kuuma, nostan kirjan kasvojeni ja auringon väliin, kirja on hyvin pieni ja ihan uusi, sidokset ovat jäykät vielä. Ja sitten jossakin vaiheessa huomaan (olen lukenut jo pitkään, ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta bussia ei edelleenkään kuulu), kirjan kannessa on suuri kirkkaankeltainen tarralappu, jossa lukee kissan kokoisilla keppikirjaimilla nimeni. Ohikulkijat eivät ehkä ole nähneet kasvojani kirjan takaa, mutta he ovat kyllä lukeneet nimeni sen kannesta, lappua on hyvin vaikea olla huomaamatta.

Työpaikalla minulla on tapana hamstrailla kiinnostavia kirjoja, uutuuksia tai palautuksia, ja jos puhelin soi, tai jos joku vanhempi rouva lähestyy tiskiä, on kirjat laskettava siihen paikkaan, tiskille tai hyllylle, työpöydälle tai sivupöydille. Minulla on tapana kuljetella muutakin, kyniä ja saksia, papereita ja leimasimia, paikasta toiseen, muistan ne kyllä, kuljetan ne takaisin keskeytysten jälkeen, mutta useimmiten järjestystä rakastavat kollegat ehtivät ensin, heillä on ylilunnollinen kyky huomata pienimmätkin poikkeamat ympäristössä (jos kirjakärry seisoo viisi minuuttia väärässä paikassa), he hermostuvat niistä, kynä muualla kuin kynätelineessä on heille aivan liikaa, he kiikuttavat kynät ja kärryt salamannopeasti takaisin ja saavat vääriä (?!) mielikuvia huolimattomuudestani. Ja kun sitten tarvitset strategisesti sijoittamaasi kärryä, laskeaksesi siihen painavan, vaivalla kootun kirjapinon, ei sitä näy enää missään. Siksi keltaiset laput ovat loistava keksintö, pistän niitä kaikkialle ja kirjani ja kärryni ja paperini jätetään rauhaan.

Mutta se keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta. Lukemani kiinnostava kirja oli Poetiikkaa - seitsemän esseetä runouskäsityksistä (toim. Hytönen & Sutinen, Savukeidas: 2007). Seitsemän runoilijaa, viisi miestä ja kaksi naista, pohtivat esseissään kirjoittamisensa taustalla piileviä kirjoittamisen strategioita ja käsityksiä hyvästä runoudesta, omaa poetiikkaansa. Kirjoittajat lähestyvät aihetta eri suunnista, omalla tavallaan, toiset yleisemmin, toiset henkilökohtaisemmin. Pidin eniten kahden naisrunoilijan, Johanna Venhon ja Pauliina Haasjoen teksteistä. He kirjoittavat selkeästi ja kirkkaasti, vailla teoksen monien miesrunoilijoiden tekstien välistä tihkuvaa egoismia. Jotenkin se on silmiinpistävää, miten luovilla miehillä on niin kova tarve usein, missä tahansa sopivassa välissä, perustella omaa osaamistaan ja fiksuuttaan, kun taas naiset luottavat teksteihinsä, antavat niiden puhua puolestaan. Ja se riittää. Ehkä se on ymmärrettävä jako, naiset voivat olla rauhassa runotyttöjä, se on sopivaa, se on feminiinistä, ei sitä tarvitse perustella, se hyväksytään. Mutta runopoika asettaa miehisyytensä kyseenalaiseksi kun hän astuu feminiiniseksi mielletyn runoilun alueelle. Hänen on todisteltava miehisyytensä muulla tavalla, hänen täytyy olla paras, hänen täytyy olla kova, jotta hän voi asettua maailmaa vastaan, jotta hänet hyväksytään kirjoittavana ihmisenä ja miehenä samanaikaisesti. Se selittäisi ainakin egoismin.

