keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2007

Pidän Höegin viisaista ajatuksista

Vieläkin on pakko siteerata Peter Höegia, jokin hänen teostensa filosofiassa kiehtoo, uppoaa:

"'Siitä lähtien kun olin pieni', Kasper sanoi kaiuttimeen, 'syntymästä asti, minä tiesin tulleeni väärään paikkaan. Oikeaan perheeseen, mutta väärälle planeetalle. Joten aloin etsiä. Tietä ulos. Tietä kotiin. Ovea. Siihen olen käyttänyt koko elämäni. En ole löytänyt sitä. Mutta tyttö. Hän seisoo ehkä sen oven kynnyksellä.' -- 'En ole koskaan ollut läsnä synnytyksessä. Mutta olen ajatellut, että se ovi on varmaankin auki synnytyksen aikana. Samoin kuin ihmisen kuollessa. Silmänräpäyksen verran ovi on auki. Ja sen, mikä on oven takana, kuulee.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)

Olen päässyt vasta puoleen väliin, joten en osaa sanoa kirjasta sen enempää, vain sen että pidän Höegin viisaista ajatuksista kuten aina ennenkin, huolimatta siitä että teos tuntuu toiminnallisemmalta kuin aikaisemmin ja henkilöhahmojen lukuisuus välillä häiritsee.

tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Luu

Keskellä peltotietä lojuu pala sääriluuta, sen täytyy olla jonkin ison eläimen luu, ehkä lehmän. Ajattelen kuollutta lehmää metsässä, kuinka havunneulaset putoilevat sen suurten, tyhjien silmien päälle, tulee talvi ja kevät ja pian sillä kohdalla on pelkkää maata josta kielot työntyvät esiin tai kanervat ja ehkä kömpelö räkättirastas hypähtää siitä yli, pysähtyy lähelle, kuulostelee kastematojen liikkeitä. Oikeastaan haluaisin ajatella keveitä ajatuksia, potkiskella kivenmurikoita ojiin, en pohdiskella kuolemaa vaan verhoja jotka ajattelin ostaa uuteen kotiini.

"Se on kummallista miten kuolemaa pelkää nykyään enemmän kuin ennen", sanoo ystäväni, on kirkas päivä, tuuli kuljettaa pölyä emmekä ole nähneet pitkään aikaan. Tuuli kuljettaa pölyä nytkin kun seison yksin hiekkatiellä ja katselen harmaata esinettä jalkojeni juuressa. Muistan keskustelun ja kaikki ne pelot, jotka sanoimme ääneen. Mutta en välitä pohtia niitä nyt, annan luun levätä paikoillaan, ehkä joku toinenkin pysähtyy sen eteen, ajattelee samoja ajatuksia, ajattelee lehmää metsässä, kanervia ja kuolemaa.

"- 'Mitä kuulee, kun kuuntelee kaupunkia?' Ani harva ihminen tiesi tarpeeksi osatakseen tehdä hänelle sen kysymyksen, eikä pojan olisi pitänyt kuulua heihin. -'Elämää ja hauskanpitoa.' -'Entä sen takana? ' Röyhkeä loiste oli sammunut. Kysymys tuli syvältä. Kun ihminen kysyy jostain syvältä, on vastattava. - 'Pelkoa', Kasper vastasi. - 'Samaa pelkoa, mikä on joka ihmisessä. Mutta puolitoista miljoonaa kertaa väkevämpää.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)

maanantaina, maaliskuuta 26, 2007

Sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa

Viime aikoina sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa, en ole välittänyt siitä, olen jättänyt kadonneet omaan arvoonsa. Olen istunut ystävien kanssa kahviloissa, kuljeskellut pitkin keväisiä rantoja etsimässä jäätelökioskia, ihastellut Elin Danielson-Gambogin maalauksia ja erityisesti merinäkymää Didrichsenin hulppean entisen yksityiskodin vessasta.

Nähnyt Rautatientorilla kahden sokean miehen taluttavan toisiaan. Miehet keskustelevat vilkkaasti, kumpikaan ei voi nähdä toisen hymyä, ehkä he voivat kuulla sen, valkoiset kepit piirtävät siksak-kuviota ilmaan aavistuksen asvaltin yläpuolelle.

