torstaina, elokuuta 31, 2006

Läpikuultava olio ja huono kasvatus

"Toisin kuin monet poikamiehet, leskimiehet ja eronneet, joita olen myöhemmin tavannut, isä ei koskaan vajonnut niin alas että olisi ilman naisia asuvien miesten tapaan alkanut tyhjentää taskunsa kasoiksi pöydälle tai piirongille tai pitää vaatteitaan tuolin selkämyksillä."
- Elizabeth Kostova, Historiantutkija -

Enpä ole koskaan ennen ajatellutkaan asiaa aivan tuolta kantilta, itse olen nimittäin tainnut aina tehdä juuri noin. Tyhjennän usein farkkujeni, takkini ja olkalaukkuni taskut kuiteista, kolikoista, nenäliinoista ja sen sellaisesta laskeakseni ne ensimmäiselle eteeni sattuvalle pinnalle: kirjahyllyyn, sohvalle tai pöydälle. Ei siis toivoakaan mistään sisustussilmällä asetelluista koriste-esineistä ihastuttavilla pienillä pöydillä, minun kodissani ne pysyisivät ikuisen kuittisateen peitossa. Vaatteetkaan eivät yleensä ehdi edes pyykkitelineeltä kaappiin asti, kun ne on taas sullottava pyykkikoneeseen, lojuttuaan ensin viikon päivät käytettyinä tuoleilla, sängyllä tai lattialla.

Tänä aamuna läpikuultava, siiraa muistuttava olio kulkee tutkiskellen lavuaarin reunaa pitkin. En tiedä mikä se on tai mistä se on tullut. Oletettavasti viemäristä. Otus saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Tällaisesta on tultava loppu. Miten oppisin olemaan järjestelmällisempi, käytännöllisempi ja siistimpi? Aika ajoin yritän ja pystynkin vähän aikaa, kunnes taas lipsahdan entiseen. En todellakaan pidä likaisuudesta tai sekasotkusta. Vanhempieni luona käydessäni ärsyynnyn helposti pölymakkaroista sohvan alla, hometta kasvavista asioista ja vanhoista maitopurkeista jääkaapissa (joita löytyy myös omasta jääkaapistani) kuivuneista omenanraadoista, joita löytyy vierashuoneen nurkista ja joista koira kokee löytämisen riemua kantaessaan niitä sänkyyni. Tai sohvilla ja lattioilla lojuvista pyyhkeistä, villapaidoista ja kalsareista, joita koira ravistelee ja kiskoo perässään ympäri asuntoa. Jospa vika onkin siis geeneissä tai kasvatuksessa? Vai onko kyse vain yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että omat sotkut häiritsevät vähemmän kuin vieraat.

lauantaina, elokuuta 26, 2006

Luopumisesta ja yliluonnollisista asioista

Irtisanoin tänään vuokrasopimukseni, reilun kuukauden päästä muutan pois tästä kaupungista, jota olen seitsemän vuoden ajan toisinaan vihannut ja toisinaan rakastanut. Odottamani haikeuden sijasta on helpottunut olo. Vaikka edessä on hyppääminen tuntemattomaan, se on silti enimmäkseen ravistautumista vanhoista kaavoista, uuden alku. Vaikka onkin vaikeaa jättää tuttu, entinen elämä taakseen, on silti joskus uskallettava luopua ja lähteä, uudistautumisen nimissä.

Aloitin Elizabeth Kostovan romaanin Historiantutkija. Vaikka tiedän että mikään jännitys ja yliluonnollisten asioiden ajatteleminen ei sovi minulle, seuraavat yöt nukun varmaankin valot päällä, narahduksia kuulostellen ja ovenkahvan liikkumista peläten. Sellaisia öitä on tullut vietettyä liiankin usein jo pelkästään siitä syystä, että työskentelen päivittäin rakennuksessa, jossa liikkuu todellakin oikea kummitus, ja josta useilla työtovereillani on omakohtaisia kokemuksia. On vaikea käsittää miten rauhallisesti he suhtautuvat näkemäänsä, itse kun näen painajaisia jo pelkästä ajatuksestakin...

keskiviikkona, elokuuta 23, 2006

Kynnyksellä

Kuin seisoisi jollakin rajalla, kynnyksellä. Tulevaisuus mahtuu suuriin ruskeisiin kirjekuoriin, päiviin, joilla ei ole ääriviivoja, muotoa.