Mutta piti sanoa siis jotakin esseekokoelman kahdesta naisrunoilijasta. Pauliina Haasjoki erittelee kiintoisasti runon monisäikeistä kirjoittamisprosessia esseessään: 'Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään'. Johanna Venho taas lähestyy aihetta konkreettisesti, hän kertoo tarinan metromatkasta räntäsateen läpi, metrossa keskustelevat Runoilija ja sateesta kastunut Kirjallisuudenopiskelija. Lopussa Venho kiteyttää runon olemuksen kiehtovasti: "Tytön perässä väkijoukossa liukuportaisiin kompastui liehuvalahkeinen, pitkätukkainen tyyppi joka vilkaisi nolona ympärilleen: näkikö joku? Se on runo, hän ajatteli. Runo on se tuttava kadulla, joka ei kulje pitkin suoraa viivaa, askel mutkittelee, lahkeet lepattavat, rispaantuvat, takki roikkuu vinksallaan ja tukkaan on unohtunut kampa, kampa kumminkin."

Ja linnut, ne laulavat koko ajan

Asunnossa on kuuma, yöllä kapuan kylpyammeeseen avatakseni pienen, vanhan ikkunan. Tiivisteet roikkuvat, ikkunanpielien maali hilseilee ja äkkiä metsä on siinä, yölinnut ja syreenit. Stressi tulee uniin asti, unet kierrättävät arjen silppua, keskustelunpätkiä, kasvoja, ja linnut, ne laulavat koko ajan.

Silti yritän myös kirjoittaa, tehdä runoa unesta jonka vähän aikaa sitten näin. Se oli vahva uni, jo valmiiksi kuin runokuva, mutta silti se ei käänny helposti sanoiksi. Luen Bo Carpelanin Kesän varjoja, niin lyyristä proosaa, jotain samaa kuin Haahtelassa. Osaisinpa lukea ruotsiksi myös. Miten aika kerrostuu, kuvat kerrostuvat, ja kertomisen rytmi, miten siitä nauttii: " Aurinko oli alkanut tosissaan lämmittää. Isällä oli takki käsivarrella. Äiti varjosti silmiään kädellä, kääntyi ympäri: Mattias! On kuin yhä kuulisin hänen äänensä, kuulisin isän rykäisyt ja Jonaksen kiljahdukset ja näkisin kaiken mikä liikkui, pienimmätkin otukset: muurahaisten polun, sisiliskon joka vilahtaa ruohikossa, pilvien varjot jotka tyynesti vaeltavat yli peltojen, yli minun. Missä on se aika joka meidät erottaa"? (Bo Carpelan: Kesän varjot, Otava, 2005)

Ihmissusi

Unessa istun kiikkerillä rattailla ajajan vieressä, ajaja on veljeni, tiedän sen, vaikka hänellä on vieraat kasvot. Hevoset kulkevat metsätietä sinisenpimeiden kuusten ohi, on kiire, on ehdittävä nopeasti metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, vanhempieni taloon, ihmissusi liikkuu lähistöllä. Matka on pitkä, puhelemme, veljeni kääntyy sanoakseen jotakin ja yhtäkkiä tajuan: ihmissusi istuu vieressäni. Hän ei tiedä että tiedän, hän ei saa huomata että tiedän. Hevoset ravaavat rauhallisina eteenpäin, kuu paistaa, pääsemme perille vanhempieni ruoantuoksuiseen, lämpimään tupaan. Istumme päivällispöydässä lukittujen ovien takana, kaikki ovat hyvällä tuulella, olemme yhdessä ja turvassa. Vain minä tiedän ettei se ole totta: ihmissusi istuu pöydän päässä ja haarukoi lihapullia lautaseltaan. Ja siihen tunteeseen herään, on sytytettävä valo, uni tuntuu liian todelliselta. Kännykkä piippaa, saan tekstiviestin toiselta joka valvoo ja heti tulee turvallisempi olo, kuin telepatiaa, kuin olisimme aina öisin unettomia yhtä aikaa, kuin toinen tietäisi heti milloin olen yksin ja tarvitsen häntä.

