tiistaina, tammikuuta 30, 2007

Metrokuiluun putoamisesta ja kahvin tehottomuudesta

Ystävän tapaamisen, kahvilla istumisen ja elämänkatsomuksellisten keskustelujen jälkeen syöksyn metrokuilua alas, tai siltä se tuntuu, Kampin metrokuilu on jyrkin mitä tässä kaupungissa olen nähnyt, epämiellyttävä huimauksen tunne, kuin putoaisi, tai ainakin putoaisi aivan pian. Koetan pitää katseeni vastaantulevien kasvoissa, edellä seisovan naisen selässä, välttää vilkaisemasta alas, sulkea korvani liukuportaiden kirskahduksilta.

Kotona pakkanen säteilee ulos luista ja ytimistä, kaikkialta vetää, palelee, käännän patteria kovemmalle. Olen liian väsynyt lukeakseni, kirjoittaakseni, vaikka huomenna on iltavuoro ja olisi aikaa myöhään yöhön. Kahvi ei tehoa, makaan sängyllä ja selailen puolivalveilla runokokoelmien sivuja, ajattelen sukupuuttoon kuolleita eläimiä, sitä miksi ne tunkevat jatkuvasti teksteihini mukaan: pussihukat, dodot, jättiläisvyötiäiset.

sunnuntaina, tammikuuta 28, 2007

Istun valoisassa huoneessa

Tänään on huolestunut olo, ei huvita mennä ulos vaikka on hieno päivä ja aurinko tulee ikkunasta sisään, se saa liikkeelle ihmiset ja koirat, lastenvaunut. Pikkupojat heittelevät lumikönteillä lammikkoon kerääntyneitä sorsia. Suututtaa, miksi vanhemmat eivät välitä, sano mitään.

Olen uinut liian paljon, päänahka on kuiva ja kipeä, kasvojen iho, huulet rohtumisesta turvonneet. Istun valoisassa huoneessa, läpikuultavien, valkoisten verhojen takana, villasukat jalassa ja pohdin kolmiosaista runoa, joka on levännyt jo pitkään. Ei ole ollut aikaa miettiä, jalat eivät ole suostuneet pysähtymään, on pitänyt tavata ystäviä, juhlia, tehdä töitä, uida. Vieläkään runo ei suostu valmiiksi, jotakin puuttuu, jokin painava, keskeinen säe oikeasta kohdasta. Päivänvalo sumentaa näytön epäselväksi, sanoja ei erota, mietin.

lauantaina, tammikuuta 27, 2007

Lasillinen brandyä

Turkoosissa vedessä näen pohjaan asti, syvällä lojuu joltakulta pudonnut avainrenksu, jossain kirkaisee lapsi, joku hipaisee tahattomasti kylkeäni, uin kovempaa, ohitan puuskuttavan keski-ikäisen miehen, vettä menee nenästä nieluun, kirveltää.

Tänään ajattelin olla hyvin väsynyt, pysyä kotona vaikka kuka soittaisi, vajota pehmeään vuoteeseen, äänettömyyteen, antaa pimeän ja alitajunnan nielaista, mutta turkoosissa, läpinäkyvässä vedessä, työpäivän jälkeen, kuunneltuani yhden asiakkaan yhdet asiattomat haukut, etsittyäni erittäin humalaiselle rouvashenkilölle journalismia käsitteleviä kirjoja, pohdittuani milloin voi pyytää vahtimestaria heittämään ulos muita häiritsevän, virtsankatkuisen laitapuolen kulkijan, tulen toisiin ajatuksiin.

Kotona lihasten miellyttävä raukeus, keittiön keltainen valo, kaadan lasillisen brandyä. Spanieli tuijottaa murheellisin silmin, valuttaa syliini poskiinsa varastoimaansa vettä, mutta ei se haittaa, brandy nousee päähän, unohdan hetkeksi rahahuolet, sen että asun edelleen äitini pikkuruisessa työhuoneessa, koko omaisuus varastoituna leveän sänkyni alle. Mikään ei haittaa nyt, on lämmin olo, kohta on juostava bussiin, istuttava pimeä, luminen tie, astuttava rautatieaseman hälinään, etsittävä tutut, odottavat kasvot.

torstaina, tammikuuta 25, 2007

Vapaapäivä

Katson toisaalle kun neula painuu ihon läpi ja inhoan valkeita seiniä, tympeää ja kovakouraista laboratoriohenkilöä. Odotushuoneessa pikkupoika voi huonosti, itkee ja oksentaa, otan takkini naulakosta ja olen helpottunut päästessäni ulos, paksuun valkoiseen lumeen.