Kävellyt tulevaa kotikatuani pitkin ja katsellut tulevan kotini tuuletusparvekkeelta puuta jossa ei ole vielä lehtiä. Pian ne puhkeavat alastomille oksille, pian voin kuunnella aamuisin niiden havinaa, kun kahvi tuoksuu ja oksien varjot liikkuvat seinillä.

keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2007

Mies nuokahtelee kuin hevonen seisaallaan

Työvoimatoimiston jonossa mies nuokahtelee, pitkä mies, kuin hevonen seisaallaan. Ja toinen, jolla on hartiat kuin kaapit, istuu hievahtamatta ainoalla tuolilla, vaikka jono on pitkä ja takana seisoo liuta aneemisempia naisihmisiä. Miehen ylimielinen käytös ärsyttää, en ole vanhanaikainen, mutta en itsekään kehtaisi istua ainoalla tuolilla niin kauan. Jono pysyy miehen takana, mies ei liikahda vaikka hänen edessään on jo pitkä rako etummaisiin jonottajiin, mies ei liikahda ennen kuin tulee hänen vuoronsa. Kun minun vuoroni tulee, on kevättuuleni tiessään, ylimielisyys leviää kasvoilleni kuin kipsinaamio, en hymyile, katson suoraan ja terävästi silmiin. Virkailijan kysymykset ovat tungettelevia, eikä minun äänessäni ole hitustakaan pehmeyttä jäljellä. Olen huonolla tuulella sateesta ja kaikesta, vieraasta uimahallista (jossa on typerät portit), kunnes pääsen veteen, luonnonvalo tuntuu iholla paremmalta, kunnes uin monta altaanväliä ja lihakset lämpenevät.

tiistaina, maaliskuuta 20, 2007

Keväisin hetkillä on tarkemmat rajat

Aurinko paljastaa metron ikkunalasien lian ja halkeamat, paistaa matalalta katuja pitkin. Kaikkialla on pysähtyneitä hetkiä kuin Robert Doisneaun valokuvissa, keväisin hetkillä on tarkemmat rajat kuin muulloin, ne erottuvat paremmin taustastaan, ne pysähtyvät helpommin. Miten säteilevästi lapsi hymyilee, ihmiset katsahtavat toisiinsa, laitapuolen kulkijoiden äänet kantavat pidemmälle.

Espanjan keväästä ei taidakaan tulla mitään. Herra Rattus on myötätuntoinen, se istuu ikkunalaudalla ja ihailee työpaikalta lähtiäisiksi saamaani narsissia. Kukka on keltainen, se valaisee hitaasti hämärtyvän huoneen, kumaraisen rotan kasvot.

perjantaina, maaliskuuta 16, 2007

Työpaikka ja Barcelonan kevät

Etsin oikeaa kadunnumeroa, liikenne kohisee ympärillä, ihmisiä tulee ja menee, puhelin soi, kuulen huonosti, pysähdyn, enkä osaa muuta kuin takellella vastaukseksi: elämäni ensimmäinen, koulutustani vastaava työpaikka, josta maksetaan ihan palkkaakin. Myöhemmin nolottaa, pelkään antaneeni takeltelullani epäedullisen kuvan itsestäni, jos vaikka työnantaja tuleekin katumapäälle. Ja sitten suutun itseeni, miksi pitää olla niin huono itsetunto, miksi aina epäilen jos jotakin hyvää tapahtuu. Ostan kahvilasta kahvin, se rauhoittaa. Ohikulkijat kulkevat katua yhtä muuttuvin, vierain kasvoin kuin aina, mutta kahvin tuoksu pysyy tismalleen samana, sen lämpö tihkuu paperimukin läpi.

Illalla seison pimeässä kerrostalojen keskellä, puhun pitkää puhelua Turkuun, sormet kohmettuvat, kauppakasseja ja ihmisiä menee ovista sisään, joku sytyttää valot rappukäytävään, koiria ja ihmisiä tulee ovista ulos, valot sammuvat. Emme osaa valita: Barcelona, Berliini, Amsterdam. Varhaiskevään koleus hiipii hihansuista sisään. Ehkä kallistumme etelään, siellä värit ovat syvempiä, tuulee kevyemmin.

