Ihmissusi

Unessa istun kiikkerillä rattailla ajajan vieressä, ajaja on veljeni, tiedän sen, vaikka hänellä on vieraat kasvot. Hevoset kulkevat metsätietä sinisenpimeiden kuusten ohi, on kiire, on ehdittävä nopeasti metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, vanhempieni taloon, ihmissusi liikkuu lähistöllä. Matka on pitkä, puhelemme, veljeni kääntyy sanoakseen jotakin ja yhtäkkiä tajuan: ihmissusi istuu vieressäni. Hän ei tiedä että tiedän, hän ei saa huomata että tiedän. Hevoset ravaavat rauhallisina eteenpäin, kuu paistaa, pääsemme perille vanhempieni ruoantuoksuiseen, lämpimään tupaan. Istumme päivällispöydässä lukittujen ovien takana, kaikki ovat hyvällä tuulella, olemme yhdessä ja turvassa. Vain minä tiedän ettei se ole totta: ihmissusi istuu pöydän päässä ja haarukoi lihapullia lautaseltaan. Ja siihen tunteeseen herään, on sytytettävä valo, uni tuntuu liian todelliselta. Kännykkä piippaa, saan tekstiviestin toiselta joka valvoo ja heti tulee turvallisempi olo, kuin telepatiaa, kuin olisimme aina öisin unettomia yhtä aikaa, kuin toinen tietäisi heti milloin olen yksin ja tarvitsen häntä.

Unesta ja tekstiviestistä on hyvin kauan aikaa. En ole enää vuosiin saanut tuollaisia yöllisiä tekstiviestejä, vaikka ne ovatkin parasta mitä tiedän, enkä ole aikoihin nähnyt noin vahvaa, kokonaista unta. En tiedä miksi uni tuli mieleeni juuri nyt, ehkä olen ajatellut viime päivinä paljon menneitä asioita, tai sitten se johtuu juuri lukemastani Stephen Kingin teoksesta Kirjoittamisesta (2006). En ole mikään kauhugenren ystävä, en ole koskaan ymmärtänyt ihmisten masokistista viehtymystä pelkäämiseen. Minusta se ei ole miellyttävää, yhdenkin vahingossa nähdyn kauhuelokuvan jälkeen nukun viikkoja valot päällä, hikoilen yöpaitani nihkeäksi. Mutta Kingin muistelmateos on kiinnostava, hän kirjoittaa hauskasti työstään, teoksiensa synnystä, perhe-elämästään. Ja kuinka hellyyttävää onkaan äidin ylpeys pojastaan:

"Dave herätti minut aamulla varttia yli kuusi. Hän kuiskasi oven takaa että äiti taisi olla viimeisillään. Isoon makuuhuoneeseen päästessäni Dave istui äidin vierellä vuoteen reunalla ja piteli hänen suussaan tupakkaa. Äiti vuorotellen imi sitä ja haukkoi rohisten henkeä. Hän oli vain puoliksi tajuissaan. Hänen silmänsä siirtyivät Davesta minuun ja takaisin Daveen. Minä istuuduin Daven viereen, tartuin tupakkaan ja pitelin sitä hänen suussaan. Hänen huulensa puristuivat suodattimen ympärille. Yöpöydällä oli Carrien vedoskappale kirjapainosta. Se heijastui moneen kertaan yöpöydän juomalaseista. Ethelyn-täti oli lukenut sitä hänelle ääneen noin kuukauden ajan ennen kuin hän kuoli." (Stephen King: Kirjoittamisesta, Tammi, 2006, suomentanut Ilkka Rekiaro)

Mutta nyt aurinko paistaa, enkä näköjään millään pysty keskittymään, koska ajatukseni poukkoilevat vuosien takaisiin uniin. Tällä hetkellä työn alla oleva runo on äärimmäisen vaikea, mieleeni pulpahtelevat lauseet eivät millään suostu taipumaan oikeanlaisiksi ja olen hirvittävän huonolla tuulella. On yritettävä kuitenkin, käytävä ehkä pitkällä kävelylenkillä.

"Polisen kommer fast och fast"

"Polisen kommer fast och fast", sanoo pikkupoika kerrostalon pihalla ja kutittaa pikkutyttöä kainaloista. Tyttö kikattaa, punainen leikkimopo makaa kaatuneena maassa, varpunen hypähtelee pensasaidan alla ja etsii ruokaa.

Lähikaupassa seison pitkään kivennäisvesihyllyn edessä, suuta kuivaa jatkuvasti, unohdan juoda tarpeeksi, en ole koskaan ollut suuri kraanaveden ystävä: siinä voi melkein maistaa vanhan talon läpi työntyvien putkien maun. Kurottaessani sitruunavissypulloa ylähyllyltä, tulee lause ja raahatessani painavaa kauppakassia kadun toiseen päähän, tulee vielä toinen. Enää ei tarvitse muuta kuin rakentaa muu teksti lauseiden ympärille, odottaa että se tulee: luotan vakaasti seuraavien joutilaiden päivien voimaan. Eilispäivän synkkä mieliala on tiessään, inspiraatiosta tulee voimakas, hyvä olo. Avaan tuuletusparvekkeen oven ja päästän tuulen sisään, linnut laulavat pimenevään iltaan saakka.

Ei ole mihinkään kiire

Flanellipaitainen mies istuu retkituolissa postimerkin kokoisella maapalstallaan ja kaataa termospullosta kahvia mukiin. Toinen mies, nuorempi, iskee lapion maahan, keskittyneesti yhä uudelleen, juna kulkee sillan yli, mustarastas sukii kannon päällä sulkiaan. Hiekkatiellä tulee vastaan valkoinen hevonen. Miten äänetöntä ratsastaminen onkaan, ratsastaja ei puhu sanaakaan, istuu vain omissa mietteissään ja hevonenkin käyskentelee tyynesti eteenpäin, kaviot uppoavat pehmeästi hiekkaan, katse jossakin metsäntakaisessa. Vain kosketusyhteys noilla kahdella, kevätauringon lämmittämä iho, kuten minullakin, kävelen eteenpäin ja eteenpäin kunnes väsyn ja käännyn takaisin.

Olen sulkenut puhelimen, lukenut Tuula-Liina Variksen työpäiväkirjaa Kaksi kesää, kaksi kirjaa (2003). Miten rauhoittavaa on lukea kuvausta yksinolosta, päivittäisistä rutiineista, ne ovat välttämättömiä että voi olla luova. Minäkin syön jugurttia, keitän loputtomasti kahvia, kunnes tulee huono olo ja on pakko vaihtaa teehen. Yritän ajatella, ideoida, mutta enimmäkseen vain luen, en ota paineita vaan nautin hiljaisuudesta, puhumattomuudesta, ei ole mihinkään kiire.

Runotorstain haaste: Kasvu

En voinut välttää kiusausta käyttää tämän Runotorstain aiheen yhteydessä erästä hyvin vanhaa runoa, jonka olen kirjoittanut silloin joskus muutettuani pois kotoa:

Te istutte yhä siellä
kuin uppiniskaiset kaktukset
jotka jatkuvasti putoilevat ikkunalaudoilta
eivät kuole eivätkä kasva
junat huutavat sinne sinne
eivätkä koskaan vie perille asti
minä näin kuinka lammen jäätynyt silmä räpytteli yölle

Luen ja huone pimenee

Joku puhuu rappukäytävässä, koirankynnet rapsahtelevat portaissa. Luen ja unohdan ajan, luen ja huone pimenee, on sytytettävä valot, vesi kiehuu, hapuilen vapaalla kädelläni kookosteepakettia, en vielä täysin hahmota esineiden sijainteja. Truman Capoten Kesän taittuessa (2007) loppuu yllättäen, huomaan vasta kun käännän sivua, eikä se jatku enää. Hengästyttävä kirja. Aloitan toisen Capoten saman tien.

Haikeutta ja toistuvia unia

Herra Rattus sanoo: Olen istunut tässä koko päivän, katsellut ohikulkevia vanhoja ihmispariskuntia, koirantaluttajia, keväästä likaisia autoja, aurinkoa joka on noussut, lämmittänyt ja laskenut.

Minä sanon: Pellon keskelle on syntynyt järvi, vaikka nyt alan epäillä muistiani, jos se onkin oikea järvi, ollut siinä aina. Urossorsa pelästyy askeleitani, lennähtää pakoon, sen höyhenistä kuuluu kevyt kahahdus niiden osuessa veteen. Näen toistuvasti unia kuolevista eläimistä, jotka kuihtuvat käsiin enkä voi auttaa, unessa tunnen samaa syyllisyyttä kuin lapsena, kun vastasyntyneet marsunpoikaset eivät jaksaneet nousta jaloilleen. Täydellinen turkki ja vaaleanpunaiset varpaat, joissa ei ollut voimaa kantaa. Poikaset kuolivat hitaasti molemmat, eikä kukaan voinut sille mitään. Sama lapsen syyllisyys kuin unessa: kaikki on jotenkin minun syytäni.

Herra Rattus sanoo: Tuntuu haikealta kun pimeys tulee ja katu on tyhjä, voin haistaa rappukäytävien hajut ja sisäpihojen...

Minä sanon: Tuntuu haikealta kun ystävä soittaa Turusta, ajattelen mennyttä aikaa, kohtaamiani ihmisiä, joita en enää tapaa. Ja silti tiedän ettei toisin voisi olla, on hyvä sijaita kartalla juuri tässä juuri nyt.

Oranssit kynttilät palavat

Suuri jänis ponkaisee pihan poikki. Se on kuin itse juokseminen jäntevine takajalkoineen, aina valmiina pakoon, aina varuillaan. Mietin miltä tuntuisi pelätä koko ajan, elää liikkeessä ja hetkessä, katsella vauhkoin silmin kaikkialle. Pääsiäisvieras sytyttää savukkeen. Tulipesä hehkuu kevätyössä, oranssit kynttilät palavat.

Odotamme sähkömiestä

Herra Rattus istuu ikkunalaudalla ja katselee ulos. Se on tyytyväinen, ikkunalauta on tarpeeksi leveä, aurinko lämmittää sen korvia, lehdet pyörivät asvaltilla kuin hyrrä. Minä olen juuri nähnyt unia, joista en olisi halunnut herätä, Herra Rattus ei kerro omiaan, se on joskus ärsyttävän sulkeutunut. En tiedä mistä rotat uneksivat: loputtomista viemäritunneleista, kellareista, kuusta ja öisistä kaduista. Vai toisen rotan lämpimästä turkista, nopeasti läpättävästä jyrsijän sydämestä? Odotamme sähkömiestä. Jääkaappi hurisee. Unet haihtuvat hiljalleen jäljettömiin, vain muisto jää, jostakin jota ei edes ole tapahtunut. Mietin mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä ennen kuin pääsiäisvieras illalla saapuu.

Vietämme joutilasta päivää

Herään valoon ja naapurista kantautuvaan musiikkiin: joku soittaa viulua. Aallot hyökyvät sinisinä edestakaisin tsunamiverhoissa, lasken varpaat omalle ja vieraalle lattialle, ehdin juoda kaksi kuppia kahvia ennen kuin ystävä on oven takana.

