keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Maarit Verronen ja siivetön ruokki, sekä muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä

Tänään olen nautiskellut omasta rauhasta ja kiireettömyydestä, pitkästä aikaa. Viikkovapaat ovat kirjastotyön ehdoton plussa: kukaan ei soita ja keskeytä kirjoittamista tai lukemista, houkuttele kahville tai minnekään, koska kaikki ystävät ovat työssä. Kirjoitan aamupäivän ja kun väsyn, tartun Maarit Verrosen novellikokoelmaan Keihäslintu (Tammi, 2004). Pidän Verrosen kuvaamista teemoista, sivullisuudesta, outouksista ja yllättävistä käänteistä, siitä että kirjailija on niin oman tiensä kulkija kotimaisessa naiskirjallisuudessa. Vai osaatteko vinkata muita sellaisia kirjailijoita, jotka kuvaisivat sivullisuuden teemaa naisen näkökulmasta?

Ensimmäinen lukemani Verrosen romaani oli Pimeästä maasta, joka sisältyi kirjallisuuden tenttikokonaisuuteen, ja siksi kirjailijan teokset jäivät lukematta vuosikausiksi. Pimeästä maasta oli liian etäännytetty, liian raskas. Ja sitten löysin Verrosen uudelleen, tartuttuani jostakin syystä, ehkä jonkun suosituksesta, teokseen Pieni elintila. Mutta nyt takaisin Keihäslintuun, joka on täynnään hätkähdyttäviä kertomuksia, keskiössään ihmislajin julmuus ja tunteettomuus. Viimeinen, niminovelli on kaiken synkkyyden jälkeen suorastaan ilahduttava poikkeus ja omalla kohdallani varsin pysäyttävä: tuntuu melkein siltä kuin kirjailija olisi kirjoittanut novellin minusta!

Novelli kertoo naisesta joka kiinnostuu sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin ('geirfugl', keihäslintu) tragediasta niin paljon että haluaa tietää linnusta kaiken. (Kalastajat kuristivat hengiltä viimeisen pesivän lintuparin Islannissa vuonna 1844.) Hän aloittaa lähimmästä museosta, Helsingin luonnontieteellisestä museosta, jossa on näytteillä siivettömän ruokin muna. Seuraavaksi nainen haluaa nähdä kokonaisen linnun ja matkustaa Venäjälle katsomaan museossa säilynyttä täytettyä yksilöä:

"Vladimir M. palasi. Hän kantoi lintua. Se oli ihana, uskomattoman kaunis. Mustaa ja valkoista; eloisat silmät, utelias ilme, komea sulavalinjainen nokka. Musta selkä, pienet siivet, pää, kaula, nokka ja räpylät. Valkoinen vatsa, valkoiset laikut silmän ja nokan välissä molemmin puolin päätä, hyvin kapea valkoinen renus siivissä. Nokassa vaaleita uurteita. Aivan vähän vaaleanharmaita höyheniä kyljissä." (s. 153)

Eikä yksi lintu riitä. Nainen haluaa nähdä lisää ja hän matkustaa jälleen. Matkoillaan hän törmää toisiin samanmielisiin, hän aloittaa myös helpommin keskustelun kohtaamiensa ihmisen kanssa, hänellä on tärkeä aihe, hän haluaa jakaa kokemuksiaan ja onnistuu näin myös liikuttamaan toisia, sukupuuttoon kuolleen linnun murheellisella kohtalolla. Naisesta tulee myös varsinainen asiantuntija:

"Kaikki tuo runtelu oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä linnun kasvoille oli tehty. Silmät olivat väärissä paikoissa! Ne olivat mustat ja sameat, sekin oli virhe. Mutta kauniit valkoiset höyhenlaikut oli rypistetty niiden päälle paksuiksi kulmakarvoiksi. Linnulla oli vieras, kotkamainen ilme. Tämä oli ehdottomasti pahinta, mitä sille oli voitu tehdä." (s. 165)

Niinpä niin. Jo vuosia sitten Lontoossa ja myöhemmin Tukholmassa, ihmettelin miksi täytetyn pussihukan naama näyttää niin epäaidolta, litteältä vaikka viimeisissä eläimestä kuvatuissa filmeissä sen pää on kapeampi ja sillä on terävä katse. Myöhemmin luin eläinten täyttämisen oppaasta, että koiraeläimet ovat vaikeimpia täyttää, niissä on vaikeinta onnistua. Pussihukka ei ole biologisessa mielessä koiraeläin, mutta täyttämistä ajatellen se on teknisesti varmaankin aika sama. Ja tosiaan, elokuussa Tukholman luonnonhistoriallisessa museossa, pussihukan (ja muiden sukupuuttoon kuolleiden) vitriinin edessä seisoessani koin jotakin samaa mitä nainen Verrosen novellissa täytettyä siivetöntä ruokkia katsellessaan.

Ja todella, myös minulle tuli äkkiä halu matkustaa, halu nähdä kaikki jäljelle jääneet, täytetyt pussihukat kaikissa maailman museoissa, vaikka oikeastaan ne ovat vain tyhjää, arsenikilla kyllästettyä, haperoa nahkaa, vaisu jäänne jostakin joka on ollut. Miten sellaista halua voi selittää? Mikä aikaa sitten kadonneissa eläimissä oikein kiehtoo? Ehkä sukupuuttoon kuolleet eläimet muuttuvat jollakin tapaa myytillisiksi, ne ovat olemassa enää tarinoissa, menneessä, ehkä niissä myös kiteytyy ihmiskunnan itsekkyys ja julmuus. Täytettyä tasmanian tiikeriä lasin takaa ihaillessaan kokee samaan aikaan katsovansa jotakin ihmeellistä tarunhohtoista olentoa ja viiltävää, syyllisyydensekaista surua: ihmisenä minäkin olen syyllinen kaikkien näiden ainutlaatuisten eläinten häviämiseen.

Tai sitten, yksinkertaisesti:

"Nainen myönsi, ettei hän ymmärtänyt miksi siivetönruokki - geirfugl, keihäslintu - yhtäkkiä alkoi olla hänelle tärkeä. Lintu oli kuollut sukupuuttoon niin kauan sitten, että jo monen sukupolven ajan oli ollut myöhäistä sitä pelastaa. Ei voinut tehdä enää mitään, kaikki oli ollut ohi jo pitkään. Ei hän juuri edes pohtinut syitä. Hän halusi oppia tuntemaan siivetönruokin; hän halusi tehdä jotakin ilman 'hyvää' syytä." (s. 143)

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008

Lunta

Vielä on lunta, vaikka se sulaa, autot lennättävät kuraa lahkeisiin. Tänään olen vähän surullinen, olen nähnyt unta ihmisistä, jotka todellisuudessa noudattavat imperfektiä, jotka antavat neuvoja siitä mitä tällä elämällä pitäisi tehdä. Herätessä en muista enää mitä he sanoivat.

lauantaina, marraskuuta 15, 2008

Hektisyyttä

Elämä on nyt hektistä toisaalla, sanon Herra Rattukselle, joka moittii minua kirjoittamattomuudestani ja siitä että olen niin vähän kotona. On marraskuu jo, joskus tuntuu että aika lentää, ohi vain niin kuin joku nopea lintu tai lentokala, jota ei saa kiinni.