Kuluttanut vapaapäivää myös ostoksilla (kauppojen tarjontaan ja omaan vartalooni tuskastuneena ostan hiphopfarkut, pikkusiskon esimerkin mukaisesti, toivottavasti en tule katumaan valintaani) sekä pohtimalla työasioita, Kysy Kirjastonhoitajalta -verkkotietopalvelun hankalaa kysymystä. Onneksi on isoveli, jolta saa aina apua vaikeissa kirjallisuustieteellisissä pulmissa. Jättänyt väliin Suuren Runotapahtuman, aina ei vaan jaksa. Ja lukenut Elenan loppuun: miten minusta on yhtäkkiä tullut niin nolostuttavan hidas, ajatustenkarkailusta kärsivä lukija.

Ja sitten, myöhään, pimeässä huoneessa, vajoan korvatulppien suomaan hiljaisuuteen. Seinällä riippuvassa taulussa kesämekkoiset rouvat elehtivät keskenään puutarhassa, käsilaukut olalla. He ovat menossa jonnekin, yhdellä on kukkapaketti käsivarrellaan, on kuuma päivä, käy heikko tuulenvire, naiset ovat hyvällä tuulella. Näen kuinka he liikehtivät, heidän ääriviivansa ovat taulusta irrallaan, mutta pimeä vain tekee tepposet, hämää. Suljen silmät.

sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Ystäväpariskunnalla on tilava ja viihtyisä koti

Niin monta kuukautta paikallaan pysymistä, muuttumaton sijainti, on aika liikkua kartalla, hypätä junaan. Matkustaminen saa ajatusten padot murtumaan, ne soljuvat kuin tiet lumilaikkuisessa maisemassa. On kirkas päivä, romaanin sivut häikäisevät silmät kapeiksi kesken lauseen. Ja Joel Haahtelan tarinassakin on kirkasta: "Lintu on poissa. Aamu on lämmin, eikä Elenalla ole takkia. Valo hohtaa hänen takanaan. Hänen puserossaan on korkea kaulus, hän pitää vihreästä." Junan ikkunasta näen valkohäntäpeuroja, naisen joka seisoo keskellä peltotietä, kasvot kohotettuina aurinkoon.

Turussa kaikki on niin kuin ennenkin. Joki on pysynyt paikoillaan, vesi virtaa sameana, kenkien kopsahtelu mukulakivillä tuntuu samalta kuin aina. Juodaan paljon viiniä, puhutaan, ystäväpariskunnalla on tilava ja viihtyisä koti, parvekkeelta näkyy kauas. Cosmic Comic Cafessa istuvat samat tutut kasvot, on hyvä istua ystävien keskellä, kuunnella päättömiä väittelyitä delfiinien älykkyydestä, nauraa mauttomille vitseille ja puhua vakavia. Mutta on myös hyvä palata takaisin Helsinkiin tänään, odottaa rautatieasemalla ikuisuus bussia. Pureva viima tuntuu poskilla, sormissa, vedän kädet syvemmälle takin hihojen sisään, ja yhtäkkiä siinä, keskellä ihmisvilinää kaupunki tuntuu ihan omalta.

keskiviikkona, tammikuuta 17, 2007

Neuvon kärsivällisesti kahdennenkymmenennen kerran

Harmaahiuksinen eläkeläismies puristaa keskittyneesti tietokoneen hiirtä, yrittää vaivalloisesti tähdätä nettisivun tiettyä linkkiä, painelee kahdella sormella ja yhtäkkiä näyttö on täynnä ikkunoita ja vääriä ohjelmia. Mies hätääntyy. "Te painoitte nyt taas sitä hiiren oikeaa painiketta, kun piti painaa pelkästään vasenta", neuvon kärsivällisesti kahdennenkymmenennen kerran, ja mies tuskastuu: "onpas tämä nyt kauhean vaivalloista, en voi sille mitään, ei tämä toinen sormi tottele ollenkaan!" Ja miten liikuttava onkaan vanhemman rouvan säteilevä oivaltamisen elämys Googlen hakulaatikon äärellä: "voiko tähän tosiaan kirjoittaa ihan minkä sanan tahansa?"