Vietämme joutilasta päivää, merenrannalla käy kylmä tuuli, kanadanhanhet näyttävät kaukaa jättiläissorsilta, lokit lentävät matalalta pään ylitse. Juomme kahvia täpötäydessä kahvilassa, äitien, lastenrattaiden, opiskelijoiden ja muiden päiväihmisten keskellä, puhumme luovuudesta ja ajasta, ja yhtäkkiä kummallakin on huono omatunto. Ystäväni menee kotiin piirtämään, minä palaan lukemaan Marguerite Duras'ta: "Pitää kirjoittaa. En pysty. Kukaan ei pysty. On sanottava: en pysty. Ja silloin kirjoittaa." ( Marguerite Duras: Kirjoitan, Like, 2005, suom. Annika Idström)

Hiljaisuus ja oma tila

Ei mitään täydellistä. Asunto on vanha, kylpyhuoneen vaaleansiniset kaakelit halkeilevat, keittiön lattia on kamalan värinen ja kulunut, pistorasiat repsottavat. Vaikka on oma sänky ja tutut tavarat ei tunnu kodilta vielä. On kuitenkin hiljaisuus ja oma tila. Köynnös riippumassa ikkunan edessä.

Pidän Höegin viisaista ajatuksista

Vieläkin on pakko siteerata Peter Höegia, jokin hänen teostensa filosofiassa kiehtoo, uppoaa:

"'Siitä lähtien kun olin pieni', Kasper sanoi kaiuttimeen, 'syntymästä asti, minä tiesin tulleeni väärään paikkaan. Oikeaan perheeseen, mutta väärälle planeetalle. Joten aloin etsiä. Tietä ulos. Tietä kotiin. Ovea. Siihen olen käyttänyt koko elämäni. En ole löytänyt sitä. Mutta tyttö. Hän seisoo ehkä sen oven kynnyksellä.' -- 'En ole koskaan ollut läsnä synnytyksessä. Mutta olen ajatellut, että se ovi on varmaankin auki synnytyksen aikana. Samoin kuin ihmisen kuollessa. Silmänräpäyksen verran ovi on auki. Ja sen, mikä on oven takana, kuulee.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)

Olen päässyt vasta puoleen väliin, joten en osaa sanoa kirjasta sen enempää, vain sen että pidän Höegin viisaista ajatuksista kuten aina ennenkin, huolimatta siitä että teos tuntuu toiminnallisemmalta kuin aikaisemmin ja henkilöhahmojen lukuisuus välillä häiritsee.

Luu

Keskellä peltotietä lojuu pala sääriluuta, sen täytyy olla jonkin ison eläimen luu, ehkä lehmän. Ajattelen kuollutta lehmää metsässä, kuinka havunneulaset putoilevat sen suurten, tyhjien silmien päälle, tulee talvi ja kevät ja pian sillä kohdalla on pelkkää maata josta kielot työntyvät esiin tai kanervat ja ehkä kömpelö räkättirastas hypähtää siitä yli, pysähtyy lähelle, kuulostelee kastematojen liikkeitä. Oikeastaan haluaisin ajatella keveitä ajatuksia, potkiskella kivenmurikoita ojiin, en pohdiskella kuolemaa vaan verhoja jotka ajattelin ostaa uuteen kotiini.

"Se on kummallista miten kuolemaa pelkää nykyään enemmän kuin ennen", sanoo ystäväni, on kirkas päivä, tuuli kuljettaa pölyä emmekä ole nähneet pitkään aikaan. Tuuli kuljettaa pölyä nytkin kun seison yksin hiekkatiellä ja katselen harmaata esinettä jalkojeni juuressa. Muistan keskustelun ja kaikki ne pelot, jotka sanoimme ääneen. Mutta en välitä pohtia niitä nyt, annan luun levätä paikoillaan, ehkä joku toinenkin pysähtyy sen eteen, ajattelee samoja ajatuksia, ajattelee lehmää metsässä, kanervia ja kuolemaa.

"- 'Mitä kuulee, kun kuuntelee kaupunkia?' Ani harva ihminen tiesi tarpeeksi osatakseen tehdä hänelle sen kysymyksen, eikä pojan olisi pitänyt kuulua heihin. -'Elämää ja hauskanpitoa.' -'Entä sen takana? ' Röyhkeä loiste oli sammunut. Kysymys tuli syvältä. Kun ihminen kysyy jostain syvältä, on vastattava. - 'Pelkoa', Kasper vastasi. - 'Samaa pelkoa, mikä on joka ihmisessä. Mutta puolitoista miljoonaa kertaa väkevämpää.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)

Sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa

Viime aikoina sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa, en ole välittänyt siitä, olen jättänyt kadonneet omaan arvoonsa. Olen istunut ystävien kanssa kahviloissa, kuljeskellut pitkin keväisiä rantoja etsimässä jäätelökioskia, ihastellut Elin Danielson-Gambogin maalauksia ja erityisesti merinäkymää Didrichsenin hulppean entisen yksityiskodin vessasta.

Nähnyt Rautatientorilla kahden sokean miehen taluttavan toisiaan. Miehet keskustelevat vilkkaasti, kumpikaan ei voi nähdä toisen hymyä, ehkä he voivat kuulla sen, valkoiset kepit piirtävät siksak-kuviota ilmaan aavistuksen asvaltin yläpuolelle.

Kävellyt tulevaa kotikatuani pitkin ja katsellut tulevan kotini tuuletusparvekkeelta puuta jossa ei ole vielä lehtiä. Pian ne puhkeavat alastomille oksille, pian voin kuunnella aamuisin niiden havinaa, kun kahvi tuoksuu ja oksien varjot liikkuvat seinillä.

Mies nuokahtelee kuin hevonen seisaallaan

Työvoimatoimiston jonossa mies nuokahtelee, pitkä mies, kuin hevonen seisaallaan. Ja toinen, jolla on hartiat kuin kaapit, istuu hievahtamatta ainoalla tuolilla, vaikka jono on pitkä ja takana seisoo liuta aneemisempia naisihmisiä. Miehen ylimielinen käytös ärsyttää, en ole vanhanaikainen, mutta en itsekään kehtaisi istua ainoalla tuolilla niin kauan. Jono pysyy miehen takana, mies ei liikahda vaikka hänen edessään on jo pitkä rako etummaisiin jonottajiin, mies ei liikahda ennen kuin tulee hänen vuoronsa. Kun minun vuoroni tulee, on kevättuuleni tiessään, ylimielisyys leviää kasvoilleni kuin kipsinaamio, en hymyile, katson suoraan ja terävästi silmiin. Virkailijan kysymykset ovat tungettelevia, eikä minun äänessäni ole hitustakaan pehmeyttä jäljellä. Olen huonolla tuulella sateesta ja kaikesta, vieraasta uimahallista (jossa on typerät portit), kunnes pääsen veteen, luonnonvalo tuntuu iholla paremmalta, kunnes uin monta altaanväliä ja lihakset lämpenevät.

Keväisin hetkillä on tarkemmat rajat

Aurinko paljastaa metron ikkunalasien lian ja halkeamat, paistaa matalalta katuja pitkin. Kaikkialla on pysähtyneitä hetkiä kuin Robert Doisneaun valokuvissa, keväisin hetkillä on tarkemmat rajat kuin muulloin, ne erottuvat paremmin taustastaan, ne pysähtyvät helpommin. Miten säteilevästi lapsi hymyilee, ihmiset katsahtavat toisiinsa, laitapuolen kulkijoiden äänet kantavat pidemmälle.

Espanjan keväästä ei taidakaan tulla mitään. Herra Rattus on myötätuntoinen, se istuu ikkunalaudalla ja ihailee työpaikalta lähtiäisiksi saamaani narsissia. Kukka on keltainen, se valaisee hitaasti hämärtyvän huoneen, kumaraisen rotan kasvot.

Työpaikka ja Barcelonan kevät

Etsin oikeaa kadunnumeroa, liikenne kohisee ympärillä, ihmisiä tulee ja menee, puhelin soi, kuulen huonosti, pysähdyn, enkä osaa muuta kuin takellella vastaukseksi: elämäni ensimmäinen, koulutustani vastaava työpaikka, josta maksetaan ihan palkkaakin. Myöhemmin nolottaa, pelkään antaneeni takeltelullani epäedullisen kuvan itsestäni, jos vaikka työnantaja tuleekin katumapäälle. Ja sitten suutun itseeni, miksi pitää olla niin huono itsetunto, miksi aina epäilen jos jotakin hyvää tapahtuu. Ostan kahvilasta kahvin, se rauhoittaa. Ohikulkijat kulkevat katua yhtä muuttuvin, vierain kasvoin kuin aina, mutta kahvin tuoksu pysyy tismalleen samana, sen lämpö tihkuu paperimukin läpi.

Illalla seison pimeässä kerrostalojen keskellä, puhun pitkää puhelua Turkuun, sormet kohmettuvat, kauppakasseja ja ihmisiä menee ovista sisään, joku sytyttää valot rappukäytävään, koiria ja ihmisiä tulee ovista ulos, valot sammuvat. Emme osaa valita: Barcelona, Berliini, Amsterdam. Varhaiskevään koleus hiipii hihansuista sisään. Ehkä kallistumme etelään, siellä värit ovat syvempiä, tuulee kevyemmin.

Hopeateestä, Esim. Esasta ja viikonlopusta

Katosta putoilee suuria lumihiutaleita, ne sulavat poskille, tunnen kosteuden, herään auringon täyttämään huoneeseen. Miksi aina unissani sataa katosta jotakin, vesipisaroita, lumihiutaleita, mitä se tarkoittaa? On kirkas, sinitaivainen päivä, lumi sulaa, ojissa virtaa vesi kuin hopeatee. Muistan sen maun kaukaa lapsuudesta, kun sitä tarjottiin kylässä, laakeasta teekupista aluslautasineen jollaisia ei kotona ollut. Tuntui aikuiselta, arvokkaalta juoda teetä, vaikka eihän se mitään oikeaa teetä ollut, pelkkää maidon, veden ja sokerin sekoitusta, mutta ainakin nimitys oli hieno.

Tänäänkään ei runoista tule mitään, en jotenkin pääse oikealle taajuudelle, luen Henriikka Tavin esikoisrunoteosta, jolla on ihastuttava nimi Esim. Esa. Pidän Tavin tavasta käyttää henkilöhahmoja, pidän yleensäkin henkilöhahmoista runokokonaisuuksissa, pidän sivujen alareunassa juoksevasta tarinasta: "tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä." Suurelta osin Tavin kokoelma on kokeilevaa, tuoretta, kiinnostavaa, mutta mukaan mahtuu myös itsetarkoituksellisen kikkailevilta tuntuvia runoja, joihin ei oikein jaksa syventyä.

(Kuluneen viikonlopun aikana olen myös käynyt katsomassa elokuvan Muiden elämä, josta pidin, sekä viettänyt iltaa Tirpan kanssa Infernossa örinämusiikin ja mustanpuhuvan metallikansan joukossa: sinne en enää toista kertaa aio mennä.)

Valo hivuttautuu iltaa kohden

Valo hivuttautuu iltaa kohden, ei tee mieli maanalaisen uimahallin keinovaloon vaan pitkälle kävelylenkille sulaa tietä pitkin, narisevien puunrunkojen ohi. On kevät ja kaikki herää, musiikki tuo mieleen kaikuja vuoden takaisista hetkistä. Bussissa hätkähdän karhuasuista vauvaa, hetken luulen äitiä joksikin vähämieliseksi naiseksi, joka kantaa pehmolelua mukanaan kuin kuviteltua lasta.

