Ja linnut, ne laulavat koko ajan

Asunnossa on kuuma, yöllä kapuan kylpyammeeseen avatakseni pienen, vanhan ikkunan. Tiivisteet roikkuvat, ikkunanpielien maali hilseilee ja äkkiä metsä on siinä, yölinnut ja syreenit. Stressi tulee uniin asti, unet kierrättävät arjen silppua, keskustelunpätkiä, kasvoja, ja linnut, ne laulavat koko ajan.

Silti yritän myös kirjoittaa, tehdä runoa unesta jonka vähän aikaa sitten näin. Se oli vahva uni, jo valmiiksi kuin runokuva, mutta silti se ei käänny helposti sanoiksi. Luen Bo Carpelanin Kesän varjoja, niin lyyristä proosaa, jotain samaa kuin Haahtelassa. Osaisinpa lukea ruotsiksi myös. Miten aika kerrostuu, kuvat kerrostuvat, ja kertomisen rytmi, miten siitä nauttii: " Aurinko oli alkanut tosissaan lämmittää. Isällä oli takki käsivarrella. Äiti varjosti silmiään kädellä, kääntyi ympäri: Mattias! On kuin yhä kuulisin hänen äänensä, kuulisin isän rykäisyt ja Jonaksen kiljahdukset ja näkisin kaiken mikä liikkui, pienimmätkin otukset: muurahaisten polun, sisiliskon joka vilahtaa ruohikossa, pilvien varjot jotka tyynesti vaeltavat yli peltojen, yli minun. Missä on se aika joka meidät erottaa"? (Bo Carpelan: Kesän varjot, Otava, 2005)

Sumu on ulkopuolella, ei minussa

Puolenyön aikaan kaupunki näkyy sumun läpi, mutta se on todellista sumua, ulkopuolella, ei silmissä, ei minussa. Mainosvalot loistavat kirkkaina, odotan bussia. Miksi nykyään aina baarissa, kesken keskustelun ja hyvän seuran ajattelee vain sitä että olisi mieluummin kotona, omassa sängyssä. Kääntelemässä jonkin hyvän kirjan sivuja, tai mitä vain, keittämässä teetä, Herra Rattuksen puhellessa taustalla. Ja siinä Elielinaukiolla, sumussa, kirkas selväpäisyyden hetki, tyytyväisyys siitä, että sumu on vain ulkopuolella, ei minussa, niin kuin muilla bussinodottajilla.

Ajattelen viereisessä pöydässä istunutta vanhaa tuttavaani, joka vaihtoi savukkeen polttamisen lomassa suudelmia jo ties kuinka monennennen tyttöystävänsä kanssa. Tyttö on kaunis ja nuori ja niin valoisa hän on, että se loistaa silmistä asti ja kaikkialle. Voiko ihminen todella rakastua niin monta kertaa? Kuinka monta sellaista tunnetta ihmismieli kestää? Minä en usko että voisin, en niin monta kertaa, ei sellaiseen olisi tarpeeksi vahva. Vai tuntevatko ihmiset vain niin eri tavalla. Jos kaikki rakastetut vain sulautuvat yhdeksi jatkumoksi, yhdeksi kehoksi, sinä humalan hetkenä ja se ketä suutelee, onkin yhtäaikaa he kaikki ja kaikki se tunne. Siinä savukkeiden välissä. Ja onko sillä sitten niin suurta merkitystä, lopultakaan?

Hämähäkki

"Lampans ljus föll ut över gräset och syrenbusken. Mycket svagt kröp det in bland skuggorna där Mårran satt och var ensam med sig själv." Kesken Tove Janssonin lukemisen huomaan sängylläni hämähäkin, siinä lukulampun keltaisessa valokeilassa, yhtä mustana kuin kaihoisasti ikkunaa katseleva Mörkö kirjan kuvassa. Nousen yllättyneenä ja luotisuorana pystyyn ja sitten sitä ei enää näy. Puistatukset väreilevät kehon läpi kuin sähköisku, ravistelen sänkyvaatteita (varovaisin ottein, sillä mistä sen tietää jos se piileskelee laskoksissa ja ryömii hihastani sisään) imuroin nurkat ja tajuan, turhaa. Hämähäkin mentäviä rakosia on liikaa, se voi olla ihan missä tahansa, kirjahyllyssä kirjojen takana, lattialistojen välissä. Se voi tulla esiin koska tahansa, silloin kun en huomaa, yöllä kun nukun, se voi kulkea vuoteeni poikki, kasvojeni yli. Se voi sijaita tyynylläni, poskeni vieressä kun herään. Vieläkin puistattaa, niskassa tuntuu kihelmöintiä, ihan kuin se kävelisi siellä. Hämähäkit ovat vastenmielisintä mitä tiedän, niiden äänettömyys, kahdeksan jalkaa. Lapsuuteni toistuvissa hämähäkkipainajaisissa makasin vuoteessani hämähäkinraatojen peittämänä. Kuolema ei tee hämähäkistä yhtään sen kauniimpaa: kuiva käpristynyt ruumis, liiskaantunut läntti, silti hämähäkki. En saa mielestäni luontodokumentissa näkemääni lähikuvaa hämähäkin päästä ja leuoista. Siitä miltä hämähäkki näyttää kun se syö kärpästä. Tänä yönä en ehkä nuku.