Unesta ja tekstiviestistä on hyvin kauan aikaa. En ole enää vuosiin saanut tuollaisia yöllisiä tekstiviestejä, vaikka ne ovatkin parasta mitä tiedän, enkä ole aikoihin nähnyt noin vahvaa, kokonaista unta. En tiedä miksi uni tuli mieleeni juuri nyt, ehkä olen ajatellut viime päivinä paljon menneitä asioita, tai sitten se johtuu juuri lukemastani Stephen Kingin teoksesta Kirjoittamisesta (2006). En ole mikään kauhugenren ystävä, en ole koskaan ymmärtänyt ihmisten masokistista viehtymystä pelkäämiseen. Minusta se ei ole miellyttävää, yhdenkin vahingossa nähdyn kauhuelokuvan jälkeen nukun viikkoja valot päällä, hikoilen yöpaitani nihkeäksi. Mutta Kingin muistelmateos on kiinnostava, hän kirjoittaa hauskasti työstään, teoksiensa synnystä, perhe-elämästään. Ja kuinka hellyyttävää onkaan äidin ylpeys pojastaan:

"Dave herätti minut aamulla varttia yli kuusi. Hän kuiskasi oven takaa että äiti taisi olla viimeisillään. Isoon makuuhuoneeseen päästessäni Dave istui äidin vierellä vuoteen reunalla ja piteli hänen suussaan tupakkaa. Äiti vuorotellen imi sitä ja haukkoi rohisten henkeä. Hän oli vain puoliksi tajuissaan. Hänen silmänsä siirtyivät Davesta minuun ja takaisin Daveen. Minä istuuduin Daven viereen, tartuin tupakkaan ja pitelin sitä hänen suussaan. Hänen huulensa puristuivat suodattimen ympärille. Yöpöydällä oli Carrien vedoskappale kirjapainosta. Se heijastui moneen kertaan yöpöydän juomalaseista. Ethelyn-täti oli lukenut sitä hänelle ääneen noin kuukauden ajan ennen kuin hän kuoli." (Stephen King: Kirjoittamisesta, Tammi, 2006, suomentanut Ilkka Rekiaro)

Mutta nyt aurinko paistaa, enkä näköjään millään pysty keskittymään, koska ajatukseni poukkoilevat vuosien takaisiin uniin. Tällä hetkellä työn alla oleva runo on äärimmäisen vaikea, mieleeni pulpahtelevat lauseet eivät millään suostu taipumaan oikeanlaisiksi ja olen hirvittävän huonolla tuulella. On yritettävä kuitenkin, käytävä ehkä pitkällä kävelylenkillä.

Pidän Höegin viisaista ajatuksista

Vieläkin on pakko siteerata Peter Höegia, jokin hänen teostensa filosofiassa kiehtoo, uppoaa:

"'Siitä lähtien kun olin pieni', Kasper sanoi kaiuttimeen, 'syntymästä asti, minä tiesin tulleeni väärään paikkaan. Oikeaan perheeseen, mutta väärälle planeetalle. Joten aloin etsiä. Tietä ulos. Tietä kotiin. Ovea. Siihen olen käyttänyt koko elämäni. En ole löytänyt sitä. Mutta tyttö. Hän seisoo ehkä sen oven kynnyksellä.' -- 'En ole koskaan ollut läsnä synnytyksessä. Mutta olen ajatellut, että se ovi on varmaankin auki synnytyksen aikana. Samoin kuin ihmisen kuollessa. Silmänräpäyksen verran ovi on auki. Ja sen, mikä on oven takana, kuulee.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)

Olen päässyt vasta puoleen väliin, joten en osaa sanoa kirjasta sen enempää, vain sen että pidän Höegin viisaista ajatuksista kuten aina ennenkin, huolimatta siitä että teos tuntuu toiminnallisemmalta kuin aikaisemmin ja henkilöhahmojen lukuisuus välillä häiritsee.