Sorsat ovat käyneet röyhkeämmiksi, suurella joukolla ne tepastelevat, lihavina ja räpylät läpsyen koirantaluttajien perässä, ruoanmurusien toivossa. Hermostun pölystä, joka tunkeutuu kaikkialle, se täplittää mustina pisteinä valkean lakanan, valkeina pisteinä tummat vaatteet, eikä se häviä millään, vaikka kuinka tuulettaisi ja imuroisi. Kohta se palaa taas täpliksi pinnoille, työntyy jokaisella hengenvedolla keuhkoihin ja kehoon. Luovun villasukista, tuntuu kevyemmältä ja jotenkin samalla hirvittävän painavalta.

Flamingokukista ja syntymäpäivistä

Päivänsankari laittaa punaisen flamingokukan pulloon. Pidän flamingokukista yli kaiken, niiden vahvasta varresta, uhmakkuudesta. Niissä ei ole jälkeäkään ruusujen hörhelöisyydestä ja varisevuudesta. Syön kaksi palaa kakkua, annan miellyttävän hiprakan humahtaa päähän, paperinen lampunvarjostin tekee valosta pehmeää, ihmisten kasvoista lempeät. Syntymäpäivillä on myös vanha orivesiaikainen tuttavani joka sanoo alkaneensa taas kirjoittaa, hän lähettää julkaisemattoman runokokoelmansa sähköpostitse luettavakseni. On hienoa että luovuus versoaa ympärillä, ajatukset lepattavat takaraivoja vasten, pyrkivät ulos kuin perhoset vasten ikkunaa. Tänään on valvomisesta väsymys, palelee, juon kahvia etten nukahtaisi keskellä päivää. Katselen lumihiutaleiden putoamista alas, yritän lukea kirjaa.

Mustasta psykologiasta ja naiiviudesta

Tämän päivän ajattelin käyttää tehokkaasti erään keskeneräisen runon viimeistelyyn ja minimoidakseni aikeen epäonnistumisriskit tyydyin eilisessä biljardi-illassa pelkkään kahviin, astuin kotitaloni hissiin jo puoli yhdeltä yöllä ja säädin herätyskellon soimaan yhdeksältä. Mutta mielenkiintoiset unet kiskaisivat mukanaan: kirjastoihmiset olivat muuttuneet taiteilijapersooniksi jotka asuttivat suurta huvilaa. Sen huoneet olivat korkeita ja kaikuvia, aurinko paistoi vihreää valoa puutarhan hedelmäpuiden lehtien läpi. Vastentahtoisesti havahduin pitkälle edenneeseen päivään, kesken erään kirjastonhoitajakollegan kertomaa tarinaa. Ja tietysti unessa oli paljon muitakin tapahtumia, päättömiä ja surrealistisia, (ja sellaisia, mistä en välitä tässä kirjoittaa) niin kuin unissa aina on.

Epäonnistuneen heräämiseni ja monien muiden häiriötekijöiden takia olen ollut hyvin ärtyisä ja keskittymiskyvytön, lueskellut sen sijaan vanhoja kirjallisuuslehtiä, joita olen kirjastosta kantanut pinoksi asti. Eräässä Nuoressa Voimassa (4/2006) mielenkiintoa herätti huonotuuliseen päivään sopiva, filosofiantutkija Jakke Holvasin kirjoittama essee "Eräs helppo ratkaisu: musta psykologia". Se kuvastaa jotenkin pelottavan osuvasti kymmenen vuoden takaista minääni: "Mustan psykologin tunnistaa jokaisessa, joka näkee ihmisolennossa vain viettimäistä oma edun tavoittelua, nälkää, sukupuolihimoa ja omahyväisyyttä. Kun häkkikellariin murtaudutaan tai kaupan kassa palauttaa vaihtorahat töykeästi, paatunut musta psykologi on salaa onnellinen: 'Hmph, juuri tuollainen ihminen on. Sikamaisuus ei minua yllätä."

Niinpä, maailmantuskainen nuori ihminen ahdistuu helposti ympäröivän maailman kamaluuksista ja ottaa kyynisyyden ja pessimismin ohjenuorakseen. Musta psykologia kiteytyy ajatuksessa "ihminen on ihmiselle peto". Holvaksen mukaan tämä on kuitenkin turhan helppo ratkaisu, hän kirjoittaa: "se voi olla mielekäs teoreettinen lähtökohta 18-vuotiaalle uhoajalle, mutta sen jälkeen se on lattein mahdollinen tulkinta. Musta psykologia on eräässä mielessä väsymyksen merkki -- Siinä missä muiden ihmiskuva sisältää haasteita, musta psykologi koostaa ihmiskuvansa raakuuksista, valheista ja 'moraalittomuuksista'." Tällaiselle Holvaksen kuvaamalle mustalle psykologialle muistan itsekin antaneeni liiaksi tilaa, aikana, joka nykyminästäni tarkastellen tuntuu hyvin kaukaiselta (olin silloin hyvin itseeni käpertynyt, hyvin yksinäinen nuori henkilö). Tunnustaudun vieläkin pessimistiseksi kyynikoksi, mutta tunnen koko ajan voimakasta naiiviuden kaipuuta, sillä tietynlainen naiivius on välttämätöntä hengissä pysymisen, luovuuden ja esteettisen kokemisen kannalta.

"Annabella tanssii puutarhassa
missä kiertelee taimia kastelemassa
ja Roope Hattu kertoo niille tarinoita
sillä kukat ovat hyviä kuuntelijoita"
(Pekka Streng: Puutarhassa)

Runoista ja liikkumattomuudesta

Nilkka on edellislauantain jäljiltä kipeämpi ja turvonneempi kuin aikaisemmin, en ole antanut sen levätä, en ole välittänyt, mutta nyt on välitettävä, jätettävä kävelylenkki väliin. Aurinko paistaa kauan, taivas on kirkas, enkä minä voi mennä ulos. Lihakset tuntuvat veteliltä, olo epämiellyttävän tunkkaiselta kun ei pääse liikkumaan. Luen Runot 2007 -antologiaa ja ihastun Satu Mannisen runosikermään, 'Muistatko Englannin - dialogi Virginian kanssa': "Mihin tarvitset minua, ainut lapsi, sisareksiko?/ Mutta minä olen vain Englanti,/ saari jonka unohdit sateeseen./ Ainoa muotokuva minusta, nyt se on pilalla.// Tai ehkä se olin minä, joka unohdin itseni sateeseen,/ ja sinä annoit minun tehdä niin."

Kirjoitan 'Juhlat'-nimistä runosarjaa, kaksi runoa valmiina, mutta jotain puuttuu, kokonaisuus ei tunnu valmiilta vielä, ehkä yksi tai kaksi runoa lisää, en vielä tiedä millaisia ne ovat, odotan että ne tulevat.

Miksi elämän on oltava niin kyynistä

Makailemme Herra Rattuksen kanssa sohvalla, koira kaluaa matolla puruluuta, olen kaatanut itselleni kahvia hajamielisyyksissäni kahteen kuppiin, pitää juoda nopeasti etteivät ne ehdi kylmetä. Herra Rattus tarkkailee epäluuloisesti spanielia, jonka tekisi mieli puraista sitä jalasta, sillä on jotakin rottia vastaan, ehkä jotakin vaistonvaraista, ikiaikaista, sellaista mitä ei voi muuttaa.

Minulla on savukrapula eilisillan baarissa istumisesta. Vieraan ihmisen kanssa vietetty ilta saa pohtimaan asioita, avartaa näkemään elämästä sellaisenkin palasen, jota muutoin ei näkisi. "Miksi elämän on oltava niin kyynistä?" kysyn Herra Rattukselta, mutta ei se kuuntele, se keskittyy koiraan, pilvisen aamupäivän hajavalo tulee sisään, kaikkialla on pölyä. En viitsi toistaa kysymystä, tänään on muitakin, arkisempia: mistä on ilmestynyt pieni reikä suosikkipaitaani? Rotta ja spanieli tarkkailevat toisiaan, minä en viitsi siivota, vaikka epäilen turkiskuoriaisia, haluan nauttia vapaasta lauantaipäivästä, olla vaan, lukea runotyttökirjoja. Niissä ei ainakaan ole mitään kyynistä.

Lihava rotta

Kirjaston takana näen lihavan rotan. Se pelästyy rivakkaa kävelyäni, vaihtaa suuntaa ja katoaa lumisten pensaiden alle koloon. "En ole pitkään aikaan nähnyt ihan oikeaa rottaa, luonnossa", hehkutan kotona Herra Rattukselle (kuva oikealla), mutta se vain tuhahtaa viiksiinsä ja näyttää loukkaantuneelta.

Koirat juoksevat kaukana edellä

Kävelemme jyrkkää rantapengertä alas, rantapajujen oksat tarttuvat pipoon, katkeilevat kun niihin tukeutuu, polku on liukas. Koirat juoksevat kaukana edellä, järvi on paksua jäätä, sen harmaus ulottuu taivaalle saakka. Joku on puhkaissut jäähän suuren avannon, vettä rakastava koira hyppää suoraan keskelle hyistä ammetta ja ennen kuin ehdimme säikähtää ja pistää juoksuksi, hölmistynyt spanieli on jo kiskonut itsensä kynsillään ylös, ponnahtanut pystyyn ja taas iloiseen laukkaan pystykorva kannoillaan, kuin märkää välikohtausta ei koskaan olisi tapahtunutkaan.

Isoisä seisoo metsänrajassa kävelysauvoihinsa nojaten, vanha, vihreä pipo päässään. Koirat juoksevat rinkiä hänen ympärillään, toinen märkäturkkinen, hidastamme, sovitamme askeleemme isoisän kävelyn tahtiin. Peltojen ja järven yli puhaltava tuuli tekee hyvää krapulaiselle keholle, tulee parempi olo, vaikka pohjetta särkee vielä, käveleminen tekee kipeää. Damn Seagullsin eilisiltainen keikka oli mieletön, vaikka kesken musiikin ja hyvän tuulen havahdunkin lattialta, jalkojen viidakosta, painavan, kännisen mieshenkilön rojahdettua päälleni. Onneksi ystävälliset kädet nostavat pystyyn, hyvä tuuli palaa, keikka jatkuu, musiikki virtaa kehon läpi, enkä livahda kesken pois viimeiseen bussiin. Soiton jälkeen viivymme vielä, juomme valkovenäläisiä, jatkamme alkuillan ehtymätöntä puhetta, joka hiipuu vasta matelevan taksijonon viimassa.

Ystävänpäivästä, biljardista ja melankoliasta

Havahdun ystävänpäivään vasta illalla metrossa, näpyttelen viestejä kohmeisin sormin, oranssit muovipenkit kiiltelevät tympeää valoa, kuuntelen kuinka parin penkkirivin päässä istuva nuori mies purkaa treffipettymystään ystävälleen kännykkäänsä. Tuntuu pahalta tuntemattoman tytön puolesta, vaikka tietysti tiedän että tuollainen puhe on vain inhimillistä, olen itsekin saanut vastaavanlaisia puheluita. Mutta silti, sanoissa on jotenkin erilainen, julmempi sävy, kun ne lausutaan kaikuvassa metrossa, ohimennen, vieraiden korvien kuullen. Kylmin sormin tekstiviesteistä tulee lyhyempiä, lähetän ne silti matkaan, työnnän kännykän takaisin sukkaan ja sivutaskuun, astun hylättyjen ilmaisjakelulehtien ja karkkipapereiden yli, suojatien yli ja mäen, puolijuoksua, olen myöhässä, taas.