On pimeää ikkunan takana, tänään olen kotona ja minulla on kirjoja rästissä, Verrosta, Lipsonia, Oksasta ja niin edelleen. Yritän keskittyä.

torstaina, lokakuuta 09, 2008

Baudelairesta

En tiedä olenko siteerannut täällä aikaisemmin Charles Baudelairen runoa "Ohi kulkeneelle naiselle", mutta siteeraan uudelleen, sillä se taitaa olla niitä runoja, joihin aina joskus palaa, varsinkin näin syksyisin, tällaisina päivinä, jolloin on vähän haikealla mielellä ja ajattelee kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämät hetkellisesti virtaavat oman elämän lävitse ja katoavat sitten.

"OHI KULKENEELLE NAISELLE

Katu huumaten ympäröi minut melullaan,
kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen
ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,
hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -

notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.
Minä mielettömänä hänen silmistänsä join
lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,
rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.

Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,
sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan
en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!
Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!
En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;
ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!"

(Pahan kukkia, Otava, 1962; suom. Yrjö Kaijärvi)

Nuorempana en erityisemmin pitänyt Charles Baudelairesta (paitsi tästä yhdestä runosta!), en oikein päässyt sisään vanhahtavaan, melodramaattiseen kieleen ja tunnelmaan, naiskuvaan, joka on vähintäänkin mustavalkoinen ja kauneuskäsitykseen, joka sekin on yhtä vastakkainasettelua: kauneus on puhdasta ja oikeaa, rumuus on yhtä kuin rappio ja pahuus. Mutta nyt olen taas lukenut uudelleen Pahan kukkia ja Pariisin ikävää ja alan nähdä kaiken uudella tavalla, sillä runoilija kirjoittaa kuitenkin aina sidoksissa tiettyyn aikaan ja sen käsityksiin, Pahan kukissa näkyy selvästi pariisilainen luokkayhteiskunta, runojen puhuja kuljeskelee syrjäkujilla, joilla näyttäytyy koko köyhien elämän kurjuus, lika, prostituutio ja rappio ja pääkaduilla, joilla ylhäisnaiset käyskelevät kauniina ja turmeltumattomina kaukaisen ihailun kohteina. Näin mustavalkoisessa maailmassa elävän runoilijan on kyllä vaikea kirjoittaa putoamatta nykyaikaisen lukijan näkökulmasta stereotypian ansoihin. Mutta siitä huolimatta Baudelaire onnistuu runoissaan usein mestarillisesti vangitsemaan jotakin syvää ja inhimillistä, ajatonta.

tiistaina, syyskuuta 23, 2008

Tällaisena päivänä

"Tällaisena päivänä", sanon Herra Rattukselle, "sitä ajattelee että on hyvä ettei meillä ole televisiota". Maailman voi sulkea ulos, noin vain, kuunnellaan vain täällä kuinka ovet kolahtelevat, jääkaappi pitää meteliä, ihan niin kuin eilenkin.

Ja uimahallissa ohikiitävä, kirkas ajatus: minä elän.

lauantaina, syyskuuta 06, 2008

Kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia

"Toisinaan", sanon Herra Rattukselle (olen jo melkein saanut flunssassa kadonneen ääneni takaisin), "minusta tuntuu, niin kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia". Herra Rattus puhdistaa hammastikulla keskittyneesti hampaanvälejään, minusta se näyttää aika epämiellyttävältä, sillä on melkoisen pitkät ja terävät hampaat, mutta en viitsi huomauttaa asiasta jotta en loukkaisi sen tunteita. "Niin kuin siinä eräässä novellissa, 'Kirje Pariisin neidille', jossa päähenkilö oksentaa säännöllisesti kaniineja, loputtomasti kaniineja, eikä hän tiedä mihin ne kaikki laittaisi, miten elää niin ettei kukaan huomaa."

Tajuatko mitä tarkoitan, tivaan Herra Rattukselta, mutta ei se tietenkään saa ajatukseni päästä kiinni, se käskee vain lopettaa synkistelyn ja mennä nukkumaan. Niinpä niin, rottien elämänfilosofia taitaa olla melko yksinkertainen: säilyä hengissä ja lisääntyä, jotta laji säilyisi hengissä. (Tajuan äkkiä, että oikeastaan en edes haluakaan tietää yksityiskohtia sen yöllisistä retkistä, joista se on tähän asti visusti vaiennut.) Olkoon, en saa Herra Rattukselta tukea mustaan hetkeeni, eksistentiaaliseen ahdistukseen, laitan vesikattilan liedelle ja ajattelen miten vähän arkiset toimet lopultakaan rauhoittavat, miten pimeä ulkona jo on ja syksy ja sataa, edelleen vain sataa, ajattelen että Herra Rattuksen varpaat kastuvat ja häntä läiskäyttää lätäköiden pinnat rikki, kun se juoksee pihan poikki, sitten myöhemmin.

torstaina, syyskuuta 04, 2008

Öiset yskähdykset

Öiset yskähdykset seinän takaa, joku muukin sairastaa kuin me vain. Herra Rattus viilentää kuumeisia jalkapohjiaan avonaisen ikkunan edessä.

keskiviikkona, elokuuta 20, 2008

Luteesta, luonnonhistoriallisista museoista ja Talvisesta tarinasta

Katselemme Herra Rattuksen kanssa asvalttipihaa joka lainehtii vedestä, on kesäloma vielä, mutta sade tekee syksyisen olon. Vaaleanpunertava lude katselee sisään lasin toiselta puolelta, kuin pyytäen että avaisimme ikkunan ja päästäisimme sen sisään kastumasta. Turha luulo, me emme kaipaa joukkoomme ketään kolmatta, emme ainakaan tänään, sillä olemme erittäin epäseurallisia. Minä toivun reissusta ja Herra Rattus omistaan, se ei ole suostunut paljastamaan yksityiskohtia, vaikka olen kuinka jankannut, kyntensä se on joka tapauksessa katkaissut jossakin. Minä sen sijaan olen kertonut sille kaiken, etenkin Tukholman ja Kööpenhaminan luonnonhistoriallisista museoista: miten kiehtovaa on katsoa vitriineissä yli sata vuotta seisseitä eläimiä, niitä jotka ovat kovin harvinaisia nyt ja niitä jotka ovat jo kokonaan kadonneet.