maanantaina, elokuuta 21, 2006

Koiran ikävä

Vanhempieni fieldspanieli kulkee kannoillani ympäri asuntoa kun pakkaan, kanniskellen suussaan rakkaiden laumalaistensa tavaroita: äitini kenkää, isäni housuja ja pikkusiskoni rintaliivejä, kaikkien parittomia sukkia. Kun viikkaan vaatteita reppuun, se tuijottaa surumielisin silmin, pää kallellaan, suuret luppakorvat riippuen, ja raapsii välillä käpälällään olkapäätäni. Nuolee hiuksiani, työntää kuononsa meikkipussiini, kömpii syliini kesken kaiken, iso koira. Kun harjaan hampaitani kylpyhuoneessa, se uikuttaa oven takana kunnes lasken sen sisään. Läpivedon paiskoma ovi pelottaa koiraa, se painautuu pohkeitani vasten ja ulisee. Kun solmin kengännauhoja eteisessä, puen takkia päälle, se katselee vaitonaisena, häntä ja pää riipuksissa. Lähtiessäni painan ulko-oven takanani kiinni ja kuulen koiran haukun vanhempieni makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Vältän vilkaisemasta taakseni mutta tiedän, että siellä se seisoo, etukäpälät ikkunalaudalla ja seuraa katoamistani kaukaisuuteen. Se vihaa lähtöjä. On kamalaa lähteä.

keskiviikkona, elokuuta 16, 2006

Tavasta olla maailmassa ja asioiden ytimistä

Mikä on se asia, joka tekee juuri sinun tavastasi olla tässä maailmassa erityisen, kysyn eräältä ystävältäni ja tuskastun, kun hän ei alkuunkaan osaa vastata. Mikä on se asia, joka tekee sinusta juuri sinut, jota ymmärtämättä ei sinua voi oikeasti tuntea? Sitten nolottaa hermostumiseni, ehkä se olen vain minä, joka problematisoin ja analysoin jokaista liikettäni ja siirtoani tässä todellisuudessa ja samanaikaisesti myös kaikkien kanssaihmisteni tekoja, eleitä ja sanoja. Miksi pitää yrittää tunkeutua koko ajan kaiken ytimeen, tehdä asioista painavampia kuin ne ovat? (Ja toisaalta, juuri se tuottaa välitöntä mielihyvää, tekee elämän moniulotteisemmaksi, vaikkakin myös monimutkaisemmaksi).

On kuuma, edelleen. Nukuin pitkään näkemättä unia. Ehkä ne käpertyivät liian syvälle paperipinojen väleihin, pussilakanan sisään, eivätkä enää päässeet ryömimään sieltä pois.

tiistaina, elokuuta 15, 2006

Pala mandariinia

Kuu on kirkas ja kallellaan, kellertävä kuin mandariinin lohko. On pimeää, lähes mustaa, elokuun yö. Vaikka tuntuu syksyltä, sitkeä, loputon helle saa jalkapohjat kuumottamaan, halkeilemaan, kuivumaan kuin maan ja kasvien juuret. Unet ovat pysyneet viime öinä loitolla, tänään kuitenkin uskon että ne palaavat, käpertyvät vuodevaatteiden laskoksiin, vaatemyttyjen ja paperiröykkiöiden keskelle ja väliin, pysyisivät lähellä tänä yönä, olen hirvittävän väsynyt. Tule uni, tule sade ja syksy.

lauantaina, elokuuta 12, 2006

Lauantai-iltana

Tämän päivän merkittävimmät asiat: uimassa käynti ystävän kanssa ja Belle & Sebastianin Tigermilk. Kävelen vain levykauppaan ja ostan levyn, enkä ajattele, vaikka tällä hetkellä minulla ei olisi varaa mihinkään ylimääräiseen. Se vain on hieno levy ja minun teki mieli kuunnella juuri sitä juuri nyt. Loppupäivän olen erakkona, jatkan Austenin lukemista ja kieltäydyn toisen ystäväni ehdotuksesta lähteä yhdelle. Keitän kahvia, kirjoitan. Välillä katselen ikkunasta kun ihmisiä kulkee kaupunkiin ja vastapäiseen baariin. Hämärtyy, autojen valot alkavat erottua, ikkunasta tulvii miellyttävää viileää ilmaa. Juon lisää kahvia. Suljen välillä ikkunan, ja sitten taas avaan sen. Kävelen edestakaisin huoneesta toiseen. Ajattelen. Pitkästä aikaa lauantai-iltana yksinäisyys ei tunnu lainkaan ahdistavalta.

torstaina, elokuuta 10, 2006

Kirjallisuuskysymyksiä

Haasteen heittivät Raapimisjälkiä -blogin kirjoittaja Kati ja Tirppa Välitilassa -blogista.