Biljardi ei luista, pallot vierivät minne sattuu, työpäivän ja uimisen jälkeen olen väsynyt, vetäydyn, ajattelen omiani, muut eivät huomaa, onneksi baarissa soi Muse ja Coldplay, hyräilen, selviän osuudestani, vaikkakaan en mitenkään loistokkaasti. Melankolia leijailee vihreiden pelipöytien yllä kuin savu. Hengitän sitä ulos ja taas sisään, se ei vähene.

"Tyttö sanoo: annoin kaikkien rakastettujeni mennä, parempien naisten matkaan,/ opettelin valon nimen valoa ennen, annoin pois kaiken, menin veneen alle/ pitämään sadetta. Sade putoili sisään kuin valkeat helmet, minulla oli/ käsissä valoisaa vettä, palava nauha." (Saila Susiluodon kokoelmasta Auringonkierto)

Tyttö lukee kirjaa

"Mikä hätänä Julian?", kysyy joku fiktiivinen henkilö keskellä vieressä istuvan tytön romaanin sivua. Enempää en kehtaa vilkuilla, en tiedä kuka kysyy, mistä kirja kertoo, tyttö näyttää nuorelta, kirja kevyeltä, ehkä se on rakkausromaani. Vaikka on tyhmää vetää pikaisia johtopäätöksiä, ei ihmisten lukumieltymyksistä voi sanoa mitään pelkän ulkoisen olemuksen ja yhden lauseen perusteella. Ja sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan, lainaan jatkuvasti lisää kirjoja, vaikka en ehdi lukea entisiäkään, ne seisovat pinoissa huoneeni lattialla ja tunnen syyllisyydenpiston aina kun katseeni niihin osuu. Mutta nykyään elämä tuntuu olevan sellaista, ettei ole kerta kaikkiaan aikaa. Tai jos on, käytän sen mieluummin luovasti, liikunnallisesti tai sosiaalisesti. Tai ehkäpä nyt vain on menossa sellainen kirjaton kausi, niinkuin joskus on.

Istun bussissa matkalla kotiin graafikkoystävän luota: olen keskustellut, juonut kaksi kuppia karpalo-kinuskiteetä, katsellut hienoja kuvitustöitä ja kuunnellut ranskalaista musiikkia. Tänä viikonloppuna olen myös käynyt Don Johnson Big Bandin keikalla, nukkunut paljon ja myöhään, lenkkeillyt auringonpaisteessa peltotietä. Leikannut sanomalehdestä kiinnostavia sanoja ja lauseita irti, levittänyt ne viuhkaksi päiväpeitolle, istunut niiden keskellä ja ajatellut. Ja sitten olen kyllästynyt, tai puhelin on soinut, sanat ovat hulmahtaneet ilmaan ja lattialle, josta löydän ne myöhemmin, kerään talteen, mahdollisia luovia tarkoitusperiä varten. Mutta nyt, tyttö lukee kirjaa, bussi ohittaa valaistuja rakennuksia, pysähtyy pysäkeillä, liikennevaloihin, enkä minä tiedä kuka on Julian tai mikä hänellä on hätänä.

Runotorstain haaste: Kengät

Aamulla varhain nainen laittaa kaikki kenkänsä matkaan,
yksitellen, kaksitellen ne katoavat näkyvistä,
miten pitkälle ne kulkevat,
ilman jalkojen valtaa,
minne leijailevat tehtaiden savut puiden latvojen takaa

(televisio on jäänyt auki,
huone on tyhjä,
ketään ei näy)

miten kevyesti seisoisivat kengättömät ihmiset liukuportaissa,
jonoissa, toisiaan vasten,
niin kevyt on askel päällä pakkaslumen,
veden

Mustarastaita ja oikosulkuja

Matkalla uimahallille näen mustarastaan. Se istuu alastoman pensaan oksilla, sulat pörhöllään, sitäkin palelee. Eikä se edes lähde lentoon kun menen liian lähelle, pysähdyn ja ihailen sen appelsiininväristä nokkaa.

Uinnista raukeana ja hiukset märkinä astun metroon, en viitsi riisua talvitakin huppua päästäni yhden pysäkin väliksi, ajattelen muuta, nousen hyvissä ajoin, horjahtelen tangossa, vältän katselemasta peilikuvaani lasiovissa, odotan että kuva halkeaa kahdeksi, ovet avautuvat. Mutta eivät ne avaudu, odotan vielä ja sitten, äkillisessä oikosulussa ryntäilen hätääntyneenä toisille oville, ihmettelen missä on vika, ja liian myöhään tajuan: pitää painaa nappia. Metro on liikkeellä taas, istun hölmönä penkille, kaikki tuijottavat, olen onnellinen siitä etten riisunut huppua, vetäydyn syvemmälle takkini sisään, olen anonyymi, kasvoillani on hupun heittämä varjo (kuin sarjakuvissa), eikä minua enää muisteta kun metron ovet viimein sulkeutuvat takanani taas kokonaiseksi kuvaksi, jonkun toisen kuvaksi.

"Jos tähdillä on nimet, ne ovat siellä"

Miten mittari voikin näyttää niin paljon pakkasta vaikka sataa lunta? Kirjoittamisesta ei tänään tule mitään, en pysty keskittymään, juutun samoihin ajatuskulkuihin, kierrän kehää, patteri on kuuma, koira on surullinen, se vikisee, katot peittyvät. Ja oikeastaan viime aikojen poissaolevuuteni on johtunut siitäkin, että olen ajatellut muuta, sellaisia, mitä en tässä halua kirjoittaa. Lainaan sen sijaan otteen Sanna Karlströmin runosta: "Ei riitä, että unen nuoskalumen läpi/ kuin taukoamatta toistaisit tähtien nimiä korvaani,/ vaan minun on noustava ikkunaan, uskottava sinua:/ jos tähdillä on nimet, ne ovat siellä."

(Sulkeistettuna loppuhuomautuksena mainos: käykääpä lukemassa uutta, mainiota blogia, runoruunaa!)

Lukupiiristä, poissaolevuudesta ja kylmyydestä

Lukupiirin jälkeen laskeudun Kampin metrotunnelia alas, ihmettelen jälleen kuinka kevyesti ihmiset seisovat, eivät pidä kaiteesta kiinni, kun itse nojaan tukevasti eteen tai taaksepäin riippuen siitä menenkö ylös vai alas. Vastaantulevalla miehellä on poissaoleva katse, hapsottava tukka ja suu ammollaan, mitähän hän näkee, sellaista mitä minä en voi nähdä. Viime päivinä olen itsekin ollut poissaoleva, olen kirjoittanut, unohtanut puhelimen, ajan, huomannut että töihin olisi pitänyt lähteä jo, sitten myöhästynyt, ärsyyntynyt keskeytyksistä. On niin kylmä, etteivät sormet lämpene edes bussimatkan aikana, sormet eivät lämpene edes työpäivän aikana, työhuoneessa käy hyinen veto, tietokoneen näppäimistö tekee sormenpäille kipeää. Mutta nyt on nukuttava lyhyt yö (hyvässä seurassa käydyn kirjallisuuskeskustelun jälkeen), toivottava että huomisaamuna olisi vähän enemmän valoa herätä.

Valokuvia, krapulaisia ystäviä ja kevään tuntua

Joakim Eskildsenin valokuvanäyttely Le romané phirimàta on vaikuttava. Kierrämme kuvia yhä uudelleen ja uudelleen, miten intialaisen romanitytön katseessa on itsetietoisuutta ja uhmaa, miten itäeurooppalaisen romaninaisen kasvoilla läikehtii ilo, vaikka taustalla häämöttää kurja hökkelikylä, seinien maali halkeilee. Valokuvaaja on onnistunut kohtaamaan kuvattavansa, todella näkemään heidät, ja se välittyy kuvista katsojalle. Koskettavien kuvien jälkeen nousemme museon portaita ylempiin kerroksiin, mutta Katy Gyllströmin öljyvärimaalaukset hiustenkuivaajista, parvekkeista ja interiööreistä tuntuvat vaisuilta, olemme yhä romanien maailmassa, istumme pienissä keittiöissä pitsiverhojen edessä, seisomme takapihoilla, leikkivien lasten ja sekarotuisten koirien keskellä.

Turusta matkustaneella ystävälläni on krapula, portaiden nouseminen ottaa voimille, päätämme jättää ylimmän kerroksen kokoelmat väliin ja mennä jonnekin syömään. Mutta kun käännymme takaisin laskeutuaksemme portaat, kuuluu takaamme museopäivystäjän ääni, joka muistuttaa että yläkerrassa olisi vielä nähtävää. Noloina ja kuuliaisesti kapuamme ylimpään kerrokseen. On yläasteolo, kuin meidät olisi yllätetty itse teosta, lintsaamasta joltakin tunnilta. Ja siellä, tummaseinäisessä tilassa, kohdevalaistuksen, veistosten ja ongenkoukkuhäkkyröiden keskellä nauramme omalle häpeän tunteellemme, sille että katsomme tunnollisesti joka ikisen työn läpi, vaikka kerroksessa ei ole muita, vaikka museopäivystäjä ei voi nähdä meitä enää.

Nepalilaisessa ravintolassa kalpea ystäväni päättää jättää Helsinki-kierroksen siihen ja hypätä seuraavaan Turkuun vievään junaan. Jatkan vielä Senaatintorille, jää sulaa, aurinko paistaa matalalta, tuntuu keväälle. Tapaan toisen ystäväni valokuvaamasta Suurkirkkoa, näen hänet jo kaukaa, hänen punainen takkinsa hehkuu häikäisevän valkoista rakennusta vasten, taivas on kirkkaansininen, hengitän meri-ilmaa, katselen kuinka ihmiset parveilevat.

Pian olen lähdössä katsomaan The Science of Sleepiä, sitä ennen on kuitenkin kiskottava ulkoiluvaatteet päälle, lenkkikengät jalkaan, käveltävä lumisten peltojen ympäri, märkää, jäistä tietä. Vasta sitten voin painautua elokuvateatterin pimeään, kuunnella kuinka puheensorina vaimenee ja koko katsomontäysi ihmisiä häviää kahdeksi tunniksi, siirtyy kollektiivisesti toiseen maailmaan.

Metrokuiluun putoamisesta ja kahvin tehottomuudesta

Ystävän tapaamisen, kahvilla istumisen ja elämänkatsomuksellisten keskustelujen jälkeen syöksyn metrokuilua alas, tai siltä se tuntuu, Kampin metrokuilu on jyrkin mitä tässä kaupungissa olen nähnyt, epämiellyttävä huimauksen tunne, kuin putoaisi, tai ainakin putoaisi aivan pian. Koetan pitää katseeni vastaantulevien kasvoissa, edellä seisovan naisen selässä, välttää vilkaisemasta alas, sulkea korvani liukuportaiden kirskahduksilta.

Kotona pakkanen säteilee ulos luista ja ytimistä, kaikkialta vetää, palelee, käännän patteria kovemmalle. Olen liian väsynyt lukeakseni, kirjoittaakseni, vaikka huomenna on iltavuoro ja olisi aikaa myöhään yöhön. Kahvi ei tehoa, makaan sängyllä ja selailen puolivalveilla runokokoelmien sivuja, ajattelen sukupuuttoon kuolleita eläimiä, sitä miksi ne tunkevat jatkuvasti teksteihini mukaan: pussihukat, dodot, jättiläisvyötiäiset.