On valaisevaa avustaa tietokoneen käytön alkeiskurssilla, tajuta kuinka kaoottinen ja vaikeasti hahmotettava on sähköisten verkkojen avaruus iäkkäämpien sukupolvien silmin, kuinka kiihtyvän kehityksen suoritusyhteiskunnassa vaaditaan yksilöiltä jatkuvaa valppautta, mukautumista, oppimista. Se joka ei pidä varaansa, ei ole valpas, ei sopeudu, eikä opi, suljetaan säälimättömästi yhteiskunnan ulkopuolelle, syrjäytyneiden kastiin. Tekisi mieleni siteerata tähän loppuun erästä Larry Silvanin yhteiskuntakriittistä runoa (vai olikohan se nyt edes hänen), mutta tietystikin kirjahyllyni on tuskastuttavan vajavainen, enkä omista kyseistä kirjaa, missä runo on. Runoilijat vain osaavat ilmaista ne kaikkein olennaisimmat asiat niin paljon paremmin.

tiistaina, tammikuuta 16, 2007

Iirikset hehkuvat pimeää

Iltakävelen jäätä ja soraa, katulyhdyn alta, ohi kerrostalojen suorien seinien, kylmien parvekkeiden. Yhdellä seisoo mies, iirikset hehkuvat pimeää, kädessään savukkeen oranssi silmä. Hiljaista, koirien haukahdukset kantautuvat etäältä, miehen hengityksen ääni, keuhkot täyttyvät savulla, tyhjenevät, savu haihtuu, sitä ei voi pimeässä nähdä. Kännykkään puhujan kiusaantunut olo: kuin puhuisin kahdelle henkilölle yhtä aikaa. Jäinen ruoho narisee, joku kiskoo perässään vastahakoista mäyräkoiraa. Madallan ääntäni, kuljen poispäin vieraan, intensiivisen katseen alta. Lauantaina aion matkustaa Turkuun ensimmäistä kertaa lähtöni jälkeen, tuntuu hyvältä nähdä taas joki ja sen sillat, juoda viiniä vanhojen ystävien seurassa.

maanantaina, tammikuuta 15, 2007

Loisteputkien valossa, pankin jonossa

Loisteputkien valossa, pankin jonossa, istun ja tuijotan mustaihoisen naisen sormia: pigmentti tummenee kummallisesti niveliä kohti, yritän katsella muualle, kaunista ja iloista, paikallaan tanssahtelevaa pikkutyttöä, joka puhuu vanhemmilleen vierasta kieltä. Kuuntelen keskustelua josta en ymmärrä sanaakaan, odotan numeroiden vaihtumista, ajattelen omaa typeryyttäni: kuka nyt hukkaa ensin pankkiautomaattikortin ja sen jälkeen vielä henkilöllisyystodistuksen. Onneksi virkailijalla on ymmärtäväinen hymy, vaikka kello lähenee sulkemisaikaa ja hermostuneesti liikehtiviä asiakkaita riittää. (Liiallinen juhliminen ja valvominen ei varmastikaan ole aivosoluille ja kaoottiselle päälle hyvästä, vaikka lauantaisessa blogitapaamisessa olikin tosi hauskaa.)

lauantaina, tammikuuta 13, 2007

Runotorstain haaste: Avara

Lapsi laskee vesille valtamerilaivan,
avara ulappa, puisto ja kaukainen äidin ääni
toisella laidalla Ikaros
nyppii selästään ruohonkorret, laskee kylkiluut,
katsoo laivaa ja lasta: satamaa ei ole,
on kadun päästä halkeava kaupunki,
kärventyneet silmäripset