Hopeateestä, Esim. Esasta ja viikonlopusta

Katosta putoilee suuria lumihiutaleita, ne sulavat poskille, tunnen kosteuden, herään auringon täyttämään huoneeseen. Miksi aina unissani sataa katosta jotakin, vesipisaroita, lumihiutaleita, mitä se tarkoittaa? On kirkas, sinitaivainen päivä, lumi sulaa, ojissa virtaa vesi kuin hopeatee. Muistan sen maun kaukaa lapsuudesta, kun sitä tarjottiin kylässä, laakeasta teekupista aluslautasineen jollaisia ei kotona ollut. Tuntui aikuiselta, arvokkaalta juoda teetä, vaikka eihän se mitään oikeaa teetä ollut, pelkkää maidon, veden ja sokerin sekoitusta, mutta ainakin nimitys oli hieno.

Tänäänkään ei runoista tule mitään, en jotenkin pääse oikealle taajuudelle, luen Henriikka Tavin esikoisrunoteosta, jolla on ihastuttava nimi Esim. Esa. Pidän Tavin tavasta käyttää henkilöhahmoja, pidän yleensäkin henkilöhahmoista runokokonaisuuksissa, pidän sivujen alareunassa juoksevasta tarinasta: "tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä." Suurelta osin Tavin kokoelma on kokeilevaa, tuoretta, kiinnostavaa, mutta mukaan mahtuu myös itsetarkoituksellisen kikkailevilta tuntuvia runoja, joihin ei oikein jaksa syventyä.

(Kuluneen viikonlopun aikana olen myös käynyt katsomassa elokuvan Muiden elämä, josta pidin, sekä viettänyt iltaa Tirpan kanssa Infernossa örinämusiikin ja mustanpuhuvan metallikansan joukossa: sinne en enää toista kertaa aio mennä.)

"Jos tähdillä on nimet, ne ovat siellä"

Miten mittari voikin näyttää niin paljon pakkasta vaikka sataa lunta? Kirjoittamisesta ei tänään tule mitään, en pysty keskittymään, juutun samoihin ajatuskulkuihin, kierrän kehää, patteri on kuuma, koira on surullinen, se vikisee, katot peittyvät. Ja oikeastaan viime aikojen poissaolevuuteni on johtunut siitäkin, että olen ajatellut muuta, sellaisia, mitä en tässä halua kirjoittaa. Lainaan sen sijaan otteen Sanna Karlströmin runosta: "Ei riitä, että unen nuoskalumen läpi/ kuin taukoamatta toistaisit tähtien nimiä korvaani,/ vaan minun on noustava ikkunaan, uskottava sinua:/ jos tähdillä on nimet, ne ovat siellä."

(Sulkeistettuna loppuhuomautuksena mainos: käykääpä lukemassa uutta, mainiota blogia, runoruunaa!)

Spoon River antologiasta ja draamallisesta monologista jälleen kerran

Tänään on kiire ja kaikki hukassa, pakkanen ruuvaa korvalehdet kiinni aamuhämärään, bussi on täynnä, ilman kännykkää on alaston olo. Runoprojektissa pääsen M-kirjaimeen asti, löydän hyllystä vanhan tutun, Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologian (1915). Murrosikäisenä olin mukana ilmaisutaidon ryhmässä, jossa valmisteltiin esitys muutamasta siihen sisältyvästä runosta. Opus on nuhruinen ja rikki, mutta kirjaston ainoa, ja sen vuoksi ehdottomasti säilytettävä kappale. Ennen kirjankorjaajalle viemistä kuljetan teoksen mukanani kotiin, ja palaan tuttujen, runomuotoisten monologien pariin. Spoon River antologian esitys jäi viimeiseksi ilmaisutaidon yritelmäkseni koskaan, mutta haudantakaiset monologit tekivät kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen.