Istun valoisassa huoneessa

Tänään on huolestunut olo, ei huvita mennä ulos vaikka on hieno päivä ja aurinko tulee ikkunasta sisään, se saa liikkeelle ihmiset ja koirat, lastenvaunut. Pikkupojat heittelevät lumikönteillä lammikkoon kerääntyneitä sorsia. Suututtaa, miksi vanhemmat eivät välitä, sano mitään.

Olen uinut liian paljon, päänahka on kuiva ja kipeä, kasvojen iho, huulet rohtumisesta turvonneet. Istun valoisassa huoneessa, läpikuultavien, valkoisten verhojen takana, villasukat jalassa ja pohdin kolmiosaista runoa, joka on levännyt jo pitkään. Ei ole ollut aikaa miettiä, jalat eivät ole suostuneet pysähtymään, on pitänyt tavata ystäviä, juhlia, tehdä töitä, uida. Vieläkään runo ei suostu valmiiksi, jotakin puuttuu, jokin painava, keskeinen säe oikeasta kohdasta. Päivänvalo sumentaa näytön epäselväksi, sanoja ei erota, mietin.

Lasillinen brandyä

Turkoosissa vedessä näen pohjaan asti, syvällä lojuu joltakulta pudonnut avainrenksu, jossain kirkaisee lapsi, joku hipaisee tahattomasti kylkeäni, uin kovempaa, ohitan puuskuttavan keski-ikäisen miehen, vettä menee nenästä nieluun, kirveltää.

Tänään ajattelin olla hyvin väsynyt, pysyä kotona vaikka kuka soittaisi, vajota pehmeään vuoteeseen, äänettömyyteen, antaa pimeän ja alitajunnan nielaista, mutta turkoosissa, läpinäkyvässä vedessä, työpäivän jälkeen, kuunneltuani yhden asiakkaan yhdet asiattomat haukut, etsittyäni erittäin humalaiselle rouvashenkilölle journalismia käsitteleviä kirjoja, pohdittuani milloin voi pyytää vahtimestaria heittämään ulos muita häiritsevän, virtsankatkuisen laitapuolen kulkijan, tulen toisiin ajatuksiin.

Kotona lihasten miellyttävä raukeus, keittiön keltainen valo, kaadan lasillisen brandyä. Spanieli tuijottaa murheellisin silmin, valuttaa syliini poskiinsa varastoimaansa vettä, mutta ei se haittaa, brandy nousee päähän, unohdan hetkeksi rahahuolet, sen että asun edelleen äitini pikkuruisessa työhuoneessa, koko omaisuus varastoituna leveän sänkyni alle. Mikään ei haittaa nyt, on lämmin olo, kohta on juostava bussiin, istuttava pimeä, luminen tie, astuttava rautatieaseman hälinään, etsittävä tutut, odottavat kasvot.

Vapaapäivä

Katson toisaalle kun neula painuu ihon läpi ja inhoan valkeita seiniä, tympeää ja kovakouraista laboratoriohenkilöä. Odotushuoneessa pikkupoika voi huonosti, itkee ja oksentaa, otan takkini naulakosta ja olen helpottunut päästessäni ulos, paksuun valkoiseen lumeen.

Kuluttanut vapaapäivää myös ostoksilla (kauppojen tarjontaan ja omaan vartalooni tuskastuneena ostan hiphopfarkut, pikkusiskon esimerkin mukaisesti, toivottavasti en tule katumaan valintaani) sekä pohtimalla työasioita, Kysy Kirjastonhoitajalta -verkkotietopalvelun hankalaa kysymystä. Onneksi on isoveli, jolta saa aina apua vaikeissa kirjallisuustieteellisissä pulmissa. Jättänyt väliin Suuren Runotapahtuman, aina ei vaan jaksa. Ja lukenut Elenan loppuun: miten minusta on yhtäkkiä tullut niin nolostuttavan hidas, ajatustenkarkailusta kärsivä lukija.

Ja sitten, myöhään, pimeässä huoneessa, vajoan korvatulppien suomaan hiljaisuuteen. Seinällä riippuvassa taulussa kesämekkoiset rouvat elehtivät keskenään puutarhassa, käsilaukut olalla. He ovat menossa jonnekin, yhdellä on kukkapaketti käsivarrellaan, on kuuma päivä, käy heikko tuulenvire, naiset ovat hyvällä tuulella. Näen kuinka he liikehtivät, heidän ääriviivansa ovat taulusta irrallaan, mutta pimeä vain tekee tepposet, hämää. Suljen silmät.

Ystäväpariskunnalla on tilava ja viihtyisä koti

Niin monta kuukautta paikallaan pysymistä, muuttumaton sijainti, on aika liikkua kartalla, hypätä junaan. Matkustaminen saa ajatusten padot murtumaan, ne soljuvat kuin tiet lumilaikkuisessa maisemassa. On kirkas päivä, romaanin sivut häikäisevät silmät kapeiksi kesken lauseen. Ja Joel Haahtelan tarinassakin on kirkasta: "Lintu on poissa. Aamu on lämmin, eikä Elenalla ole takkia. Valo hohtaa hänen takanaan. Hänen puserossaan on korkea kaulus, hän pitää vihreästä." Junan ikkunasta näen valkohäntäpeuroja, naisen joka seisoo keskellä peltotietä, kasvot kohotettuina aurinkoon.

Turussa kaikki on niin kuin ennenkin. Joki on pysynyt paikoillaan, vesi virtaa sameana, kenkien kopsahtelu mukulakivillä tuntuu samalta kuin aina. Juodaan paljon viiniä, puhutaan, ystäväpariskunnalla on tilava ja viihtyisä koti, parvekkeelta näkyy kauas. Cosmic Comic Cafessa istuvat samat tutut kasvot, on hyvä istua ystävien keskellä, kuunnella päättömiä väittelyitä delfiinien älykkyydestä, nauraa mauttomille vitseille ja puhua vakavia. Mutta on myös hyvä palata takaisin Helsinkiin tänään, odottaa rautatieasemalla ikuisuus bussia. Pureva viima tuntuu poskilla, sormissa, vedän kädet syvemmälle takin hihojen sisään, ja yhtäkkiä siinä, keskellä ihmisvilinää kaupunki tuntuu ihan omalta.

Neuvon kärsivällisesti kahdennenkymmenennen kerran

Harmaahiuksinen eläkeläismies puristaa keskittyneesti tietokoneen hiirtä, yrittää vaivalloisesti tähdätä nettisivun tiettyä linkkiä, painelee kahdella sormella ja yhtäkkiä näyttö on täynnä ikkunoita ja vääriä ohjelmia. Mies hätääntyy. "Te painoitte nyt taas sitä hiiren oikeaa painiketta, kun piti painaa pelkästään vasenta", neuvon kärsivällisesti kahdennenkymmenennen kerran, ja mies tuskastuu: "onpas tämä nyt kauhean vaivalloista, en voi sille mitään, ei tämä toinen sormi tottele ollenkaan!" Ja miten liikuttava onkaan vanhemman rouvan säteilevä oivaltamisen elämys Googlen hakulaatikon äärellä: "voiko tähän tosiaan kirjoittaa ihan minkä sanan tahansa?"

On valaisevaa avustaa tietokoneen käytön alkeiskurssilla, tajuta kuinka kaoottinen ja vaikeasti hahmotettava on sähköisten verkkojen avaruus iäkkäämpien sukupolvien silmin, kuinka kiihtyvän kehityksen suoritusyhteiskunnassa vaaditaan yksilöiltä jatkuvaa valppautta, mukautumista, oppimista. Se joka ei pidä varaansa, ei ole valpas, ei sopeudu, eikä opi, suljetaan säälimättömästi yhteiskunnan ulkopuolelle, syrjäytyneiden kastiin. Tekisi mieleni siteerata tähän loppuun erästä Larry Silvanin yhteiskuntakriittistä runoa (vai olikohan se nyt edes hänen), mutta tietystikin kirjahyllyni on tuskastuttavan vajavainen, enkä omista kyseistä kirjaa, missä runo on. Runoilijat vain osaavat ilmaista ne kaikkein olennaisimmat asiat niin paljon paremmin.

Iirikset hehkuvat pimeää

Iltakävelen jäätä ja soraa, katulyhdyn alta, ohi kerrostalojen suorien seinien, kylmien parvekkeiden. Yhdellä seisoo mies, iirikset hehkuvat pimeää, kädessään savukkeen oranssi silmä. Hiljaista, koirien haukahdukset kantautuvat etäältä, miehen hengityksen ääni, keuhkot täyttyvät savulla, tyhjenevät, savu haihtuu, sitä ei voi pimeässä nähdä. Kännykkään puhujan kiusaantunut olo: kuin puhuisin kahdelle henkilölle yhtä aikaa. Jäinen ruoho narisee, joku kiskoo perässään vastahakoista mäyräkoiraa. Madallan ääntäni, kuljen poispäin vieraan, intensiivisen katseen alta. Lauantaina aion matkustaa Turkuun ensimmäistä kertaa lähtöni jälkeen, tuntuu hyvältä nähdä taas joki ja sen sillat, juoda viiniä vanhojen ystävien seurassa.

Loisteputkien valossa, pankin jonossa

Loisteputkien valossa, pankin jonossa, istun ja tuijotan mustaihoisen naisen sormia: pigmentti tummenee kummallisesti niveliä kohti, yritän katsella muualle, kaunista ja iloista, paikallaan tanssahtelevaa pikkutyttöä, joka puhuu vanhemmilleen vierasta kieltä. Kuuntelen keskustelua josta en ymmärrä sanaakaan, odotan numeroiden vaihtumista, ajattelen omaa typeryyttäni: kuka nyt hukkaa ensin pankkiautomaattikortin ja sen jälkeen vielä henkilöllisyystodistuksen. Onneksi virkailijalla on ymmärtäväinen hymy, vaikka kello lähenee sulkemisaikaa ja hermostuneesti liikehtiviä asiakkaita riittää. (Liiallinen juhliminen ja valvominen ei varmastikaan ole aivosoluille ja kaoottiselle päälle hyvästä, vaikka lauantaisessa blogitapaamisessa olikin tosi hauskaa.)

Runotorstain haaste: Avara

Lapsi laskee vesille valtamerilaivan,
avara ulappa, puisto ja kaukainen äidin ääni
toisella laidalla Ikaros
nyppii selästään ruohonkorret, laskee kylkiluut,
katsoo laivaa ja lasta: satamaa ei ole,
on kadun päästä halkeava kaupunki,
kärventyneet silmäripset

Spoon River antologiasta ja draamallisesta monologista jälleen kerran

Tänään on kiire ja kaikki hukassa, pakkanen ruuvaa korvalehdet kiinni aamuhämärään, bussi on täynnä, ilman kännykkää on alaston olo. Runoprojektissa pääsen M-kirjaimeen asti, löydän hyllystä vanhan tutun, Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologian (1915). Murrosikäisenä olin mukana ilmaisutaidon ryhmässä, jossa valmisteltiin esitys muutamasta siihen sisältyvästä runosta. Opus on nuhruinen ja rikki, mutta kirjaston ainoa, ja sen vuoksi ehdottomasti säilytettävä kappale. Ennen kirjankorjaajalle viemistä kuljetan teoksen mukanani kotiin, ja palaan tuttujen, runomuotoisten monologien pariin. Spoon River antologian esitys jäi viimeiseksi ilmaisutaidon yritelmäkseni koskaan, mutta haudantakaiset monologit tekivät kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen.