perjantaina, tammikuuta 12, 2007

Spoon River antologiasta ja draamallisesta monologista jälleen kerran

Tänään on kiire ja kaikki hukassa, pakkanen ruuvaa korvalehdet kiinni aamuhämärään, bussi on täynnä, ilman kännykkää on alaston olo. Runoprojektissa pääsen M-kirjaimeen asti, löydän hyllystä vanhan tutun, Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologian (1915). Murrosikäisenä olin mukana ilmaisutaidon ryhmässä, jossa valmisteltiin esitys muutamasta siihen sisältyvästä runosta. Opus on nuhruinen ja rikki, mutta kirjaston ainoa, ja sen vuoksi ehdottomasti säilytettävä kappale. Ennen kirjankorjaajalle viemistä kuljetan teoksen mukanani kotiin, ja palaan tuttujen, runomuotoisten monologien pariin. Spoon River antologian esitys jäi viimeiseksi ilmaisutaidon yritelmäkseni koskaan, mutta haudantakaiset monologit tekivät kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen.

Draamallinen monologi kiehtoo kovasti, muutamaan säkeeseen mahtuu kaikki olennainen: puhujan tarina, tunteet, suhde puhuteltuun ja niin edelleen. Paljon latausta pienessä tilassa, rivien välissä, kuten rakastajattaren ja avionrikkojan, Sarah Brownin monologissa: "Älä itke, Maurice, en ole täällä tämän männyn alla./ Tuoksuva kevättuuli suhisee nuoressa ruohossa. / Tähdet sädehtivät, yökehrääjä laulaa; mutta sinä olet murheellinen--".

Tai kuten petetyn Mary McNeelyn monologissa (jonka muistaakseni esitin itse): "Ohikulkija,/ rakastaa on löytää oma sielunsa/ rakastetun sielussa./ Kun rakastettu vetäytyy pois sielustasi,/ silloin olet menettänyt oman sielusi./ On kirjoitettu: 'Minulla on ystävä, mutta surullani ei ole ystävää.' / Tässä syy pitkiin, yksinäisiin vuosiin isäni kodissa,/ yrittäessäni päästä ennalleni/ ja jalostaa suruni korkeammaksi minäkseni./ Mutta siellä istui isäni omassa surussaan/ setripuunsa alla".

torstaina, tammikuuta 11, 2007

Lumi tulee

Lumi tulee. Kaukana kulkijoiden tummat hahmot valkoisuutta vasten, kaartelevat, hiljalleen peittyvät reitit. Vielä en paina omia jälkiäni lumeen, vielä en tunne lumipaakkujen painoa kengänpohjissa, jännitän soittamista työpaikkailmoituksen numeroon. Aamu on pitkä, kuljen huoneiden väliä, mietin loputtomasti mitä sanoa.

keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007

Jos kumarrun lisää, putoan

Sataa taas, bussia ei kuulu, ei tuttua numerotaulua kaukaisuudessa. Tien toisella puolella kyllästyneen oloinen nuori äiti työntää tyhjiä rattaita. Kurahousuinen, pieni lapsi laahustaa kymmeniä metrejä perässä, katselee jalkoihinsa, ojiin, poimii kepin ja toisen, väistelee kuoppia asvaltissa. Sitten lapsi huomaa valtavan, syvän lätäkön ja kasvoille leviää ilahtunut ilme: miten ihanaa onkaan juosta keskelle vettä, tuntea roiskeet, veden kylmyys ja paino varpaissa, kumisaappaiden läpi, aina uudelleen ja uudelleen, sukkien ikinä kastumatta.

Se mieletön huimauksen tunne lätäköiden äärellä, kirkkaina päivinä, kun taivas jatkui jalkojen juuressa, pilvet, puiden latvat. Jos kumarrun lisää, putoan.

maanantaina, tammikuuta 08, 2007

Väsymystä, sarjakuvia

Uneton yö hidastuttaa liikkeet, yritän nähdä unia edes hetken töiden jälkeen, on sopivan pimeää ja sataa. Mutta pihalla joku pompottaa palloa asvalttiin, joku lapsi ehkä, tasainen jumputus ei päästä liukumaan kokonaan tiedottomuuteen, annan periksi äänelle, oven alta tunkeutuvalle valokaistaleelle. Kaadan mukillisen kahvia ja poimin kirjapinosta Joann Sfarin kehutun, 1930-luvun algerialaiseen juutalaisyhteisöön sijoittuvan sarjakuvan, Rabbin katti (2006).

sunnuntaina, tammikuuta 07, 2007

Hengittää syvään kylmää yöilmaa

Huono tuuli pyyhkäisee yli, vaikka musiikki on hyvää, vaikka oikeastaan kaikki on niinkuin keikoilla aina on. Mutta ehkä en ole vielä tarpeeksi kunnossa, seisominen, jonottaminen ja odottelu käy voimille, tupakansavu lietsoo yskää. Päätän ehtiä viimeiseen bussiin, vaikka keikka jatkuisi vielä, on helpotus olla ulkona, hengittää syvään kylmää yöilmaa.

