Siipirikon paluu

Näenkö nyt oikein: siellä se menee taas, kirjastotalon liepeillä, pitkin jokivartta, hyppelehtien, toista siipeä roikottaen, määrätietoisesti, penkin ohi, roskiksen edestä, silmät valppaina, pää kääntyillen puolelta toiselle. Elossa vielä.

Kävelen huonoa tuulta pois

Iltakävelyllä kahlaan jalavan lehdissä nilkkoja myöten, katulyhtyjen valossa, eriparisissa käsineissä, koirankuolaisessa takissa. Kävelen huonoa tuulta pois: ostin uudet, hyvät farkut ja lyhensin niitä liikaa, nips naps, noin vain ja sinne meni hyvien farkkujen hyvät lahkeet. Ajattelemattoman käteen ei saisi saksia antaa. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Kävelen huonoa tuulta pois, eikä se millään mene, ei asetu, vaan kasvaa lihasten liikkeistä suuremmaksi, pitenee kuin lyhtyjen heittämät varjot vanhojen talojen seinillä.

Juhlien jäljet

Kello on jo yli kahdentoista ja juon vasta aamun toista kahvimukillista, kellon ympäri nukutun yön jälkeen, lattialla, melkein tyhjässä asunnossa. Läksiäisjuhlien jälkiä näkyy joka puolella vielä tänään: tiskaamattomia astioita, palauttamattomia pulloja, yksinäinen serpentiini. Kuuntelen Reginaa: "Muistatko meitä uudessa alussa/ olisitko sittenkin halunnut palata?". Cryptocereuksen köyntelevä, ohut oksa, on murtunut jonkun nojaavan selän painosta.

Kuumeista oloa, luomisen tuskaa

Olo tuntuu kuumeiselta, vaikka kuumemittarin lukemat ovat normaalit (uimassa käyminen ei silti ollut ehkä viisain mahdollinen teko tänään). Valvon ja tuskailen jo toista iltaa runon lopetuksen kanssa, se ei ota syntyäkseen, jotakin puuttuu, kolmen rivin verran, mutta vielä se ei suostu muotoutumaan. Käyn välillä messenger-keskustelua, katson toisella silmällä äänetöntä televisiota ja kutsun tekstiviesteillä ihmisiä lauantaiksi luokseni läksiäisillanistujaisiini. Vaikka ollenkaan en tiedä mahtuvatko kaikki edes pieneen asuntooni. Päätän kuitenkin murehtia sitä vasta sitten kun sen aika on. Huomenna aion nukkua vähän pidempään ja nauttia pitkästä aamupäivästä ennen iltavuoroa.

Flunssamietteitä

Flunssanpoikasen varjolla olen lintsannut tänään lukupiiristä, tuntenut syyllisyyttä, jättänyt pesemättä pyykit, kävelemättä iltalenkin, vältellyt papereiden läpikäynnin jatkamista. Olen istunut kotona ikkunat auki, villapaita päällä, juonut loput mehut jääkaapista ja kyllästymiseen asti teetä. Viimeistellyt yhtä runoa ja ajatellut lähtemisen hyviä puolia. Ei enää välteltäviä ihmisiä, ei enää yllättäviä ja kiusallisia kohtaamisia ruokakaupan leipätiskillä, levykaupassa ja kirjastossa. Niin että hakee asiakkaalle väärän henkilön kirjavarauksen tai huomaa kotiin palattuaan unohtaneensa ostaa leipää.

Hyvä kapakka

Sunnuntaiaamun toisen kahvimukillisen jälkeen, alan setviä vanhoja papereita, seulon ne, mitkä haluan ottaa mukaani Helsinkiin, säilyttää uudessa elämässäni, loput heitän raa'asti pois. Törmään yllättäen vanhaan tekstiin, jonka olen kirjoittanut aikoinani Oriveden opistossa, jossa vietin välivuoden ennen kuin aloitin yliopisto-opinnot. Risto Ahti antoi tehtäväksi kirjoittaa otsikolla "Hyvä kapakka" kuvauksen ihanteellisesta kapakasta, jossa tuntisi viihtyvänsä, ja tässä, 19-vuotiaan vakavuudella ja naiiviudella:

"Nap nap, rummuttavat ystävä B:n sormet pöydän pintaa. Nap nap kitaristin tahtiin, jonka hiukset pyyhkivät savuista ilmaa kuin ikkunaa ylös alas, nap nap rumpalin, jonka otsalta vierii lasihelmiä, joiden putoamista ei kukaan kuule, ja nap nap laulajan, joka välillä ryystää vettä tai jotakin muuta yhtä kirkasta. Ystävä A istuu vastapäätä, nojaa leukaansa vasten kämmeniään, suu avautuneena sanoihin, joihin minunkin korvani jaksavat tarttua. Kapakan ovet ovat avoimina tummuvaan iltaan ja ovimiehen hymystä sulavat tähtien sakarat, putoavat alas ihmisten huulille ja silmiin. Autojen valokiilat sivaltavat pimeän kahtia, pujahtavat sisään yli kynnyksen, ohi lahkeiden ja kenkien. Nap nap rummuttavat sormet, pysähtyvät ja piirtävät pöydän pintaan neliapiloita ja juoksevia koiria, joka kohottautuvat pystyyn ja pakenevat pöytien alle. Savurenkaat leijailevat ylös, ohi kynttilöiden ja punaisten lamppujen, rikkoutuvat seiniltä helähtävään nauruun. Valo sukeltaa viinilaseihin, kullanhohteisiin oluttuoppeihin, läikehtii ihmisten kasvoilla. Nap nap laulavat sormet ja aavistuksen verran liikahtaa nesteen pinta lasissa. Pöytien alla sormin piirretyt koirat räksyttävät pudonneita muovituoppeja. Aamu virtaa sisään, äkisti, en huomaa, varjot kapenevat seinillä kuin kissan silmäterät. "

Jotenkin liikutun löytäessäni tekstin, tajutessani kuinka kauan siitä on. Muistan itseni kokemattomana, hirvittävän epävarmana, vakavana, angstisena, hyvin yksinäisenä ja kunnianhimoisena 19-vuotiaana. Ainakin olen sen jälkeen kolunnut paljonkin hyviä kapakoita, vaikkakaan en ihan noin ihanteellisia, saanut paljon hyviä ystäviä, joiden sanoihin "minunkin korvani jaksavat tarttua", ja käynyt heidän kanssaan lukemattomia, mieleen jääneitä kapakkakeskusteluja. Muistaakseni Risto Ahti ei muuten pitänyt tekstin toistuvasta "nap nap"- efektistä.

Kirkkaista ajatuksista ja lyhyydestä

Lauantai-iltana kuuntelemassa Tervakelloa Cafe Wäinössä krapulaisessa seurassa. Itse olen teelinjalla, haluan pitää ajatukseni kirkkaina nyt. Keikan jälkeen poikkeamme vielä toiseen baariin, tupakansavu kirvelee silmissä, ihmettelemme kummallisen lyhyiden ihmisten joukkoesiintymistä, ja sitä miksi 153-senttinen henkilö voi itseään kutsua, jos termi "lyhytkasvuinen" on jo varattu kääpiökasvuisten ihmisten korrektimmaksi nimitykseksi. Pelkästään "lyhyeksi" vai? Kotimatkalla syksy pääsee ohuen takin sisään, kaipaan lämmintä neuletta ja sormikkaita.

Kirjahyllyt

Käsitellyn puutavaran röykkiö on pienen tunturin korkuinen. Kauempana lojuu puinen sänky josta on pudonnut pohja, keittiönpöytä ylösalaisin. Hylkään niiden seuraan pitkään palvelleet kirjahyllyni, niin huonokuntoiset etteivät kelpaa enää edes kierrätykseen. Kaiken sen jätemäärän näkeminen saa tuntemaan huonoa omaatuntoa, ajattelemaan kaikkia omistamiani tavaroita, sitä kuinka ne vielä joskus kasaantuvat jonnekin syrjään, metsän kupeeseen, säilyvät vielä kauan minun jälkeeni.

Avarammassa asunnossa on kuitenkin helpottunut olo. Seinän viereltä, kirjahyllyjen paikalta, löydän pölyä ja vuosien varrella kadonneita esineitä: silmäneuloja, pinsetit, kyniä ja elokuvakerhon kausikortti vuodelta 2000. Ajalta jolloin sosiaalinen elämäni oli pelkästään massaluentoja ja kollektiivisia elämyksiä pimeässä elokuvateatterissa. Vietän perjantai-iltaa lattialla istuen, kirjapinojen keskellä, kannettavan ja voileipälautasen seurassa, kuuntelen Red Hot Chili Peppersiä ja katselen huonoa elokuvaa televisiosta ilman ääntä.

Myöhäisiä maratonpuheluja

Pitkän puhelun jälkeen havahdun: on todella myöhä, asunnossa on kuuma, kurkkua kuivaa. Ikkunat ovat tiukasti kiinni, olen kai puhuessani taas kuljeskellut edestakaisin, availlut ja sulkenut niitä. Alakerrassa on bileet. Edessä on pitkä, uneton ja ärtyisä yö.

Urbaanista elämästä ja juurettomuudesta

Usein isoveljen kanssa käydyt keskustelut kääntyvät maaseudulla vietettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Kumpikaan ei kaipaa takaisin. Tai ehkä satakielen laulua ja käen kukuntaa, tuulen suhinaa puissa, hiljaisuutta, kirkasta tähtitaivasta. Rusakon korvia kesäöisessä apilapellossa. Pääskysiä ja sammakoita. Kävelylenkkejä mäntykankaalla koiran kanssa, kahvin juontia omalla pihalla kesäaamuisin, kimalaisten suristessa angervopensaissa. Yksinäisyyttä en kaipaa, eristyksissä olemisen tunnetta, varsinkin talvisin kun on pimeää ja korkeat kinokset. Vaikka juuri yksinäisyyden ja eristyksissä olemisen vuoksi meistä molemmista kaiketikin tuli kirjallisuusihmisiä, metsän keskellä sosiaalinen verkosto jäi suppeaksi, kirjojen henkilöistä tuli ystäviä, sukulaissieluja. Ja koko ajan oli ikävä jonnekin pois, suurempaan maailmaan.