Draamallinen monologi kiehtoo kovasti, muutamaan säkeeseen mahtuu kaikki olennainen: puhujan tarina, tunteet, suhde puhuteltuun ja niin edelleen. Paljon latausta pienessä tilassa, rivien välissä, kuten rakastajattaren ja avionrikkojan, Sarah Brownin monologissa: "Älä itke, Maurice, en ole täällä tämän männyn alla./ Tuoksuva kevättuuli suhisee nuoressa ruohossa. / Tähdet sädehtivät, yökehrääjä laulaa; mutta sinä olet murheellinen--".

Tai kuten petetyn Mary McNeelyn monologissa (jonka muistaakseni esitin itse): "Ohikulkija,/ rakastaa on löytää oma sielunsa/ rakastetun sielussa./ Kun rakastettu vetäytyy pois sielustasi,/ silloin olet menettänyt oman sielusi./ On kirjoitettu: 'Minulla on ystävä, mutta surullani ei ole ystävää.' / Tässä syy pitkiin, yksinäisiin vuosiin isäni kodissa,/ yrittäessäni päästä ennalleni/ ja jalostaa suruni korkeammaksi minäkseni./ Mutta siellä istui isäni omassa surussaan/ setripuunsa alla".

Lumi tulee

Lumi tulee. Kaukana kulkijoiden tummat hahmot valkoisuutta vasten, kaartelevat, hiljalleen peittyvät reitit. Vielä en paina omia jälkiäni lumeen, vielä en tunne lumipaakkujen painoa kengänpohjissa, jännitän soittamista työpaikkailmoituksen numeroon. Aamu on pitkä, kuljen huoneiden väliä, mietin loputtomasti mitä sanoa.

Jos kumarrun lisää, putoan

Sataa taas, bussia ei kuulu, ei tuttua numerotaulua kaukaisuudessa. Tien toisella puolella kyllästyneen oloinen nuori äiti työntää tyhjiä rattaita. Kurahousuinen, pieni lapsi laahustaa kymmeniä metrejä perässä, katselee jalkoihinsa, ojiin, poimii kepin ja toisen, väistelee kuoppia asvaltissa. Sitten lapsi huomaa valtavan, syvän lätäkön ja kasvoille leviää ilahtunut ilme: miten ihanaa onkaan juosta keskelle vettä, tuntea roiskeet, veden kylmyys ja paino varpaissa, kumisaappaiden läpi, aina uudelleen ja uudelleen, sukkien ikinä kastumatta.

Se mieletön huimauksen tunne lätäköiden äärellä, kirkkaina päivinä, kun taivas jatkui jalkojen juuressa, pilvet, puiden latvat. Jos kumarrun lisää, putoan.

Väsymystä, sarjakuvia

Uneton yö hidastuttaa liikkeet, yritän nähdä unia edes hetken töiden jälkeen, on sopivan pimeää ja sataa. Mutta pihalla joku pompottaa palloa asvalttiin, joku lapsi ehkä, tasainen jumputus ei päästä liukumaan kokonaan tiedottomuuteen, annan periksi äänelle, oven alta tunkeutuvalle valokaistaleelle. Kaadan mukillisen kahvia ja poimin kirjapinosta Joann Sfarin kehutun, 1930-luvun algerialaiseen juutalaisyhteisöön sijoittuvan sarjakuvan, Rabbin katti (2006).

Hengittää syvään kylmää yöilmaa

Huono tuuli pyyhkäisee yli, vaikka musiikki on hyvää, vaikka oikeastaan kaikki on niinkuin keikoilla aina on. Mutta ehkä en ole vielä tarpeeksi kunnossa, seisominen, jonottaminen ja odottelu käy voimille, tupakansavu lietsoo yskää. Päätän ehtiä viimeiseen bussiin, vaikka keikka jatkuisi vielä, on helpotus olla ulkona, hengittää syvään kylmää yöilmaa.

Joku on piirtänyt sydämenkuvia kotipihan hiekkaan. Jonakin toisena yönä näky voisi ilahduttaa, huvittaa, mutta tänään on liian alavireinen olo, odotan että syvät unet leviävät minuun, niinkuin tupakansavun haju ihosta, hiuksista vuodevaatteisiin, se on vielä läsnä kun unet taas hajaantuvat.

Rakennustyömaa täyttyy auringosta

Rakennustyömaa täyttyy auringosta, kivet ja vihreä ruoho, kerrostalojen luurangot, metsänlaita. Tänään on jo terveempi olo.

Yskimisestä, hämäläisestä hitaudesta ja muustakin

Selkä- ja vatsalihakset ovat yskimisestä arat, huoneessa leijuu sairauden haju, kalvas, kostea päivä. Olen katsonut Sally Potterin elokuvan Mies joka itki (2000), pitänyt musiikista, Christina Riccistä ja väreistä, vaikkakaan Johnny Depp ei täysin kykene välttämään omia maneereitaan.

Maannut nuhjuisissa lakanoissa ja ajatellut kaikenlaisia. Kuten hämäläistä hitauttani, jota inhoan yli kaiken. Esimerkiksi jos vieraassa seurueessa joku vieraampi ihminen äkkiä kysyy jotakin odottamatonta, johon en osaa tai halua vastata, en kykene heittämään mitään hauskaa ja kiertävää läppää takaisin, vaan vaivaudun ja menen lukkoon. Ja kun kysyjä huomaa vaivautuneisuuteni, hänkin vaivautuu, siirtyy välittömästi toiseen puheenaiheeseen, kääntyy toisen vierustoverinsa puoleen ja kepeään keskusteluun, mutta tunnelma on minun osaltani jo auttamattomasti pilalla. Seuraavana päivänä hyvä ja osuva vastaus kyllä useinkin saattaa juolahtaa mieleen, mutta eipä se enää voi pelastaa nahkaani tosikkouden leimalta.

(Nyt pujahdan takaisin lakanoihin, yritän olla vatvomatta asioita ja tarttua sängyn vieressä odottavaan kirjapinoon, jotta tervehtyisin lauantaiksi ja pääsisin Reginan ja TV-Resistorin keikalle Kuudennelle Linjalle. )

Väljähtänyttä Pommacia ja kuumehoureita

Kuulen asiakkaiden kysymykset sumun läpi, pää on kipeä, palelee, en saa ajatuksistani otetta. Kotona makaan kahden peiton alla, iho kiehuu, huone kuumenee, sängyn laidalla istuu vieraita ja tuttuja ihmisiä, on puhetta ja naurua, ei auta vaikka pidän valoja päällä, ne istuvat silti siinä, katoavat välillä, kun kohottaudun juomaan väljähtänyttä Pommacia, eikä mikään koskaan ole maistunut niin raikkaalta.

Matkakuulumisia ja märät kengät

"Ihanaa olla kotona Helsingissä taas", sanoo Aasian reissulta palannut ystäväni, huolimatta siitä että kastumme sateessa ja vesi läpäisee hänen kenkänsä. Kuivattelemme Cafe Engelissä kalliiden juomien äärellä. Ystäväni kuvailee japanilaisia kumpuhautoja, temppeleitä ja tapoja, nähtyjä maisemia. Minulla ei ole paljonkaan kerrottavaa, vain nuutunut olo, joka lojuu ylläni kuin painava, harmaa takki, vielä tänäänkin, kellon ympäri nukutusta yöstä huolimatta. Kotimatkalla näen bussin ikkunasta pääkallonmuotoisen kiven.

Liiallisen juhlinnan jälkikaikuja

Katselen uuden vuoden vastaan ottamista hupun alta, vesisateessa, lätäköitä ja autojen roiskeita väistellen. Pikkupojat poksauttelevat papatteja joka nurkan takaa ja muistan äkkiä miksi en erityisemmin välitä uudenvuodenaatoista. Istun kahvilassa turkulaisystäväni seurassa, mutta en lähde hänen mukaansa bileisiin, olen juhlinut eilen jo, työntänyt avaimen kotioven lukkoon vasta aamupäivän harmaina tunteina, levähdyttänyt vain hetken valvoneita jäseniäni ja lähtenyt sitten taas. Tänään pysyttelen kotona television äärellä, täkkien alla ja poden liiallisen juhlinnan jälkikaikuja, ajattelen: en lähde enää koskaan minnekään, ei ikinä enää juhlimisia.

Huulet rohtuvat, pakkanen rohduttaa taivaan

Huulet rohtuvat, pakkanen rohduttaa taivaan, pilvet repeävät ohuiksi kaistaleiksi kuin kuiva iho. Ketään ei tule iltalenkillä vastaan. Tänään olen haukotellut paljon, etsinyt koululaisille ohuimpia kirjoja Finlandia-ehdokkaiden joukosta, poistanut yhden kulahtaneen Kalevalan, sekä tahraisen Danten Helvetin, antanut periksi kiusaukselle ottaa lisää taatelikakkua.

Vielä vähän Haavikosta ja päänsärystäkin sulkeissa

Pimeänä, inhottavana, vapaapäivien jälkeisenä aamuna, seuraavat säkeet soivat herätessä päässäni kuin mantra: "Kun nyt kerron keisarista näet hänet, keisarin, kesken kaiken,/ kun nyt kerron keisarista, näet: talvi on, keisari yksinäinen,/ keisari on kuva joka käy selväksi hämärässä,/ keisari on kuva,/ hämärä on tulemassa,/ on ryteikkö rinteillä kuin kotkanpesä, oksien tiuha kuivuus,/ ja keisari on yksin ja hän on kirkas". Säkeet ovat alku eräästä runosta Paavo Haavikon kokoelmassa Tuuliöinä (1953). Pidän runon rytmistä, joka tosiaankin jää kaikumaan päässä kuin hittibiisi. Pidän runon visuaalisuudesta, runon vahvasta pysäytetystä kuvasta, jossa keisari istuu huvilinnassaan "joka on kylmä talvella".

Ja ennen kaikkea pidän runon puhetilanteen konkreettisuudesta, sekä puhuja että kuulija paikantuvat samaan tilaan, saman runon sisälle, tilanteessa on puhuja, joka kertoo jotakin jollekin kuulijalle: "Olen johtanut sinut harhaan ja seisot talvisen vuoren äärellä/ ja koet tähystää oksien halki keisaria jota ei olekaan". Olen yleensäkin erityisen kiinnostunut runojen puhetilanteista, puhujuuden kysymyksestä, siitä millaiset "henkilöhahmot" runoissa puhuvat, miten runojen puhujat rakentuvat muutaman säkeen varaan ja mitä noista säkeistä on pääteltävissä, ja ennen kaikkea siitä, kenelle he sanansa osoittavat, puhuvatko he jollekin henkilöidylle puhutellulle, ja mitä tästä puhutellusta voidaan päätellä muutaman rivin perusteella. Eli tässä mielessä siis hyvin kiinnostava ja pohdituttava runo.

(Haavikon runojen lueskelemisen lisäksi olen tänään kärsinyt kiukkuisista kirjaston asiakkaista ja päänsärystä, sekä tavannut kahta Turun ystävääni Cafe Esplanadilla. Tänään olen myös puhunut erään kolmannen turkulaisystäväni kanssa puhelimessa ja harmitellut sitä, etten ehdi huomisen iltavuoron takia tavata häntä, kun hänellä kerrankin olisi tilaisuus poiketa Helsingissä, harmitellut sitä, että onnistumme aina menemään ristiin).