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007

Hopeateestä, Esim. Esasta ja viikonlopusta

Katosta putoilee suuria lumihiutaleita, ne sulavat poskille, tunnen kosteuden, herään auringon täyttämään huoneeseen. Miksi aina unissani sataa katosta jotakin, vesipisaroita, lumihiutaleita, mitä se tarkoittaa? On kirkas, sinitaivainen päivä, lumi sulaa, ojissa virtaa vesi kuin hopeatee. Muistan sen maun kaukaa lapsuudesta, kun sitä tarjottiin kylässä, laakeasta teekupista aluslautasineen jollaisia ei kotona ollut. Tuntui aikuiselta, arvokkaalta juoda teetä, vaikka eihän se mitään oikeaa teetä ollut, pelkkää maidon, veden ja sokerin sekoitusta, mutta ainakin nimitys oli hieno.

Tänäänkään ei runoista tule mitään, en jotenkin pääse oikealle taajuudelle, luen Henriikka Tavin esikoisrunoteosta, jolla on ihastuttava nimi Esim. Esa. Pidän Tavin tavasta käyttää henkilöhahmoja, pidän yleensäkin henkilöhahmoista runokokonaisuuksissa, pidän sivujen alareunassa juoksevasta tarinasta: "tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä." Suurelta osin Tavin kokoelma on kokeilevaa, tuoretta, kiinnostavaa, mutta mukaan mahtuu myös itsetarkoituksellisen kikkailevilta tuntuvia runoja, joihin ei oikein jaksa syventyä.

(Kuluneen viikonlopun aikana olen myös käynyt katsomassa elokuvan Muiden elämä, josta pidin, sekä viettänyt iltaa Tirpan kanssa Infernossa örinämusiikin ja mustanpuhuvan metallikansan joukossa: sinne en enää toista kertaa aio mennä.)

torstaina, maaliskuuta 08, 2007

Valo hivuttautuu iltaa kohden

Valo hivuttautuu iltaa kohden, ei tee mieli maanalaisen uimahallin keinovaloon vaan pitkälle kävelylenkille sulaa tietä pitkin, narisevien puunrunkojen ohi. On kevät ja kaikki herää, musiikki tuo mieleen kaikuja vuoden takaisista hetkistä. Bussissa hätkähdän karhuasuista vauvaa, hetken luulen äitiä joksikin vähämieliseksi naiseksi, joka kantaa pehmolelua mukanaan kuin kuviteltua lasta.

Sorsat ovat käyneet röyhkeämmiksi, suurella joukolla ne tepastelevat, lihavina ja räpylät läpsyen koirantaluttajien perässä, ruoanmurusien toivossa. Hermostun pölystä, joka tunkeutuu kaikkialle, se täplittää mustina pisteinä valkean lakanan, valkeina pisteinä tummat vaatteet, eikä se häviä millään, vaikka kuinka tuulettaisi ja imuroisi. Kohta se palaa taas täpliksi pinnoille, työntyy jokaisella hengenvedolla keuhkoihin ja kehoon. Luovun villasukista, tuntuu kevyemmältä ja jotenkin samalla hirvittävän painavalta.

sunnuntaina, maaliskuuta 04, 2007

Flamingokukista ja syntymäpäivistä

Päivänsankari laittaa punaisen flamingokukan pulloon. Pidän flamingokukista yli kaiken, niiden vahvasta varresta, uhmakkuudesta. Niissä ei ole jälkeäkään ruusujen hörhelöisyydestä ja varisevuudesta. Syön kaksi palaa kakkua, annan miellyttävän hiprakan humahtaa päähän, paperinen lampunvarjostin tekee valosta pehmeää, ihmisten kasvoista lempeät. Syntymäpäivillä on myös vanha orivesiaikainen tuttavani joka sanoo alkaneensa taas kirjoittaa, hän lähettää julkaisemattoman runokokoelmansa sähköpostitse luettavakseni. On hienoa että luovuus versoaa ympärillä, ajatukset lepattavat takaraivoja vasten, pyrkivät ulos kuin perhoset vasten ikkunaa. Tänään on valvomisesta väsymys, palelee, juon kahvia etten nukahtaisi keskellä päivää. Katselen lumihiutaleiden putoamista alas, yritän lukea kirjaa.