Pussihukan kaulan ompeleet ratkeilevat jo, sen huomaa vain jos kumartuu tarpeeksi alas, kyykistyy ja katselee eläintä alhaalta päin. Ja lapset juoksentelevat pitkin käytäviä, silmät ymmyrkäisinä, innosta kihisten, eräskin pieni tyttö puikahtaa minun ja lasin välistä, niin läheltä, että kävelee varpaideni päältä, koskettaa melkein kasvojani, eikä huomaa edes ujostella. Ja kaikki ne pienet laput, eläinten jaloissa, yli sata vuotta sitten kirjoitetut, koukeroisella käsialalla, mikä eläin, mistä löydetty ja kuka on löytäjä. Ajattelen eläintieteilijöitä kauan sitten, laivojensa kansilla, leiritulilla, ahnehtimassa silmillään maailmaa joka on uusi ja vieras, koluamaton. Kurkistan tutkijoiden työhuoneisiin joissa paperipinot pursuilevat pöydillä ja hyllyt notkuvat kirjoista, millaista olisikaan työskennellä täällä, kaiken tämän historian ja menneen elämän keskellä, hautautua tähän rakennukseen, jossa vielä säilyy aarnimetsien ja valtamerien loistokkuus, vuosi vuodelta haaleammiksi muuttuvina karvoina ja luina, hapertuvana nahkana.

Herra Rattus tuhahtaa. Mutta sen mielenkiinnon puutteen ymmärtää, sehän on rotta ja varma oman lajinsa selviytymisestä, ihmisen rinnalla ja jälkeen. Päätän vaihtaa keskustelunaihetta, kuvailen Tivolin valoja, Kristianian ränsistyneisyyttä ja kaikkea sellaista mitä turistit nyt näkevät. Ja sitten keitän kahvia ja jatkan lukemista. Luen Mark Helprinin Talvista tarinaa (Tammi, 1985; suom. Eva Siikarla), se on erilainen kuin neljätoistavuotiaana, silloin minuun tekivät vaikutuksen kaikki ne rakkaustarinat: supersankarimainen murtovaras Peter Lake valkoisella, lentävällä hevosellaan ja keuhkotautinen rikas kaunotar Beverly, salaperäisen Coheeriesjärven Virginia ja vastuuntuntoinen yrittäjäsuvun poika Hardesty ja niin edelleen. Nyt lumoudun talvista, joita teoksessa kuvataan, miten satumaisia ja tähtikirkkaita ne ovat, miten lumi on valkoista ja sitä on paljon, miten pakkanen on kova ja jää säkenöi. Ja miten teoksessa ennustetaan vuosituhannen vaihteen lumettomia talvia.

torstaina, elokuuta 07, 2008

Peter Höegin jalanjäljissä

Herra Rattus katselee haikeana kun pakkaan rinkkaa, siitä tulee painavampi kuin mitä alunperin suunnittelin, yhtäkkiä on tullut kylmä ja syksy (ja tuntuu flunssaiselta niin kuin alkusyksystä aina) vaikka kesälomani alkaa huomenna. Pakkaan mukaan muistikirjan, runojen ituja varten ja Peter Höegiä, tietysti, sillä Tukholman ja Täbyn jälkeen suuntana on Kööpenhamina: on kiehtovaa palauttaa mieleen, että samoja katuja ovat tallanneet Kasper Krone, Smilla ja kaikki ne muut. Herra Rattus huomauttaa, että huomiseksi on luvattu myrskysäätä, mutta en minä usko sitä, takuulla se vain ilkeilee, siitä on kurjaa jäädä yksin - ja sitäpaitsi, en halua ajatella sellaisia, sillä säästöhytissä ei tietenkään ole edes omaa vessaa eikä suihkua.

lauantaina, kesäkuuta 21, 2008

Juhannuskokko

Kipinät sinkoilevat korkealle harmauteen kun ehdimme rantaan. On valoisaa vaikka sää on pilvinen, ihmiset seisovat tulen loimussa termospulloineen, koirineen ja lapsineen. Tulessa on jotakin hypnoottista, ihmiset tuijottavat hiljaa, joku hyssyttää ohikulkevalle bulldogille rähisevää kääpiösnautseriaan. Minä en halua seisoa ihmisten selkien takana, haluan katsoa kauempaa. Kävelemme laiturille, horisontin viiva alkaa häilyä, taivas ja vesi sulautuvat toisiinsa hämärtyvässä kesäyössä, tuulee. Kipinät lentelevät suoraan kohti, ne sammuvat pudotessaan veteen, niitä lentelee ylitsemme, savu kirveltää silmiä, mutta aavistuksen vain. "Sano sitten jos mun hiukset syttyy palamaan", sanon ja ystävä nauraa, hänellä on pitkät punaiset hiukset, kuin tulessa jo valmiiksi. Takanamme mies ja nainen kohtaavat ensimmäistä kertaa. Mies kyselee, koettaa selvästi tehdä vaikutusta, hän käyttää hienoja sanoja, nainen on hyvin koulutettu, heidän äänessään on tietynlainen sävy. Nainen yrittää olla ujompi kuin mitä oikeastaan onkaan, tai ehkä hän on varuillaan, tunnustelee, polttelee savuketta, tuuli leyhyttää hänen hiuksiaan ja tulen loimu punaa kummankin kasvot, tekee ne pehmeiksi. Meitä hymyilyttää, miten kömpelöltä keskustelu kuulostaa ulkopuolisen korviin, mutta sellaistahan se aina on. Jätämme hienotunteisesti pariskunnan tutustumaan toisiinsa, käännämme selkämme hiipuvalle kokolle, kuljemme pitkin merenrantaa, ohi laivojen valojen, halki hiljaisen kaupungin.

perjantaina, kesäkuuta 20, 2008

Kaupunkijuhannus

Sisäpihan asvaltti on sateesta märkä, istun sisällä puhtaan pyykin tuoksussa ja ajattelen mansikkamargaritaa tai kuivaa siideriä, mitä tahansa alkoholipitoista juomaa, joka laukaisee kuluneen viikon kireyden. "Käytän nykyään alkoholia niin vähän, että ne harvat kerrat tuntuvat suorastaan juhlalta", selitän Herra Rattukselle, joka vain tuhahtaa, eikä ihme, unohdan joskus ettei se ole ihminen, ettei se tiedä kaikkea ihmisten asioista.