Ja vielä jouluaattotunnelmia

Harakka rääkäisee ikkunan takana, talviaurinko valaisee lasioveen painetun kuonon jäljet. Spanielin aamuilo läiskähtelee häntänä vasten olohuoneen nahkasohvaa, uninen pikkuveli murahtelee, koetan olla naputtamatta näppäimistöä liian lujaa.

Tänä jouluna vältin joulustressin, kortit jäivät lähettämättä, lahjat ostamatta, luotin siihen että muutkin tekisivät samoin, olin tyytyväinen ja huoleton, mutta pikkuveli ja pikkusisko olivat kerrankin kunnostautuneet: sain Nick Draken levyn ja lempitaiteilijani Marc Chagallin postikorttisarjan. Ja vanhemmilta tietysti: askelmittarin ja pullon brandya. Ensi vuonna aion ehdottomasti stressata samalla tavalla kuin kaikki muutkin, muistaa kortit ja osoitteet, seistä kauppojen pitkissä jonoissa talvitakki päällä, venyttää pennejä, välttääkseni joulusyyllisyyden.

Ja vielä jouluaattotunnelmia: uudesta talvitakistani hajosi vetoketju, spanieli pureskeli käyttökelvottomaksi pikkusiskon digikameran muistikortin ja kaikki tärkeät kuvat sen sisällä, pikkuveli pudotti uuden, juuri lahjaksi saamansa keraamisen padan lattialle ja säpäleiksi. Mutta muuten oli melkoisen mukava jouluaatto, vaikka ulkona maa hohtikin mustuuttaan, jääkerros peitti pellon pinnan: se näytti talvivalossa järveltä kaukaa.

Hyasintti tuoksuu

Kirkas, lumeton aamu pyrkii outoihin uniin, en piittaa, jatkan niiden katselemista vielä pitkään, ainakin puolittain (havaitsen tummat pölypisteet valkealla lakanalla), ja kun viimein herään kokonaan pää on unista raskas, hyasintti tuoksuu. Parin kahvikupillisen jälkeen aion mennä pitkälle kävelylenkille, hengittää peltojen ylitse puhaltavaa tuulta, katsella lähiötä kaukaa.

Paavo Haavikosta ja hetkellisyydestä

Tänään töissä unohdun runoihin taas. En ole aikoihin lukenut Paavo Haavikkoa, ja nyt ihastun jälleen hengittäviin, ilmaviin ja silti painaviin säkeisiin, kielen rytmiin, kokoelmassa jonka nimi on varmaankin yksi kauneimpia runokokoelman nimiä, joita tiedän: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966). Runo "Puut ovat, yöt vähä vähältä pitempiä" tiivistää kaikki ne ajatukset, joita vuoden pimeimmillä hetkillä tulee pakostakin ajatelleeksi, kun ehkä kaikkein selvimmin tajuaa ajan kulumisen ja oman hetkellisyytensä: "Puut ovat, yöt vähä vähältä vähän pitempiä,/ vähän, niin ettei sitä tajua./ Eikähän pimeys estä suhinaa joka jatkuu puissa./ Silti, on surullista kuin lapsi/ jolle puhutaan rauhallisesti, jolta salataan jotain,/ mutta joka tietää jo."

Jouluinen tarinameemi

Tirppa haastoi tarinameemiin, ja huolimatta siitä, etten ole ollenkaan jouluihminen, syntyi seuraavanlainen jouluhenkinen tarina, lauseet on lainattu Penjamilta, Marinadilta ja Jemorylta , mainitussa järjestyksessä:

Kello on vasta viisi, mutta metsämökin ympärillä pimeys peittää jo näkyvyyden ja nakertaa valopiirin reunoja. Nyt se joulu alkaa tunkea myös tähän pirttiin. Tunnen täydellistä, ehjää onnea.

Takkuilevaa romaanin lukemista

Pirjo Hassisen romaani Isänpäivä (2006) tökkii pahasti jo ensimmäisillä sivuilla:

"Hän kai työntää minut johonkin oksaan, seivästää perseestä metsään kiinni! Huudan ääneni rikki, kunnes ukko alkaa hyökyillä ylläni. Jokainen työntö katkaisee huudon hetkeksi. Tunnen peukalot, kuinka ne pakottavat kurkkutorven sisemmäs ja syvemmälle ja lähemmäs kohti sammaleista niskaa. -- Iso kivi jysähtää päähäni. Joka kerta mies kaivaa sen vedestä ja antaa sen iskeytyä uudelleen kallooni. Ojan vesi seisoo eikä vie palasia mukanaan. Mies työntää kätensä veteen ja poimii hiekan seasta hampaani yksitellen taskuunsa." (s. 6-7)

Edellä siteerattu tekstikatkelma on pätkä pääkertomuksen rinnalla kulkevasta toisesta tarinasta, jota romaanin päähenkilö, dekkarikirjailija Olli Penger, kirjoittaa. Fiktiota fiktion sisällä. Pääkertomukseen upotetut katkelmat fiktiivisestä romaanista käsittelevät erilaisia tapoja miten ihminen saadaan hengiltä, joko toisen tai oman käden kautta. Plaa. Kertomusta rytmittävät, säännöllisesti toistuvat shokeerausefektit alkavat tympäistä ja vaikuttaa itsetarkoituksellisilta, vähän kuin Rosa Liksomin mininovellit. Mutta ehkä en kuitenkaan luovuta, ainakaan ihan vielä.

Runotorstain haaste: huono runo

Sinun puheesi kuin heinien terävät kärjet,
niittomiehen viikate, johon lakoavat päivät,
mehiläisten äänet, ja taukoamatta
kadonnutta etsin kuin heinäsuovasta neulaa,
haavasta purskahtaa veripisara kuin kyynel

Etäännyttävästä kerrontatavasta ja emotionaalisesta lukukokemuksesta

Pirjo Hassisen Isänpäivä (2006) odottaa lukemistaan. Romaaniin tarttuminen epäilyttää, minun oli jätettävä kesken kirjailijan edellinen teos Kuninkaanpuisto (2004), koska en kyennyt pääsemään yli päähenkilöä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä. Kuuden ja puolen vuoden kirjallisuuden opintojen jälkeenkään ei perimmäinen mieltymykseni tietynlaiseen kerrontatapaan ole juurikaan muuttunut: tavoittelen edelleen vahvoja samastumiselämyksiä, emotionaalisia kokemuksia. Mikäli päähenkilö ei ole millään lailla sympaattinen tai mikäli kerronta on hyvin etäännytettyä, on lukukokemus hyvin toisenlainen, se voi kyllä olla palkitsevaa älyllisessä mielessä, mutta emootiotasolla jättää minut lukijana jollakin lailla kylmäksi, tyydyttämättömäksi. Kyseisistä syistä vierastan myös tiettyjä tyylilajeja, kuten satiiria tai parodiaa, jotka perustuvat nimenomaan etäännyttämiseen. Toisaalta jyrkkiä linjauksia on vaikea vetää, mestarilliset kertojat voivat käyttää romaaneissaan eri tyylilajeja sekaisin ja yhtä aikaa, lukukokemuksen emotionaalisuuden siitä lainkaan kärsimättä, mainittakoonpa esimerkkeinä sellaisista vaikkapa Salman Rushdien Saatanalliset säkeet tai F.M. Dostojevskin Karamazovin veljekset, joihin kumpaankin liittyy sekä parodisia että satiirisia elementtejä yhtä aikaa psykologisen romaanin tyylikeinojen kanssa. Kummassakin romaanissa päähenkilöihin on helppo samastua, heidät kuvataan likeltä, kaikkine virheineenkin he ovat hyvin sympaattisia hahmoja.

Myös Helena Sinervo käyttää gradussani käsittelemässäni runoteoksessaan Ihmisen kaltainen (2000) etäännyttäviä tyylikeinoja, emotionaalisen lukuelämyksen siitä lainkaan kärsimättä. Esimerkiksi eräässä kokoelman runossa, "Ajankohtaisohjelmia 2." Sinervo kuvaa eläimen teurastusta nonsense-kirjallisuudelle ominaisella tyylillä, nonsensen piirteisiinhän kuuluu juuri emotionaalinen etäännyttäminen, eli julmiinkin tekoihin suhtaudutaan nonsensessa välinpitämättömästi. Sinervo kuitenkin sekoittaa tyylejä taitavasti, runo ei ole puhdasta nonsensea, sillä runon puhuja käyttää emotionaalisesti värittyneitä sanoja ja näin ollen runossa ei suhtauduta välinpitämättömästi eläimen tappamiseen, lukija voi samastua riipaisevaan hädän tunteeseen: "Niin terävä on veitsi ettei mitään kuulu\ kun se kaulaan työntyy myöntyy valtimo\ ja eläin aukeaa kuin tiedosto,\ veitsi ahmii ruumiin syvänteitä,\ potkii sätkyttelee eläin, huutaa äidin hätiin:\ Äiti, äiti tolkkutilkku pilven palteella jo keikkuu!"

Hmm, ei siis olekaan niin helppoa määritellä tyylikeinojen kautta sitä, miksi jotkut kirjat herättävät vastenmielisyyttä ja toiset eivät. Joka tapauksessa pohtimisen arvoinen asia jatkossakin, taidan kuitenkin ensin tarttua Hassisen uusimpaan romaaniin, ennakkoluuloistani huolimatta.

Lehtikaktuksista, bloggaajista ja joukoista

Avaan oven siniseen eteiseen: akvaarioiden vedenalaiset äänet tyhjässä asunnossa, öisen kerrostalon liikkumattomuus. Keitän teetä ja katselen lehtikaktusten kuivia, kituliaita oksia, ne eivät pitäneet muuttamisesta, ne eivät viihdy täällä, eivät kurota vihreitä versojaan ikkunoita kohden. Ehkä kevät saa ne taas tekemään niin, jos ne vain selviävät pimeän yli.

Alkuillasta kävin blogitapaamisessa: oli kiinnostavaa nähdä livenä ihmisiä, joiden blogeja olen pitkään seurannut, kuinka joidenkin kohdalla fyysinen olomuoto vastasi ennakko-odotuksiani, ja toisten kohdalla taas ei. Oli myös yllättäviä kohtaamisia: maailma mahtuu niin pieneen tilaan. Olisi ollut hauskaa viipyä pidempään, keskustella enemmänkin ihmisten kanssa, mutta kymmenen aikoihin oli kerättävä lattialle valahtanut kaulahuivi, sännättävä kolmosen ratikkaan ja Tavastialle kuuntelemaan The Crashia. (Ja siellä, selkien ja päiden takana ja keskellä, harvoin koettu, joukkoon sulautumisen tunne). Mutta ehkä sitten ensi kerralla.

Satunnaisia vastaantulijoita

Hätkähdyttävän suurisilmäinen nuori tyttö nousee portaissa vastaan, vakava katse, vetäytyneet posket. Muistissa välähtää parin viikon takainen kuva metrosta, minulla on kiire, olen myöhässä illanistujaisista, olen todella myöhässä, mutta hermostuneisuus on turhaa, metron kulkua ei voi nopeuttaa. On vain istuttava aloillaan, odotettava pysäkkien ikuisuuksia pitkät välit, kuunneltava vastapäisen tytön puhumista kännykkään. Yritän olla tuijottamatta silmiinpistävän lihattomia reisiä, teräviä kyynärpäitä, kohdistaa katseeni penkin alle pudonneeseen nenäliinaan, likaiseen lattiaan. Ensimmäinen kerta Helsingissä kun satunnainen ohikulkija tulee vastaan toisenkin kerran. Tai ehkä niin on käynyt aiemminkin, en vain ole huomannut, ehkä en olisi nytkään muistanut tyttöä ilman näkyviä sairauden merkkejä.