Opiskelukaupunkiin muutettuani minusta tuli vannoutunut kaupunkilainen. Pidin kerrostaloasumisesta ihan heti. Rappukäytävistä, joiden ovien taakse kätkeytyy aina uusia ja uusia koteja ja elämiä, kaikki niin lähellä, ihan seinän takana. Ja kun valvoi iltaisin, ei ikkunasta katsonut takaisin musta metsä, vaan vastapäisten kerrostalojen seinät, ja jossakin kaukaisessa ikkunassa paloi myös valo. Joku toinenkin oli hereillä, kuljeskeli unta saamatta edestakaisin, keitti ehkä kupin teetä, aloitti tylsää kirjaa. Ajatus siitä tuntui rauhoittavalta ja olo oli heti vähemmän yksinäinen. Ja kaikki ne ihmiset, tilanteet ja tapahtumat, joka päivä puistoissa ja kaduilla ja kahviloissa. Tarkkailijaluonteelle kaupunki on melkein välttämättömyys.

Toisaalta juurettomuuden tunteesta on vaikea päästä. Nuorempana suhtauduin huvittuneen närkästyneesti ihmettelyihin Turkuun muuttoni johdosta. Miksi niin kauas, niin vieraaseen paikkaan. En koskaan ymmärtänyt turkulais- tai savolaisvitsejä, mielestäni näin pienessä maassa oli hullua puhua mistään sisäisistä kulttuurieroista. Mutta muutettuani lapsuusseudulta pois, ymmärsin vähitellen mistä tuollaiset vitsit ja kulttuurikäsitykset syntyvät. Hyvin pienistä asioista, kuten paikkasidonnaisista muistoista tai vaikka murteesta. Se kuulostaa vieraan korvaan vieraalta, saa tuntemaan ulkopuoliseksi, ehkä tiedostamattaankin, missä tahansa. Meni minne tahansa on aina muualta tullut, aina on joku vieras murre, johon ei pääse sisään, joka muistuttaa siitä, että itse on vieras. Mutta ehkä tarpeeksi isossa kaupungissa, tarpeeksi anonyymissä sulatusuunikulttuurissa olo on vähemmän juureton. Voi olla rauhassa juureton, lukemattomien muiden juurettomien joukossa.

Melankolinen viikko ja uusi elämä

Melankolian vallassa vietetty viikko alkaa olla lopuillaan: liikaa juhlimista, heräämisiä vieraissa asunnoissa. Ajattelen: uudessa elämässä, uudessa kaupungissa kaikki on toisin. Enemmän yksinäisyyttä, kirjoja, luovuutta ja sisäistä rauhaa. Syysyö leyhyy ikkunasta sisään, ajattelen tulevia teenmakuisia iltoja, pitkiä kävelylenkkejä, kirjoituspöydän lampun valoa.

Naakka

Rakennustyömaan laidalla naakka hyppelehtii keltainen lehti nokassaan. Olen ihmeissäni, syövätkö naakat lehtiä? Menen lähemmäs, naakka pudottaa lehden, mutta ei lennähdä pakoon. Sitten huomaan: se riiputtaa toista siipeään. Älykkäät silmät tuijottavat epäluuloisina, pää kääntyy puolelta toiselle. Jatkan matkaani saamatta jo valmiiksi alavireisestä mielestäni siipirikon ahdinkoa. Seuraavana aamuna naakkaa ei enää näy.

Omenien tuoksu ja lähdön tuntu

Sade alkaa kesken kävelylenkin. Tuoksuu syksyltä ja puusta pudonneilta omenilta, maalta. Sitten se taukoaa ja jäämme vielä ystäväni talon kohdalle keskustelemaan, kastunein kengin ja hiuksin. Siili juoksee tien yli. Puhuttavaa riittää, kuten aina. On jo pimeää, kun pääsen kotiin. Katselen sekasotkua ympärilläni ja ajattelen, että pian katson asuntoani tyhjänä, tyhjiltä ikkunalaudoilta ulos. Tulevaisuudessa ei ole enää kävelylenkkejä tutun ystävän seurassa, tutun lähiön poikki, tuttujen ruskeakylkisten lehmien ohi.

Matkalla uuden kaupunginosan halki

Pyörän tarakalta, ystävän kyydissä, kaupunki näyttäytyy toisenlaisessa perspektiivissä. Tässä kaupunginosassa en muista ennen käyneeni: kaikki vihreys, köynnökset, puut ja pensaat, vanhat puutalot, lasiverannoilta tulviva valo. Ja vihdoin tuttu ja kiemurteleva joki, ihmiset sen rannoilla. Ihana, pimeä ja lämmin alkusyksyn yö.