Joku on piirtänyt sydämenkuvia kotipihan hiekkaan. Jonakin toisena yönä näky voisi ilahduttaa, huvittaa, mutta tänään on liian alavireinen olo, odotan että syvät unet leviävät minuun, niinkuin tupakansavun haju ihosta, hiuksista vuodevaatteisiin, se on vielä läsnä kun unet taas hajaantuvat.

lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Rakennustyömaa täyttyy auringosta

Rakennustyömaa täyttyy auringosta, kivet ja vihreä ruoho, kerrostalojen luurangot, metsänlaita. Tänään on jo terveempi olo.

torstaina, tammikuuta 04, 2007

Yskimisestä, hämäläisestä hitaudesta ja muustakin

Selkä- ja vatsalihakset ovat yskimisestä arat, huoneessa leijuu sairauden haju, kalvas, kostea päivä. Olen katsonut Sally Potterin elokuvan Mies joka itki (2000), pitänyt musiikista, Christina Riccistä ja väreistä, vaikkakaan Johnny Depp ei täysin kykene välttämään omia maneereitaan.

Maannut nuhjuisissa lakanoissa ja ajatellut kaikenlaisia. Kuten hämäläistä hitauttani, jota inhoan yli kaiken. Esimerkiksi jos vieraassa seurueessa joku vieraampi ihminen äkkiä kysyy jotakin odottamatonta, johon en osaa tai halua vastata, en kykene heittämään mitään hauskaa ja kiertävää läppää takaisin, vaan vaivaudun ja menen lukkoon. Ja kun kysyjä huomaa vaivautuneisuuteni, hänkin vaivautuu, siirtyy välittömästi toiseen puheenaiheeseen, kääntyy toisen vierustoverinsa puoleen ja kepeään keskusteluun, mutta tunnelma on minun osaltani jo auttamattomasti pilalla. Seuraavana päivänä hyvä ja osuva vastaus kyllä useinkin saattaa juolahtaa mieleen, mutta eipä se enää voi pelastaa nahkaani tosikkouden leimalta.

(Nyt pujahdan takaisin lakanoihin, yritän olla vatvomatta asioita ja tarttua sängyn vieressä odottavaan kirjapinoon, jotta tervehtyisin lauantaiksi ja pääsisin Reginan ja TV-Resistorin keikalle Kuudennelle Linjalle. )

keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007

Väljähtänyttä Pommacia ja kuumehoureita

Kuulen asiakkaiden kysymykset sumun läpi, pää on kipeä, palelee, en saa ajatuksistani otetta. Kotona makaan kahden peiton alla, iho kiehuu, huone kuumenee, sängyn laidalla istuu vieraita ja tuttuja ihmisiä, on puhetta ja naurua, ei auta vaikka pidän valoja päällä, ne istuvat silti siinä, katoavat välillä, kun kohottaudun juomaan väljähtänyttä Pommacia, eikä mikään koskaan ole maistunut niin raikkaalta.

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Matkakuulumisia ja märät kengät

"Ihanaa olla kotona Helsingissä taas", sanoo Aasian reissulta palannut ystäväni, huolimatta siitä että kastumme sateessa ja vesi läpäisee hänen kenkänsä. Kuivattelemme Cafe Engelissä kalliiden juomien äärellä. Ystäväni kuvailee japanilaisia kumpuhautoja, temppeleitä ja tapoja, nähtyjä maisemia. Minulla ei ole paljonkaan kerrottavaa, vain nuutunut olo, joka lojuu ylläni kuin painava, harmaa takki, vielä tänäänkin, kellon ympäri nukutusta yöstä huolimatta. Kotimatkalla näen bussin ikkunasta pääkallonmuotoisen kiven.
 
Statistics