Olen luopunut mökkijuhannuksesta jotta voisin kirjoittaa (mikä ihana tekosyy ulkovessalle ja hämähäkeille!), lukea ja nukkua yksin ja hyvin, ja tänään, katsoessani pulunväristä taivasta olen kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Olen työstänyt koko päivän yhtä runoa (äh, miksi pitää olla niin hidas ja äärettömän itsekriittinen!), ehkä se täytyy jättää lepäämään nyt, ja olen hieman huolissani kirjoittamiseni saamasta proosamaisesta käänteestä, runot vain alkavat muistuttaa yhä enemmän minimitarinoita, metaforat ovat pudonneet pois kokonaan, runot pelkistyvät pelkistymistään, jotkut jäävät puhtaiksi kuviksi ja oma kiinnostukseni kohdistuu yhä enemmän erilaisiin puhujiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Mutta tiiviys säilyy, eniten minua kiehtoo juuri "minimitarinamaisuus", miten paljon muutamassa rivissä voi kertoa, miten se on välähdys henkilöhahmon fiktiivistä elämää, miten runoon voi oikeastaan mahduttaa vaikka mitä. En tiedä olenko ihan harhateillä, tuleeko tästä yhtään mitään, mutta tällä hetkellä tuntuu, että minun on kirjoitettava juuri näin.

Mutta nyt jääköön runous täksi illaksi! Päästän Herra Rattuksen omille teilleen ja lähden kaupunkiin jääneen ystäväni kanssa syömään ja juomaan ja katsomaan kokkoa, sitten myöhemmin, jos ei sada.

sunnuntaina, kesäkuuta 15, 2008

"Mr. Eliot keittää makaronia"

Unessa joku antaa käteeni kirjan jonka olen kuulemma englannista suomentanut, olen hämmästynyt, en pysty muistamaan sellaista, muutenkaan suomentaminen ei kuulosta minulta ollenkaan, vieraiden kielten oppiminen ei ole koskaan ollut helppoa, pikemminkin tuskallista, oikeastaan. Avaan kirjan kiiinnostuneena, suurin odotuksin ja koen välittömän pettymyksen, suomennos voisi vielä olla hyvää, mutta kirja on täynnä kirjoitusvirheitä, samanlaisia joita teen kannettavalla koko ajan, näppäimistö jättää jotenkin kirjaimia välistä. Ja niin hienot kannet! Miksi ihmeessä kirjaa ei ole vaivauduttu oikolukemaan ollenkaan?

Herään samaan turhautuneisuuden tunteeseen, aamukahvikin aiheuttaa vain sydämentykytystä. Joku huono kausi alkamassa taas, sanon Herra Rattukselle, ei tee oikein mieli tavata ketään, olisin kovin poissaoleva vain, enkä yksin ollessakaan saa mitään aikaan, ajatukset takertuvat toisiinsa kuin kärpäspaperi ja aika vain liukuu jonnekin. Selailen hajamielisesti runokirjoja, sieltä täältä, kunnes silmiini osuu eräs joka hätkähdyttää ja ilahduttaa T.S Eliotin ihailijaa, 'Mr. Eliot keittää makaronia', teoksessa Valolieriön alla. Viisi unkarilaista runoilijaa (Wsoy, 2000): "Amerikkalaisen siivilän avulla/ hän kauhoo hyppivät makaronit/ ja huuhtoo ne kylmällä vedellä./ 'Se on tärkeää, / muuten ne tarttuvat kiinni', Mr. Eliot kirjoittaa/ illalla ystävälleen./ 'Jännittävintä on silti se, että/ kuivat makaronit/ katkeavat rätisten:/ siinä me voimme jollakin tavoin/ tunnistaa itsemme.'" (József Tornai)

tiistaina, kesäkuuta 10, 2008

Mieletön kirjallisuus!

"'Joskus minusta tuntuu', Roland sanoi varovaisesti, 'että paras olotila on se, kun on vailla halua. Jos todella tarkastelen minua itseäni -'
' Jos sinulla on minuus -'
' Jos tarkastelen elämääni ja millaista se on - niin todella minä haluan että - minulla ei ole mitään. Vain tyhjä puhdas sänky. Minulla on mielessäni kuva puhtaasta tyhjästä sängystä puhtaassa tyhjässä huoneessa, missä mitään ei vaadita eikä ole mitään, mitä voisi vaatia. Osittain se liittyy minun henkilökohtaisiin olosuhteisiini. Mutta osittain se on yleispätevää. Luulisin.'
' Tiedän mitä tarkoitat. Ei, se on liian laimeasti sanottu. Tämä on aikamoinen yhteensattuma. Niin minäkin ajattelen, kun olen yksin. Kuinka hyvä olisi, jos minulla ei olisi mitään. Kuinka hyvä olisi olla haluamatta mitään.'"
(A.S. Byatt: Riivaus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)

Niinpä! Miten mieletön asia kirjallisuus on, miten se niin monesti kiteyttää sen mitä itse on usein ajatellut, mitä ei osaa edes pukea sanoiksi. Sataa. Pitäisi saada omaa tekstiä eteenpäin, mutta ajatus ei kulje, on vaikea tuottaa silloin kun vastaanottaa, mieleen tulee vain latteuksia, hengettömiä tilanteita, enkä vain osaa lopettaa lukemista nyt, miten toiset ovat sanoneet kaiken jo niin paljon paremmin. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa. Todella.

sunnuntaina, kesäkuuta 08, 2008

Syyllisyyksiä

"Ne jotka ajattelivat Beatrice Nestiä - kovinkaan monet eivät kovinkaan usein ajatelleet - muodostivat käsityksensä hänen ulkoisen olemuksensa perusteella, eivät hänen sisäisen elämänsä. Beatrice oli ilmeisen vankkarakenteinen ja silti muodoton, laaja ja runsas, hänellä oli istumatyöläisen paisuneet lanteet, massiivinen povi, sen yläpuolella leveät, iloisen oloiset kasvot --" (A.S. Byat: Riivaus. Romanttinen kertomus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)

Olen lukenut koko illan, mutta nyt suorastaan hätkähdän ja keskeytän välittömästi, tunnen hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten ole tänään ehtinyt lenkille ja näen jo itseni Beatrice Nestinä. Vilkaisen kelloa, se on puoli kymmenen, enää ei kannata lähteä, vaikka vielä onkin valoisaa, pääskysten kimeät äänet kimpoilevat sisäpihan seinästä toiseen. Herra Rattusta naurattaa vauhkoontumiseni, se ihmettelee miten minusta on tullut niin yliherkkä, miten otan kaikesta itseeni. Ja se on kyllä totta, aamuisen Hesarin Grönlanti-jutun valtaisa, jäätiköstä lohjennut jäävuorikin näytti lipuvan suoraan valokuvasta ulos, minua kohden, miten syyllisyydentunne vihlaisee vatsanpohjaa, kuinka siinä voi mitään kahvia juoda, niin kuin ei mitään?