1. Kirja joka muutti elämäsi?
Jos ajatellaan ihan konkreettisesti, niin varmastikin Italo Calvinon Paroni puussa oli sellainen, sen avulla pääsin aikanani yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Ja Helena Sinervon runous. Vaihdoin pääainetta yleisestä kirjallisuustieteestä kotimaiseen kirjallisuuteen, jotta voisin tehdä hänen lyriikastaan gradun. Ei kyllä sinänsä mikään kovin mullistava elämänmuutos.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Yleensä minulla ei ole tapana lukea romaaneja montaa kertaa, maailma on niin täynnä opuksia, jotka pitäisi ja haluaisi lukea, eikä aika riitä millään useampiin lukukertoihin. Mutta niitäkin romaaneja on kertynyt aika paljon, jotka olen kahlannut läpi useammin kuin kerran, syystä tai toisesta. Mainittakoon sellaisesta nyt vaikka Leslie Marmon Silkon Riitti. Hyviä runokirjoja taas yleensä aina luen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä runous vaatii usein useamman lukukerran, ja runoihin tapaa aina palata.

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Hyvin vaikea kysymys. Ei siellä varmaan yhdellä kirjalla selviäisi. Tarvitsisin kokonaisen kirjaston.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi?
Hmm... Vaikeasti tulkittava kysymys, ainakin Erlend Loen Supernaiivi oli hauska ja siitä tuli hyvä mieli. Myös L.M. Montgomeryn Sininen linna on oikea hyvän mielen kirja.

5. Kirja joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin?
Ainakin Mustakorva Bim, joskus lapsena ja ehdottomasti Adamsin Ruttokoirat. Nuoruuden angstissa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Dostojevskin melodramaattiset ja neuroottiset henkilöhahmot ja heidän onnettomat kohtalonsa kolahtivat silloin todella lujaa. Luin Dostojevskin tuotantoa putkeen ja ahmimalla. Ja sitten tietysti Tomi Kontion Taivaan latvassa, joka on todella kaunis ja kaipauksentäyteinen runoteos. Niin ja tietenkin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Vanhemmiten olen huomannut liikuttuvani hyvinkin herkästi, itse asiassa aika monien kirjojen kanssa on alkanut käydä niin.

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun?
Varmaan mikä tahansa oma. Ehkä sitten joskus...

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Huonosti, kömpelösti tai heppoisesti kirjoitetut kirjat suututtavat aina ja minun puolestani saisivat jäädä julkaisematta. Kirjaston runohyllyissä olen kyllä törmännyt aivan kamaliin omakustannetekeleisiin, eräskin runokokoelma oli nelisensataa sivua pitkä, täynnään editoimatonta ja kliseistä tilitystä. Kirjoittajalleen tällaisilla teoksilla on varmasti suurikin merkitys, mutta niiden paikka ei välttämättä ole kirjaston hyllyssä tai edes kirjan kansien välissä.

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Jane Austenin Kasvattitytön tarina.

9. Kirja jonka aiot lukea?
Tällä hetkellä hyllyssä lukuvuoroa odottavat Carol Shieldsin Austen-elämäkerta, Bo Carpelanin Kesän varjot, Riina Katajavuoren Kirjeitä Jekaterinburgiin sekä pino sarjakuvia. Ikuisuusprojektina olisi myös saada Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä joskus loppuun, projekti on ollut jäissä hieman pidempään, vasta kolme osaa on luettuna.

10. Haasta viisi bloggaajaa.
Aika monet näyttävät jo vastanneen. Haastankin tässä ne kaikki päiväkirjani lukijat, jotka eivät vielä ole sitä tehneet. Nagelina?

keskiviikkona, elokuuta 09, 2006

"Eläimet rakastavat tätä taloa"

"Jasmiini kukkii,
salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämme hitaasti."
- Sirkka Selja -

Lainattu runo (kuten otsikkokin) on Seljan teoksesta Talo nimeltä villiruusu (1975), joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini runoteosten joukossa. Runot muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, kuin pienistä välähdyksistä koostuvan kertomuksen, jossa kuvataan yksinäisen naisen elämää talossaan kasvien ja eläinten keskellä. Perinteisesti talo on mielletty runokielessä minuuden symboliksi, ja näin ollen talo nimeltä Villiruusu ei ole pelkästään talo, vaan se kuvastaa erästä ihmismieltä, runojen puhujaa itseään.