Onnistumisen elämyksiä

Tuomet ovat kukassa ja angervot, niiden tuoksu tulee ikkunasta sisään, yölintu laulaa. Herra Rattus näkee unia. Sen häntä riippuu ikkunalaudalta, korvat liikahtelevat. Teemukini on taas tyhjä. Olen saanut elämäni ensimmäisen ruotsinkielisen romaanin luettua ja ymmärsin lähes kaiken. Ehkei se olekaan niin vaikeaa. Onnistumisen elämyksen rohkaisemana aloitan toisen, Tove Janssonin Pappan och havet.

Vanha nainen metsätiellä

Kello on melkein puoli kymmenen illalla, rastas laulaa, kaniini viilettää pensaikkoon, näen vain hännän ja pyöreän takamuksen, josta tunnistan, se ei millään voi olla jänis. Ohitan vanhan naisen raskaine laukkuineen, mistä hän tulee, tähän aikaan, miksi hän oikaisee yksin keskuspuiston läpi? Naisen olemuksessa on jotakin haurasta, surullista.

Palstanviljelyalueella ei näy enää ketään, ei kuulu edes tiputtavia hanoja, ylämäkeen käveleminen tuntuu reisilihaksissa. Kun palaan samaa tietä takaisin, näen naisen taas. Hän istuu kivellä, selkä tielle päin, laukut molemmilla puolillaan. Hän katselee puiden latvojen ohi, ilta-aurinko viipyy vielä, hän hengittää syvään ja puhaltaa savua, toisessa kädessään hän pitelee imuketta, jossa palaa savuke. Miksi hän istuu siinä, yksin tähän aikaan? Keskellä metsää? Ehkä hänkin näki kaniinin, tai ehkä linnut saivat hänet jäämään, puiden runkojen hämärtyvä kehä. Hänen hartiansa ovat varmat, ne nojaavat vasten ilmaa, vasten tietä, pelkäämättä uhmaavat vieraita kulkijoita, joiden lähestymisen voi vain kuulla. Eikä nainen edes vilkaise sivulleen, kun ohitan hänet jälleen, hän katsoo puiden latvojen ohi, hän kuuntelee lintuja. Eikä hänen olemuksessaan ole mitään haurasta eikä surullista, kuvittelin vain niin. Koska nainen oli vanha ja yksin. Koska hänen laukkunsa näyttivät niin raskailta.

Lukupiiristä, vieraista ja toisesta työpäivästä

Märkä asvaltti tuoksuu, vaikka raitiovaunussa haiseekin virtsa, on jotenkin liikuttavaa miten huolellisesti ystävä levittää vieraiden sateenvarjot auki kylpyhuoneeseen, minunkin hävettävän rikkinäisen varjoni, joka juuri ja juuri estää hiuksia kastumasta. On kotoisaa istua ystävän asunnossa, piirissä lattialla, kirja kädessä, teemuki toisessa, lukupiiri, tosiaan. Vaikka en kaikkia ihmisiä niin hyvin tunnekaan, on silti vapautunut olo, kaikki assosioivat vapaasti, kenenkään ei tarvitse pelätä sanooko jotakin tyhmää. Minä ainakin sanon, monta kertaa. Kun astun taas ulos sateeseen, repsottavan varjon alla, ihmiset jäävät vielä, keskustelu jatkuu, minä kävelen katua alas, raitiovaunuun. Lasipalatsin kahvilan ikkunan takana odottaa veljeni puoliso reppuineen, on mukava vaihtaa kuulumisia, edellisestä tapaamiskerrasta on jo aikaa.

Aamulla keitän kahvia kuumeiselle puolisukulaiselle, mitenkuten hän selviää koulutuspäiville Pasilan kirjastoon, itse menen toista päivää töihin, iltavuoroon, sateenvarjon alla jälleen. On mukavaa olla töissä taas, vaikka olenkin nukkunut huonosti, ruoka ei maistu, hermoilen aina liikaa sitä osaanko olla oikealla tavalla uudessa tilassa, olla huomaamaton ja näkyvä oikeissa tilanteissa. Etten vain tee mitään epäsopivaa, etten vain lipsauta mitään tyhmää.