Ja - tilitän eräälle ystävälleni - kun istumme Käpylän kyläjuhlilla pitkällä penkillä ja syömme mautonta festariruokaa, herkkusienetkin suoraan säilyketölkistä ja vihreä kirva kävelee pitkin lautasen reunaa, en voi enää kohteliaasti kuunnella juhlissa kosmopoliittien vieraiden kokemuksia, kun ajattelen mannerten välisiä lentoja, niitä lukuisia, ja niiden päästöjä ja ahdistun, ajattelen viime talven sateita ja tuulta ja jääkarhuja, etsiydyn toiseen seuraan ja puhun vaikka vauvoistakin mieluummin. Ja äkkiä hyvä tuuli on poissa, istun synkkänä siinä, juhlaväen keskellä ja ajattelen kuinka me vain istumme siinä, kaikessa rauhassa, yksi vauva ryömii lattialla ja toinen huutaa, ihmiset kallistelevat kuohuviinilasejaan ja nauravat, vaikka maailma romahtaa ympäriltämme, hitaasti, pala palalta kuin tiilimuuri.

tiistaina, kesäkuuta 03, 2008

"Sirkuseläinten hylkääminen"

Töissä selailen William Butler Yeatsin Runoja (Wsoy, 1966; suomentanut Aale Tynni) kun silmäni sattuvat runoon "Sirkuseläinten hylkääminen". Miten voimakas otsikko! Näen heti mielessäni kuvan valtavasta puoliksi romahtaneesta teltasta. Köydet natisevat tuulessa ja telttakangas lepattaa, laiha tiikeri painautuu väristen häkkinsä nurkkaan ja takkuinen aasi pureskelee lieassaan jäistä ruohoa. Kotona avaan teoksen kyseisen runon kohdalta ja koen suunnattoman pettymyksen, ei siinä ole vilaustakaan tiikeristä tai aasista, ei hylättyjen eläinten yläpuolella loistavista tähdistä, ei ujeltavasta jäätävästä tuulesta. Kaikki on tylsää allegoriaa vain, taiteilijan painiskelusta luovuutensa kanssa: "Hain teemaani ja turhaan sitä hain,/ hain kuuden viikon aikana päivittäin./ Minun, murtuneen, on kaiketi viimeinkin/ siis pakko tyytyä sydämeeni, vaikka/ suvin ja talvin, aina vanhuuteen,/ on nähty lavalla sirkuseläimeni,/ puujalkapojat ja välkehtivät vaunut,/ Leijona, Nainen, ja Herra tietää, mitkä." Tylsää. Näen mieluummin kuinka aasin leuat pysähtyvät hetkeksi kun se kuulee jonkin äänen (ehkä etäällä kulkeva juna, ei lintu ainakaan, sillä ne ovat tähän aikaan syksystä kovin hiljaisia, paitsi harakat tietysti) kohottaa turpansa taivasta kohden, tähdet heijastuvat sen mustiin silmiin ja hetken näyttää siltä, kuin ne loistaisivat sen sisältä.

sunnuntaina, kesäkuuta 01, 2008

Lukemisesta ja läsnäolemisen vaikeudesta

Kuumassa linja-autossa tulee uneliaaksi, ärtyy viereen istuvista vieraista ihmisistä, tekoitkuisista lapsista selän takana. Haluaisin tänään vain vajota syvälle tyynyihin, sulkea ikkunan ja vaientaa ulkopuolelta kantautuvat äänet, naapureiden puheet, avata kirjan ja siirtyä tästä hetkestä jonnekin toisaalle. Lukeminen on vähän kuin meditaatiota, ehkä, (en tiedä kun en koskaan ole meditoinut) mutta ainakin se on tehokasta todellisuuspakoa toisinaan, oma minuus alkaa häilyä, sulautua tekstiin ja hetken voi olla joku toinen. Eräs ystäväni analysoi osuvasti samankaltaisuuttamme, että ehkä me molemmat olemme lukutoukkia sen vuoksi, että lukiessa ei koskaan joudu ajattelemaan sitä, kuka on tai miten tässä elämässä pitäisi olla ollakseen kelvollinen ihminen. Niinpä, useimmiten on niin vaikeaa olla läsnä, ihan todella. Miten sitä aina on kadehtinut ihmisiä joilla on läsnäolemisen taito, kyky olla joka tilanteessa ihan kokonaisesti, kun itse on useimmiten jossakin vähän etäämpänä, ainakin osittain, hämmästelemässä elämän kummallisuutta: tapahtuuko tämä todella, olenko minä tosiaan tässä (Hmm, ikuisuuskysymyksiä, näköjään olen pohtinut tätä samaa täällä aikaisemminkin, saman ystävän kanssa vieläpä). Mutta nyt ei ehdi muuta kuin kupin kahvia, kohta on mentävä taas, (olen jo myöhässä oikeastaan) muuttoavuksi, kantamaan tavaroita asunnosta toiseen, ainakin hissittömässä kerrostalossa tuntee olevansa läsnä joka hetki, joka lihassäikeellään ja mitä todennäköisimmin huomenna myös.

lauantaina, toukokuuta 31, 2008

Kukka ja kortti

"Pitäisi ehtiä kukkakauppaankin", sanon Herra Rattukselle samalla kun tuskailen kortin kanssa. Tänään on surullinen olo. Ajattelen eilisiltaista keskustelua ystävän kanssa, ystävä oli juuri lukenut suosittelemani Joel Haahtelan Perhoskerääjän, mietimme miten surullista kaikki lopulta on, miten muistojen laahus kasvaa kun vanhenee, miten kaikki kantavat mukanaan kipeitä asioita, menetettyjä ihmisiä, tilaisuuksia. ("Mutta tuota et kyllä korttiin pistä", huomauttaa Herra Rattus tähän väliin ja minä tiuskaisen että en tietenkään, en pikkusiskolle jolla kaikki on edessä, ei sellaista voi sanoa, vaikka tänään minulla on hyvin vähän mielessä mitään positiivisia elämänohjeita ylioppilaalle). Ystävä sanoo, että hän ei halua ajatella mennyttä, on elettävä tässä hetkessä ja hän on oikeassa, myöhäiskevään ilta on kaunis, aurinko osuu jugendtalojen kattoihin, joku lintu laulaa, alkaa olla jo vähän kylmä, ohi kävelee kaljupäinen mies rottweilerinsa kanssa, miehellä on kädessä kaljakassi, koira kantaa ylpeästi koiranmakkaraa, johonkin rappukäytävään he katoavat ja minusta ainakin koira näytti hirveän onnelliselta. Istumme siinä, tyhjät siiderituopit edessä, pitäisi tehdä lähtöä, eikä kumpikaan saa noustuksi, kiedon kaulahuivia paremmin ja ajattelen miten lohdullista on, että on olemassa ihmisiä, joille voi puhua kaikesta, joiden kanssa voi istua hiljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä, kuunnella kaupungin ääniä.

lauantaina, toukokuuta 24, 2008

Loppukevät

"Sinä et nykyään ole edes koskaan kotona", sanoo Herra Rattus, "et siivoa, et kirjoita enää päiväkirjaa, laiminlyöt kirjoitusprojektiasi, ja eikö sen pitänyt olla kaikkein tärkein?" Herra Rattus on oikeassa, pölykoirat juoksentelevat sängyn alla ja näen faaraomuurahaisen taas (ehkä se on löytänyt kaoottisesta kodistani vastaanottavaisen pakolaiskeskuksen tässä myrkytyksenjälkeisessä maailmassa). Nyt olen kuitenkin kotona ja yritän ajatella tekstejäni, joita olen vältellyt, jotka olen sysännyt syrjään kaikkien muiden menojen tieltä ja joita silti ei saa kokonaan mielestä, ne kolkuttavat takaraivossa kuin huono omatunto, kuin jatkuvasti tekeillä oleva gradu.