Runot ovat pelkistettyjä, lyhyitä ja kauniita. Niissä on paljon hiljaisuutta ja kaipausta: "Puuportaat tömähtelevät pehmeästi/ tässä kesäyön noidutussa talossa./ Joka kerta minä ajattelen:/ nyt sinä tulet./ Mutta se onkin/ minun erämaajuovainen tiikerini." Mutta myös levollisuutta ja elämäänsä sopeutuneen ihmisen tyytyväisyyttä: "Aina on jonkun kasvot/ eläimen kukan tai ihmisen/ aina on vierelläsi/ joku viiksekäs/ kissa." Tällä hetkellä teos koskettaa erityisen paljon. Yritän ottaa oppia runojen puhujan maailmankuvasta, olla iloinen tästä hetkestä, kaikista pienistä arkisista asioista, siitä mitä olen ja siitä mitä minulla on. Tulla levollisemmaksi ja seesteisemmäksi. Sovittautua elämäni muotoisesta ovesta sisään. Itseeni. Kissat ja sisiliskot tosin puuttuvat vielä.

lauantaina, elokuuta 05, 2006

Lauseenpätkistä, ystävistä, sarjakuvista

Keitän lisää kahvia, unohdan syödä: yritän lukea runoja, päästä rytmiin kiinni, virittäytyä, kirjoittaa itse. Syntyy vain katkonaisia lauseita, lauseenpätkiä, jotka jätän lepäämään, hautumaan.

Viime aikoina olen ollut ystävilleni huonotuulinen, poissaoleva, epäsosiaalinen. Kaivannut aikaa itseni kanssa, omien tekemisteni parissa. Työ on vaatinut paljon sosiaalista energiaa, hymyilemistä, positiivisuutta, skarppaamista ja koko ajan kiinnostuneena olemista. Kaikki se on pois muilta, omilta ihmisiltäni. Syyskuun loppu lähenee ja sen jälkeinen tulevaisuus on pelkkä tyhjä taulu. Laitan alkuviikosta työhakemuksen muualle ja nyt jo pelottaa, jos vaikka saisinkin sen työn, joutuisin lähtemään tästä kaupungista, jättämään ihan kaiken, koko nykyisen elämäni. Vaikka toisinaan janoankin palavasti elämänmuutosta, jotakin uutta, olen useimmiten iloinen siitä mitä minulla on: paljon ystäviä. Heistä olisi raskasta erota.

Olen taas pitkästä aikaa perehtynyt sarjakuvien maailmaan, lukenut Timo Mäkelän sarjakuvat Emil ja Sofi ja Rooma, Terhi Ekebomin Uusissa maisemissa (2005) ja Ville Tietäväisen Linnut ja meret (2003). Tyylillisesti kiinnostavimpia olivat kaksi viimeksi mainittua. Terhi Ekebomin hieman naivistinen, pelkistetty tyyli ja Ville Tietäväisen mielettömän kaunis piirrosjälki, huikaisevat perspektiivit ja kuvakulmat. Miten paljon kuvalla voikaan kertoa: niin paljon tunteita ja tunnelmia vähäeleisesti, pienillä keinoilla, pienessä tilassa. Vesipisaran hidastettu putoaminen astiaan, käden liike, kyynel.

Pitäisi myös lukea Jane Austenin Kasvattitytön tarina lukupiiriä varten. Olen varmastikin sen joskus nuorena lukenut, mutta siitä on jo niin kauan etten muista enää, en ainakaan niin hyvin, että pystyisin keskustelemaan siitä analyyttisesti tohtorisseurassa... Myös Carol Shieldsin tuore Austen-elämäkerta odottaa lukemistaan. Kun vain ehtisi, jossakin välissä. Tänäänkin olen menossa erään ystäväni luo tekemään ruokaa ja juomaan viiniä. Tai luulenpa että kallistun kuitenkin siiderin ostamiseen, viime aikoina punaviini ei ole enää jostakin syystä maistunut.

torstaina, elokuuta 03, 2006

Sade

Taivas on matalalla ja harmaa, katu liukas askelten alla. Viimeisellä sillalla alkaa taas sataa. Hengitän märän asvaltin ja jalavien tuoksua.
 
Statistics