Draamallinen monologi kiehtoo kovasti, muutamaan säkeeseen mahtuu kaikki olennainen: puhujan tarina, tunteet, suhde puhuteltuun ja niin edelleen. Paljon latausta pienessä tilassa, rivien välissä, kuten rakastajattaren ja avionrikkojan, Sarah Brownin monologissa: "Älä itke, Maurice, en ole täällä tämän männyn alla./ Tuoksuva kevättuuli suhisee nuoressa ruohossa. / Tähdet sädehtivät, yökehrääjä laulaa; mutta sinä olet murheellinen--".

Tai kuten petetyn Mary McNeelyn monologissa (jonka muistaakseni esitin itse): "Ohikulkija,/ rakastaa on löytää oma sielunsa/ rakastetun sielussa./ Kun rakastettu vetäytyy pois sielustasi,/ silloin olet menettänyt oman sielusi./ On kirjoitettu: 'Minulla on ystävä, mutta surullani ei ole ystävää.' / Tässä syy pitkiin, yksinäisiin vuosiin isäni kodissa,/ yrittäessäni päästä ennalleni/ ja jalostaa suruni korkeammaksi minäkseni./ Mutta siellä istui isäni omassa surussaan/ setripuunsa alla".

Vielä vähän Haavikosta ja päänsärystäkin sulkeissa

Pimeänä, inhottavana, vapaapäivien jälkeisenä aamuna, seuraavat säkeet soivat herätessä päässäni kuin mantra: "Kun nyt kerron keisarista näet hänet, keisarin, kesken kaiken,/ kun nyt kerron keisarista, näet: talvi on, keisari yksinäinen,/ keisari on kuva joka käy selväksi hämärässä,/ keisari on kuva,/ hämärä on tulemassa,/ on ryteikkö rinteillä kuin kotkanpesä, oksien tiuha kuivuus,/ ja keisari on yksin ja hän on kirkas". Säkeet ovat alku eräästä runosta Paavo Haavikon kokoelmassa Tuuliöinä (1953). Pidän runon rytmistä, joka tosiaankin jää kaikumaan päässä kuin hittibiisi. Pidän runon visuaalisuudesta, runon vahvasta pysäytetystä kuvasta, jossa keisari istuu huvilinnassaan "joka on kylmä talvella".

Ja ennen kaikkea pidän runon puhetilanteen konkreettisuudesta, sekä puhuja että kuulija paikantuvat samaan tilaan, saman runon sisälle, tilanteessa on puhuja, joka kertoo jotakin jollekin kuulijalle: "Olen johtanut sinut harhaan ja seisot talvisen vuoren äärellä/ ja koet tähystää oksien halki keisaria jota ei olekaan". Olen yleensäkin erityisen kiinnostunut runojen puhetilanteista, puhujuuden kysymyksestä, siitä millaiset "henkilöhahmot" runoissa puhuvat, miten runojen puhujat rakentuvat muutaman säkeen varaan ja mitä noista säkeistä on pääteltävissä, ja ennen kaikkea siitä, kenelle he sanansa osoittavat, puhuvatko he jollekin henkilöidylle puhutellulle, ja mitä tästä puhutellusta voidaan päätellä muutaman rivin perusteella. Eli tässä mielessä siis hyvin kiinnostava ja pohdituttava runo.

(Haavikon runojen lueskelemisen lisäksi olen tänään kärsinyt kiukkuisista kirjaston asiakkaista ja päänsärystä, sekä tavannut kahta Turun ystävääni Cafe Esplanadilla. Tänään olen myös puhunut erään kolmannen turkulaisystäväni kanssa puhelimessa ja harmitellut sitä, etten ehdi huomisen iltavuoron takia tavata häntä, kun hänellä kerrankin olisi tilaisuus poiketa Helsingissä, harmitellut sitä, että onnistumme aina menemään ristiin).