Ja mistä ne oikeastaan kertovat, pohjimmiltaan? Ihmisistä jotka asuvat laatikkoasunnoissaan, vieri vieressä ja silti niin kaukana toisistaan että kahden ihmisen välillä on aina lasi, johon kumpikaan ei osaa koputtaa, ihmisistä jotka hoitelevat kasvejaan tai uppoutuvat omituisiin kiinnostuksen kohteisiinsa niin intohimoisesti että unohtavat lasintakaisen maailman joka ei oikeastaan ole koskaan yhtä ihmistä kaivannut. Ihmisistä jotka ovat koko ajan hirveän huolissaan jostakin, jotka eivät koskaan lakkaa ihmettelemästä toisiaan, miten merkillistä, miten omituisia me kaikki olemme ja niin erillisiä, niin kulmikkaita ja vaikeita ymmärtää ja elämä, tässähän se on, mutta miten siihen osaisi tarttua, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä että se ei vain mene rikki - ehkä se onkin parasta jättää toisten huoleksi vain.

Niinpä niin. Tässä istun eikä mieleen tule ainuttakaan uutta ajatusta. Herra Rattus on nukahtanut ikkunalaudalle auringon lämpöön, se huokailee tyytyväisenä unissaan, kaikki on taas niin kuin ennenkin, olen kotona. Ulkona on loppukevät ja se on yhtä hämmentävä kuin aina, se suorastaan vaatii osallistumista, houkuttelee lasin toiselle puolelle.

sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008

Räjähtäminen

Näen unta pommikoneista. Niiden ääni kuuluu kaukaa, pakenemme läheiseen metsään, se on lapsuuteni mäntymetsä, puut ovat harvassa, on valoisaa, puiden rungot hehkuvat oransseina auringonpaisteessa. Painaudumme maahan, neulasia vasten, minulla on punainen takki, tajuan sen vasta nyt, ehkä se loistaa kauas, korkealle taivaalle. Käsivarret pään suojana mietin miltä räjähtäminen tuntuu, sattuuko se? "Olet lukenut liikaa sota-aiheisia romaaneja viime aikoina", huomauttaa Herra Rattus ja se on kyllä oikeassa. Katselemme ikkunasta pelotonta auringonpalvojaa kerrostalon pihalla, mies uhmaa kevään petollista säätä ja melanoomaa. Mikäs siinä, omapa on ihonsa.

keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008

Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa

"Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa", sanon Herra Rattukselle, "pikemminkin se estää sitä, niin ja flunssa". Kirjoittaminen takkuilee, on vaikea keskittyä, ajattelen kaikkea muuta, on aamupäivä ja se hupenee nopeasti, iltavuoro lähenee, pitkä ilta. Herra Rattus on tottunut yksinpuheluihini, se ei varmaankaan edes kuule mitä sanon, keitän kahvia uudelleen ja uudelleen, muistan juoda sitä vasta kun se on jäähtynyt haaleaksi, niin ettei sitä tee enää mieli juoda, ja sitten on noustava koneen ääreltä taas. Perustelen katkonaisia ajatuksiani keväällä (aina on joku syy!), miksi luovuus on niin haurasta, herkästi häiriintyvää.

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008

Ensimmäinen

(Näin juuri elämäni ensimmäisen faaraomuurahaisen kävelemässä pitkin kylpyhuoneen seinää. Aika pieni. En viitsi mainita Herra Rattukselle mitään, ettei se hermostu...)

lauantaina, huhtikuuta 12, 2008

Faaraomuurahaisia

Me olemme nyt kotiutuneet, Herra Rattus ja minä. Näyttää jo kodilta, on matot ja verhot, vaikka minä haaveilenkin vielä kunnon työtilasta, että olisi lisää kirjahyllyjä ja lisää pöytätasoja, joille levitellä tekstiliuskoja ja tutkailun kohteena olevia kirjoja, nyt ne lepäilevät viuhkana milloin sängyllä tai lattialla ja illan tullen kasaantuvat pinoiksi nurkkiin. Herra Rattusta ei haittaa enää valo, siitä on mukava makailla ikkunalaudalla paistattelemassa päivä. Yhtäkään lihavaa sokeritoukkaa ei ole näkynyt (eikä laihaakaan) ei siiran siiraa, ei turkiskuoriaisia, ei hämähäkkejä. Mutta faaraomuurahaisia täällä on, ainakin päätellen hissin oveen teipatusta lapusta jossa ilmoitetaan tuholaistorjunnasta kahden viikon kuluttua. Herra Rattus valittaa unettomuutta. Se ei uskalla nukkua koska pelkää, että muurahaiset ryömivät yöllä sen korvista sisään. En käsitä miten rotta voi pelätä muurahaisia. Minusta ne eivät ole läheskään niin vastenmielisiä hyönteisiä kuin siirat tai kuoriaiset tai sokeritoukat. Tai en voi ehkä vielä sanoa niin, koska en ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaan faaraomuurahaista. Ja miksi ne ylipäänsä edes haluaisivat ryömiä Herra Rattuksen korvista sisään?

tiistaina, huhtikuuta 01, 2008

Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt

Miten eri tavalla kirjoittaja lukeekaan runoa kuin kirjallisuustieteilijä! Lukiessani huomaan toimivani kuin auton rassaaja, puran runoa osiin, mutta en niin kuin kirjallisuudentutkija, en pura runosta merkityksiä, vaan katson miten se on rakennettu, miten se toimii. Luen niin kuin kirjoittaisin, inspiroidun hienoista lauseista ja melkein tunnen kirjoittajan onnistumisen elämyksen, miltä tuntuu synnyttää sellaisia lauseita.

Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt, tavaraa on vielä purkamatta, vielä tuntuu kuin olisin kylässä vain, liikun asunnossa tunnustellen, varoen kuin vieraan nurkissa. Herra Rattus ei ole tyytyväinen, täällä on liian valoisaa, liian avaraa, se on linnoittautunut kirjahyllyn kätköihin, mutta turhaan se pakoilee, valo yltää sinne myös. Mutta minä viihdyn, on tilaa hengittää ja ajatella, kuljeskella edestakaisin, törmäämättä huonekaluihin. Ja täällä Helsingin sydämessä: korkeat talot joiden seiniin kevätaurinko paistaa, raitiovaunujen kolke ja merenranta kävelymatkan päässä.

sunnuntaina, maaliskuuta 23, 2008

Vielä on matkaa

Onpa hyvä, että ensi viikolla muutetaan, sanon Herra Rattukselle, kun juomme aamukahvia ja lattian poikki kävelee suurin sokeritoukka jonka olen koskaan nähnyt. Olen vain kirjoittanut viime päivät, tai ajatellut kirjoittamista. Sain viikko sitten kannustavaa palautetta gurutasolta ja nyt jaksan ehkä taas uskoa itseeni, asettaa kirjoittamisen elämässäni ykkössijalle, mitä en tähän mennessä ole tehnyt, en ole uskonut tarpeeksi. Mutta vielä on matkaa, vielä pitäisi kasvaa vahvemmaksi, varmemmaksi.

torstaina, maaliskuuta 13, 2008

Meemi

Kiitos Hetket valaisevasta haasteesta! Oli jotenkin nostagista ja haikeaa palata vanhoihin merkintöihin, kokea uudelleen niitä ajatuksia ja tunteita kuin silloinkin. Jostakin syystä tähän listaan valikoitui erityisen monta tekstiä kesältä 2006 ennen Helsinkiin muuttoani. Ehkä siksi että olen nyt viime aikoina ajatellut paljon Turkua ja ystäviäni siellä.

Perhe : Nimiasia
Ystävyys : Matkalla uuden kaupunginosan halki
Rakkaus : Sumu on ulkopuolella, ei minussa
Lepakoista ja Noitalinna Huraasta
Minä itse : Tavasta olla maailmassa ja asioiden ytimistä
Mitä tahansa : Luu

(Osallistukoot ken tahtoo!)

Neuroottisuuteni on sietämätöntä tänään

Tämä on taas niitä päiviä kun kyllästytän Herra Rattuksen liialla puheella, hermostuneella, säpsähtelevällä puheella, joka poukkoilee sinne tänne, palaa alkupisteeseen ja hyppää sitten loppuun taas, pöydän yli, aivolohkosta toiseen, jossakin katkeaa ajatus kuin kuiva oksa. Herra Rattus huokaa, huokaa syvään ja katsoo suoraan läpi, sanoo että neuroottisuuteni on sietämätöntä tänään ja lepäisit ja rauhoittuisit ja se on juuri se mitä tarvitsen ja otan kirjan ja alan lukea, sana sanalta, rivi riviltä, että "Alice meni kylpyhuoneeseen ja pakotti itsensä kylmään kylpyyn"(Doris Lessing: Hyvä terroristi, Otava, 1987) ja sitten, myöhemmin, ehkä nukahdan syviin levollisiin uniin, joista en herää hätkähtäen, että tapahtuiko tämä todella.

lauantaina, maaliskuuta 08, 2008

Kireys ulottaa lonkeronsa uniinkin asti

Kireys ulottaa lonkeronsa uniinkin asti. Ja valveilla ärsyynnyn kaikesta, vieraista ihmisistä jotka istuvat viereeni bussissa vaikka muuallakin olisi tilaa, uimahallissa hitaasti uivista vanhoista naisista ja erityisesti kaikista maailman ihmisistä jotka syövät valkosipulia! Unohdan lompakon ja istun töissä entistäkin kireämpänä ilman eväitä tai sitten nappaan jääkaapista mukaani epähuomiossa homeiset karjalanpiirakat sen ihanan juustopasteijan sijasta. "Sen siitä saa kun ei koskaan siivoa jääkaappiaan", Herra Rattus huomauttaa ja kireyteni pingoittuu kuin jousi. Että unikaan ei rentouta, unissa tuppaudun seuraan jossa minua ei kaivata ja huomaan sen liian myöhään, herätessä on epämiellyttävän nolo olo, Herra Rattus yrittää lohduttaa, mutta mitäpä se tietää, ihmisten asioista.

Mutta tänään aurinko paistaa, olen herännyt aikaisin, lukenut Hesaria ja kuunnellut Vuokko Hovatan loistavaa levyä Lempieläimiä. Kohta hyppään Turun junaan ja unohdan vuorokaudeksi ihan kaiken tämän.

perjantaina, helmikuuta 29, 2008

Kaikkivoipa

Voi tätä mieletöntä, kaikkivoipaa tunnetta kun on saanut yhden runon taas valmiiksi pitkällisen kypsyttelyn jälkeen (millainen euforia muutamasta vaivaisesta rivistä)! Juhlistan sitä katsomalla Herra Rattuksen kanssa televisiota, joka muuten taitaa pimetä huomenna, olen tyystin unohtanut koko digiboksiasian...

perjantaina, helmikuuta 15, 2008

Oikeastaan olen toisella puolella maapalloa juuri nyt

Herra Rattus on iloinen että vietän vapaapäiväni kotona, vaikka ei minusta ole sille edes seuraa, oikeastaan olen toisella puolella maapalloa juuri nyt, mutta ei se näemmä haittaa, sille riittää että olen läsnä, keitän kahvia yhä uudelleen, itselleni ja sille myös, juon sitä pitkin päivää, enkä edes huomaa miten paljon, samalla kun luen sanomalehteä, selaan kirjoja, kirjoitan, kunnes liiasta kofeiinista tulee huono olo ja on pakko lopettaa. On kirkas päivä, sisällä näkee hyvin lukea ilman valoja, tuntuu keväältä jo kun aurinko paistaa. Keskipäivällä talo on hiljainen, ei rappusia nousevia askelia, ei lasten kiljahteluja, ei musiikkia. Vain omat ajatukset ja Herra Rattuksen syvä hengitys.

Googlaan todellisia henkilöitä, heistä tulee fiktiivisiä, kunhan vain ensin ajattelen tarpeeksi, samastun ja kuulen kaikki ne ajatukset, joita luulen heidän ajatelleen, tunnen sen, mitä luulen heidän tunteneen. Ja näen, mitä he näkevät: kevätpäivän ja puiden varjot tai yön ja tähdet tai rikkinäisen tuolinjalan, tahran keittiön pöytäliinassa. Mutta sitä ennen on fragmentteja vain, irrallisia ajatuksenpätkiä, mustia hengettömiä kirjaimia tietokoneen kirkkaalla näytöllä, kylmennyt kahvi kupin pohjalla ja Herra Rattuksen kynsien rummutus puista ikkunalautaa vasten.

maanantaina, helmikuuta 11, 2008

Dodot ja rotat

Rotillakin oli osuutensa dodojen häviämisessä sukupuuttoon, selitän Herra Rattukselle, ja luen Alan Grihaultin kirjasta, Dodo: the bird behind the legend (2005), miten laivat jättivät jälkeensä satoja rottia Mauritiuksen saarelle ja rotat pistelivät poskeensa dodojen munia ja poikasia. Herra Rattus loukkaantuu, se siirtyy kahvikuppeineen pöydän äärestä ikkunalaudalle. Se ei sano enää mitään, katselee ulos vain, kurjaa, kosteaa säätä, lumetonta helmikuuta. Unohdan liian usein miten herkkätuntoinen se on, miten hirveän vähän sillä on huumorintajua.

tiistaina, tammikuuta 29, 2008

Että näitä pimeitä aamuja

Että näitä pimeitä aamuja. Kun sulkee silmät, seinissä on säkenöivän keltainen tapetti, niin kirkas että silmiin sattuu, ne tarvitsee vain avata ja huone on pimeä taas, toisella laidalla vain Herra Rattuksen kiiluvat silmät. Se on yöeläin, se näkee pimeässä paremmin, vaikka se ei itse näy, silmät vain.