Tiuskin Herra Rattukselle

Lintu laulaa, aamupäivän aurinko nostaa asunnon lämpötilaa, stressi tekee huonotuuliseksi, tiuskin Herra Rattukselle. Se vain hivelee viiksikarvojaan, katselee nurmikolla hypähtelevää oravaa, eikä kuuntele edes. Soitan Björkiä ja Coldplayta, ehkä hermostuneisuus tasaantuisi. On tehtävä vaikka mitä ennen töiden alkua, ja ehdittävä vielä hoitaa ihmissuhteita ja harrastaa liikuntaa. Ja koko ajan mielessä häilyy keskeneräinen runosarja, jota ei ehdi ajatella nyt. Huomenna kyllä tartun siihen, en lähde kotoa minnekään.

Kukkiva puu

"Miksi aina pitää avata suunsa ennen kuin ajattelee?", kysyn Herra Rattukselta kun juomme illalla teetä. Herra Rattus laittaa teehensä kaksi lusikallista sokeria (minä en koskaan käytä sokeria teessä, mutta maitoa kyllä aina) ja hämmentää hartaasti, se koettaa sanoa jotakin lohdullista, mutta oikeastaan se ei tiedä miltä minusta tuntuu, se itse on hyvin tarkka puheissaan.

Tänään luen sanomalehdestä että eilen näkemäni kukkiva puu oli koristekirsikka, se ei tee ollenkaan kirsikoita, mutta kaunis se on kuitenkin, tuomen kukkiin ja syreeneihin on vielä aikaa. Vanhat ruotsinkirjat palauttavat minut ajassa taaksepäin, kuinka kauan siitä onkaan. Kuvat ovat niin huvittavan vanhanaikaisia, ihmisten vaatteet, kappaleissa on tuttuja lauseita, muistan pulpetin viileyden kyynärpäitä vasten, näkymän ikkunasta ja opettajan äänen. Pitkät, loputtomat iltapäivät.

Rastaista ja ruotsista

Ystävän luota kotiin palattuani teen vielä lenkin keskuspuistoon. Metsätiellä leijuu vahva hevosenhaju, rastaat kuopsuttelevat kuivia lehtiä, ne eivät pelkää vähääkään, vaikka ohitan ne ihan läheltä. Ajattelen uutta, tekeillä olevaa runoa, tiedän runon tilan, tilanteen, mutta en muuta. Ajattelen viikon päästä alkavia töitä, asiakaskunnassa tulee olemaan paljon ruotsinkielisiä ja ruotsin puhuminen jännittää, kieli ei ole lähimainkaan hallussa, ei ole koskaan ollutkaan. Mutta ei auta, pakko yrittää, vaikka takelteluksi menisikin.

(Tänä viikonloppuna olen myös käynyt katsomassa Spiderman-elokuvan, sekä kärvistellyt Euroviisuklubilla, toimittajaystävän ympäripuhumana...)

Vappuvieraita ja David Lynchiä

Ehkä ei ollut maailman loistavin idea mennä katsomaan David Lynchin Inland Empirea päivän viimeiseen näytökseen, yötä vasten, valmiiksi univelkaisena ja krapulassa. Pimeään asuntoon oli epämiellyttävää palata, elokuvassa astuttiin koko ajan vieraista ovista sisään, tuttuihin ja samalla outoihin, toisissa ajoissa tai toisissa todellisuuksissa sijaitseviin huoneisiin. Nyt olen varuillani kuin jänis, ylivirittyneessä mielentilassa, tänä yönä nukun valot päällä. Inland Empire kuitenkin oli häiriintyneen yöunen arvoinen, pidin kovasti sen intensiivisestä, tiheästä, jännitteisestä tunnelmasta ja hienoista dialogeista, tarinoista tarinoiden sisällä. Harvaa kolmituntista elokuvaa jaksaa katsoa vilkaisematta kertaakaan kelloon.

Juhlimisen jäljet näkyvät ja tuntuvat, kylmässä yöilmassa bussia odotetut minuutit hermostuttavat enemmän kuin vappuaaton loputon taksijono, olen väsynyt ja hirvittävän alakuloinen, tiskit ovat tiskaamatta, vieraiden läsnäolo vaikuttaa vielä, tuoli ei ole pelkkä tuoli, minun tuolini, vaan siltä on joku aikaisemmin noussut, ovi ei ole pelkkä ovi, minun oveni, vaan se on ovi, jonka ystävät ovat perässään sulkeneet. Mutta aamulla on toivottavasti valoisampi mieli.