lauantaina, maaliskuuta 03, 2007

Mustasta psykologiasta ja naiiviudesta

Tämän päivän ajattelin käyttää tehokkaasti erään keskeneräisen runon viimeistelyyn ja minimoidakseni aikeen epäonnistumisriskit tyydyin eilisessä biljardi-illassa pelkkään kahviin, astuin kotitaloni hissiin jo puoli yhdeltä yöllä ja säädin herätyskellon soimaan yhdeksältä. Mutta mielenkiintoiset unet kiskaisivat mukanaan: kirjastoihmiset olivat muuttuneet taiteilijapersooniksi jotka asuttivat suurta huvilaa. Sen huoneet olivat korkeita ja kaikuvia, aurinko paistoi vihreää valoa puutarhan hedelmäpuiden lehtien läpi. Vastentahtoisesti havahduin pitkälle edenneeseen päivään, kesken erään kirjastonhoitajakollegan kertomaa tarinaa. Ja tietysti unessa oli paljon muitakin tapahtumia, päättömiä ja surrealistisia, (ja sellaisia, mistä en välitä tässä kirjoittaa) niin kuin unissa aina on.

Epäonnistuneen heräämiseni ja monien muiden häiriötekijöiden takia olen ollut hyvin ärtyisä ja keskittymiskyvytön, lueskellut sen sijaan vanhoja kirjallisuuslehtiä, joita olen kirjastosta kantanut pinoksi asti. Eräässä Nuoressa Voimassa (4/2006) mielenkiintoa herätti huonotuuliseen päivään sopiva, filosofiantutkija Jakke Holvasin kirjoittama essee "Eräs helppo ratkaisu: musta psykologia". Se kuvastaa jotenkin pelottavan osuvasti kymmenen vuoden takaista minääni: "Mustan psykologin tunnistaa jokaisessa, joka näkee ihmisolennossa vain viettimäistä oma edun tavoittelua, nälkää, sukupuolihimoa ja omahyväisyyttä. Kun häkkikellariin murtaudutaan tai kaupan kassa palauttaa vaihtorahat töykeästi, paatunut musta psykologi on salaa onnellinen: 'Hmph, juuri tuollainen ihminen on. Sikamaisuus ei minua yllätä."

Niinpä, maailmantuskainen nuori ihminen ahdistuu helposti ympäröivän maailman kamaluuksista ja ottaa kyynisyyden ja pessimismin ohjenuorakseen. Musta psykologia kiteytyy ajatuksessa "ihminen on ihmiselle peto". Holvaksen mukaan tämä on kuitenkin turhan helppo ratkaisu, hän kirjoittaa: "se voi olla mielekäs teoreettinen lähtökohta 18-vuotiaalle uhoajalle, mutta sen jälkeen se on lattein mahdollinen tulkinta. Musta psykologia on eräässä mielessä väsymyksen merkki -- Siinä missä muiden ihmiskuva sisältää haasteita, musta psykologi koostaa ihmiskuvansa raakuuksista, valheista ja 'moraalittomuuksista'." Tällaiselle Holvaksen kuvaamalle mustalle psykologialle muistan itsekin antaneeni liiaksi tilaa, aikana, joka nykyminästäni tarkastellen tuntuu hyvin kaukaiselta (olin silloin hyvin itseeni käpertynyt, hyvin yksinäinen nuori henkilö). Tunnustaudun vieläkin pessimistiseksi kyynikoksi, mutta tunnen koko ajan voimakasta naiiviuden kaipuuta, sillä tietynlainen naiivius on välttämätöntä hengissä pysymisen, luovuuden ja esteettisen kokemisen kannalta.

"Annabella tanssii puutarhassa
missä kiertelee taimia kastelemassa
ja Roope Hattu kertoo niille tarinoita
sillä kukat ovat hyviä kuuntelijoita"
(Pekka Streng: Puutarhassa)
 
Statistics