Ja todellako kello on niin paljon että on sytytettävä keittokomeron valo ja eteisen valo ja kylpyhuoneen? Miten sukat ovat hukassa aina aamuisin ja avaimet, miten tavarat lipeävät otteesta, kahvinporot narskuvat paljaiden jalkojen alla.

Runous sanoo kaiken niin paljon paremmin: "Olen huijannut vain hiukan./ Joinakin päivinä voimia ei ole,/ ei sitä kukaan usko,/ on vain napitettava takki// ja mentävä ihmisten eteen,/ näytettävä niille,/ voit tehdä mitä ikinä tahdot,/ ja kaiken ne tahtovat,// vähän ylimääräistä,/ tuntematta häpeää,/ tuoksua kukalta." (Sanna Karlström: Päivänvalossa, Otava, 2007)

keskiviikkona, tammikuuta 16, 2008

Ovea ei sitten kannata avata

Ovea ei sitten kannata avata, ei kenellekään, ei vaikka ovikello miten soisi. Eikä vieraita, tai no ehkä yksi, jos ollaan siivosti. Ja ja ja. Muutaman tunnin päästä lennän Madridiin ja jakelen Herra Rattukselle ohjeita. Mutta se vain hypistelee viiksiään ja tuijottaa minua kuin idioottia.

tiistaina, tammikuuta 08, 2008

Unien kylpyhuoneissa

Unien kylpyhuoneissa kaikki on ränsistynyttä, lattiat tulvivat vettä, joku putki on haljennut, kaakelit ovat irrallaan, väistelen kraatereita lattialla ja kun kuljen eteenpäin, kylpyhuoneet jatkuvat ja jatkuvat, muuttavat muotoaan. Herätessä kurkku on karhea, toivottavasti flunssa ei vaan iske taas, Herra Rattus on ollut hereillä jo kauan, se katselee ikkunasta ulos, onneksi lumi ei ole vieläkään sulanut. Mietin miksi näen jatkuvasti unia kylpyhuoneista, erilaisista ja aina yhtä ongelmallisista. Ehkä viemäröintiin kiteytyy jotenkin kaikki se ihmiskunnan, ihmisen nurja puoli, primitiivisyys, sellainen, jota mieluummin olisi ajattelematta, jokin jonka hallitsemattomuus kammoksuttaa. Ja joka kuitenkin uinuu tiedostamattomassa koko ajan.

Keitän Herra Rattukselle (Joka muuten voi aina olla tasan niin primitiivinen kuin haluaa. Minkähänlaisia esiprimitiivisiä asioita se tiedostamattomassa sitten liikehtii, vai liikkuukohan siellä mitään?) kahvia ja itselleni, katselen kaihoisasti kirjapinoa, mutta nyt ei vaan ehdi, kohta pitää lähteä töihin, astua ulos lumeen, kiteytyneeseen veteen. Vesi? Vai olisiko vesi sittenkin keskeisempi elementti näissä unissa...

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2008

Tänään ajattelen mustavalkoisesti

Tänään ajattelen mustavalkoisesti, ehkä se johtuu lumesta joka tulee humisten alas, rapisee hartioille, puut ovat mustia lunta vasten ja lumen ääni, se täyttää koko metsän. Katulamput ovat kuin suihkuja rivissä, valokeilassa näyttää kuin sataisi sillä kohtaa vain ja lapsia tulee vastaan, hypähdellen, kieli ulkona.

Olen lukenut koko päivän, tylsiä kirjoja, mutta työn puolesta täytyy joskus sitäkin, mielipiteeni ovat jyrkkiä juuri nyt, vaikka lumi pehmentää askelta kenkien alla, vaimentaa maailmasta terävyyden. Että en vain pidä Steinbeckistä, että tänään kaikki pappaklassikot saisi vapaasti heittää päin seiniä, ainakin amerikkalaiset, Hemingwayt ja muut (paitsi ei Truman Capotea, tietenkään!), miksi joitakin kirjoja arvostetaan edelleen niin korkealle, vain siksi että niin on aina tehty?

Joku huutaa koiraansa, lumi tuiskuaa silmiin. Muistan palasia unesta, puhuin erään ystäväni kanssa, pitkää keskustelua, miten arkipäiväisiä unet voivatkaan olla ja miten kiehtovia toisinaan. Illallakin kävimme keskusteluja, ystävien kanssa baarissa, unista, miten minun mielestäni ne voivat olla portti jonnekin henkimaailmaan, ainakin joskus, sillä kuolleita voi tavata unissa. Äitinikin kertoi oman isoäitini sanoneen, että jos näkee vainajan unessa, sää muuttuu. Ja sitten, paljon myöhemmin, isoäidin kuoltua, äitini näki hänet unessa, istumassa siinä, vanhempieni sängyn laidalla, ja seuraavana päivänä tuli paljon lunta. Mutta ystävän mielestä unet heijastavat ihmisen omia toiveita vain, ne ovat pelkkää dataa jota aivot prosessoivat, päivien jätettä, havaintojen ja keskustelujen rippeitä, kaikkea sitä elämisen sekamelskaa mikä täytyy järjestää, uni auttaa hallitsemaan kaaosta. En tiedä, aika tylsä teoria, mutta toisaalta ehkä turvallisempaa ajatella niin nyt, näin yötä vasten, sillä pelkään yliluonnollisia asioita.

(Hassua miten kirjoitan nykyään vain kävelemisestä ja puista ja katulampuista. Kuin en muuta tekisikään, vain päivät pitkät kulkisin metsässä, oksien alta, lumen päältä, koirien ja kaniinien ohi ja lasten ja kantojen. Ja aina vaan jonkin ohi, minulle mieleinen sana ilmeisesti, mutta käveleminen on etenemistä, ohittamista, ajatusten liikettä ja rönsyilemistä kaikkialle).
 
Statistics