Sijaintini on muuttumaton, toistaiseksi

Pikkusisko palaa reissulta Pietarista, näyttää valokuvia venäläisistä pikkulapsista ja kulkukoirista, ränsistyneistä ikkunasyvennyksistä. Kun voisi vain hypätä junaan, katsoa lehdettömien puiden vilahtelua ikkunoiden ohi, talojen katoamista maisemaan, käpertyä syvälle penkkiin. Matkustamisessa parasta on juuri matkan tekeminen, siirtyminen, matkalla ollessa ei voi kokea muukalaisuutta, eikä voi kaivata minnekään, kun koko ajan on menossa eteenpäin, jonnekin, sijaitsee liikkuvassa, muuttuvassa tilassa, joka ei oikeastaan ole mikään paikka ja silti on.

Mutta ei auta kaukokaipuu, sijaintini on muuttumaton, toistaiseksi. Tällä hetkellä odotukseni elämän suhteen ovat vaatimattomat, ne kohdistuvat Peter Hoegin uuteen romaaniin Hiljainen tyttö, joka ilmestyy ensi helmikuussa. Lukioaikana olin suurikin Hoeg-fani, eikä kirjailija ole sen jälkeen, kymmeneen vuoteen, mitään julkaissutkaan. Nyt on keskityttävä vuoden pimeimmästä ajasta selviämiseen, keskityttävä nukkumisen ja valveilla olon, heräämisten rytmiin, että ne kaikki tapahtuvat ajallaan ja oikeassa suhteessa.

Homeisia runoja

Pentti Saaritsan runoteos on homeessa. Ainoata kappaletta ei millään raatsisi poistaa, jätän kirjan kirjankorjaajan käsiin, jospa sen voisi vielä pelastaa. Olen päässyt taas lempityöhöni, kirjaston runokokoelman kimppuun. Kokoelma on vaatimattomampi kuin Turun kaupungin pääkirjastossa, mutta hyllyjä riittää silti, kahisevia, aukaisemistaan odottavia sivuja, luettaviksi kaihoavia säkeitä.

Kylässä käy vauva. Koira ei ole koskaan ennen nähnyt sellaista, se ei saa vauvasta silmiään irti, ulisee, yrittää napata vaaleanpunaiset villasukat vauvan jaloista, tuttipullon pöydältä. Se ei tajua miksi uutta, isoa vinkulelua ei anneta sille, vaikka se kuinka istuu, tuijottaa silmä kovana.

Lukemisen iloa

Kerrankin aikaa istua alas, lukea hyvä romaani kannesta kanteen, ei tarvitse mennä mihinkään, ei täydy tavata ketään, ei puhua kenenkään kanssa, koko viikonloppuna. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, tarvitsen omaa aikaa ja yksinoloa että jaksan. Mikä siis voisi olla parempi keino latautua kuin hyvä romaani. (Joyce Carol Oatesin uusin romaani Putous melkein lopussa).

Keskelle pimeää herätetty ihminen

Keskelle pimeää herätetty ihminen on herkimmillään, äärilleen pingotettu ohut kalvo, joka voi puhjeta koska vain. Sade jatkuu, tänään unet eivät päästä irti otteestaan, yritän auttaa kuolevaa norsua, juottaa vettä, turhaan, se kuihtuu silmissä, jäljelle jää pelkkä tyhjä nahka, voimattomuuden tunne ei häviä vaikka herään, vaikka tankkaan kofeiinia, vaikka tajuan ympärillä havahtuvan kaupungin olevan enemmän totta.

Sade jatkuu, sateenvarjo kääntyy nurin monta kertaa, yhtä usein kompastelen portaissa nahkatakkiin, se on liian pitkä, sateesta liukas, helma kurasta tahmea. Loppupäivästä saan oikosulkuja tietopalvelutiskillä, käytän vääriä asiasanoja, yksikköjä monikkojen sijasta, enkä tahdo löytää mitään. Hoidan puhelimessa verokorttiasioita virkailijan kanssa, joka on yhtä väsynyt ja kireä kuin itsekin olen, en pysty hahmottamaan raha-asioita, en ole koskaan hahmottanut, lopuksi on pyydettävä anteeksi huonoa tuulta, kiitettävä hyvästä palvelusta. Uimahallissa pienen pojan olkapäillä kasvaa karva kuin turkki, mietin onko tummakulmainen lapsi susilapsi. Kirjoitan tätä, kuuntelen Loney, Dearin Sologne -levyä, enkä halua ajatella mitään.

Kaunis kissa ja Perhoskerääjä

Sateenvarjon alla etsin oikeaa bussia, oikeaa katua ja taloa. Illan emännällä on häikäisevän kaunis kissa, virolainen löytökissa, mutta sen turkin väri, olemus ja käytös ovat kuin itsetietoisella rotuvaliolla. Kissa tarkkailee pöytäseuruetta ja viinin juontia, lekottelee tyynesti peitollaan, silmät puoliummessa. Levysoitin soittaa salsaa, tuoksuu glögiltä ja joulutortuilta, puhe aaltoilee, joku nousee lähteäkseen, lasit ja lautaset tyhjenevät. Välillä kissa nousee paikaltaan, kiertää pöydän alta vieraat jalat, märät kengät eteisessä, ei suostu esiintymään eikä temppuilemaan vieraan yleisön nähden.

Tänään olen lukenut Joel Haahtelan Perhoskerääjän (2006) ja ihastunut lyyriseen kieleen, kuvallisuuteen. Haahtelan tyylistä tulee paikoin mieleen myös Andrei Makine, jonka Ranskalaisesta testamentista pidän erityisesti. Perhoskerääjä on jo itsessään kuin herkkä ja värisevä perhonen, täynnä keveyden, haurauden ja katoavuuden symboliikkaa: "Muuta selitystä ei voinut olla kuin se, Anna mietti, että ihminen muuttuu vanhetessaan kevyemmäksi, kevenee, öisin pää alkaa kohota, se tuskin koskettaa enää tyynyä. Hänen puheensa huvitti minua, ja ajattelin ilmassa leijuvia vanhuksia, jotka hitaasti irtoavat vuoteistaan ja lentävät tuulen mukana taivaisiin. Ja ehkä kuolema johtuisikin vain ikkunoista, jotka olivat unohtuneet tuulisina öinä auki." Ihmettelen miksi en ole aikaisemmin Haahtelan kirjoihin tarttunut. Aion välittömästi korjata tilanteen, lainata lisää kirjastosta heti huomenna.

Unessa kävelen Kouvolan katuja

Unessa kävelen Kouvolan katuja, kaupunki hehkuu oudoissa karamellimaisissa väreissä, kaikki on vierasta, mutta silti tunnistan tutut rakennukset, etsin kuumeisesti jotakin. Ja myöhemmin uneen sekoittuu muita aikoja, muita paikkoja, toisia ihmisiä, menneisyyden lineaarinen suora tekee kiepin kuin käärme, kietoutuu itsensä ympärille, kokoaa saman pöydän ympärille eri aikojen ihmiset, nekin jotka jo ovat kuolleet, viettämään iltaa, pelaamaan seurapelejä. Kun herään, aamu on pitkällä jo, huoneessa valoisaa, toinen tyyny on pudonnut lattialle. On kummallinen, epätodellinen olo, ihmiset yhtä läsnä kuin unessa.

Joulukuun kynnyksellä

Ei mitään valkoista maisemassa, ei muuta kuin jalkakäytävän reunaa juokseva lumikko. Tuskin rotan kokoinen, ohut, siro hahmo, nopeasti tiessään kuin näköharha.

Asiakaspalvelua eli kirjastonhoitajat tietävät kaiken

Iltapäivällä tietopalvelutiskille astuu epävarmasti hymyilevä ulkomaalainen nainen, erotan huonosta englannista sanat "tietokone" ja "internet" ja tulkitsen naisen haluavan varata ajan asiakaskoneelle. Mutta sitten käsitän: nainen ojentaa käteeni työvälitysfirman käyntikortin, hän haluaa katsoa työpaikkoja ja suomea osaamattomana tarvitsee apuani. Yritän parhaani mukaan kääntää omalla keskinkertaisella kielitaidollani nettisivujen informaatiota hänelle. Kommunikaatio on takkuista, asiakas puhuu ja ymmärtää huonosti sekä suomea, että englantia, tunnen kuinka hermostuksen hiki kihoaa iholle: täytyy keskittyä.

Nainen katsoo luottavaisesti silmiin, yritän unohtaa sen, että olen ensimmäistä päivää tietopalvelussa tässä kirjastossa, tässä kaupungissa, eikä uusi kirjastojärjestelmä ole vielä ihan hallinnassa, puhelin saattaa soida milloin tahansa ja kokeneempi informaatikko on livahtanut jonnekin hyllyjen väliin, tavoittamattomiin. Kangertelusta huolimatta saamme vihdoin kumpikin jonkinlaisesta ymmärryksestä kiinni. Nainen haluaa myös tietää miten pääsee käyntikortin toimistolle, osoite ei sano hänelle mitään. Osoite ei kerro yhtään mitään myöskään seitsemän viikkoa vanhalle pääkaupunkilaiselle, mutta netin ja helsinkiläissyntyisen siviilipalvelusmiehen avustuksella saan asiakkaalle jonkinlaiset suunnistusohjeet ja bussien numerot paperille. Lappunen kädessään nainen nousee ja kiittelee ikionnellisena, valittelee sitä, kun Suomessa ei tahdo saada mistään apua ja neuvoja vaikka miten kyselee, sitä kuinka yksin on. Niin, minnepä muuallekaan sellaisessa tilanteessa voi mennä, kuin kirjaston neuvontatiskille! Sydäntä riipaisee myötätunnosta, toivon vilpittömästi että naista onnistaisi työpaikan kanssa, vaikka samanaikaisesti sisäinen pessimistini huomauttaa, että se ei todellakaan ole kovinkaan todennäköistä. Joka tapauksessa kohtaamisesta kirjojen ja hälinän keskellä tulee hyvä mieli, onnistumisen elämys. Tällaisina päivinä epäilykset ammatinvalinnan oikeellisuudesta ovat tiessään.

Tupaantuliaisista, sunnuntaikahveista ja raakuista

Paljon tuntemattomia ihmisiä, boolia ja ruokaa. Taksilla ajelua, jatkobileiden etsiskelyä porukalla sateessa Pasilassa, kuohuviiniä pullon suusta. Koira päivystää kotona puoli neljän aikaan, nousee takajaloilleen ja halaa, nuuskii märät farkkujen lahkeet.

Tänään istun sunnuntaikahvilla ystävän kanssa: lattea ja ihmissuhdeanalyysiä. Rautatientorilla törmään kotona käymään tulleeseen pikkuveljeen. Pikkuveli on laihtunut entisestään, posket lommoilla.

Olen lukenut kirjan Pohjoisten virtojen raakut, viehättynyt uhanalaisista, ikivanhoista, hiljaisista eläimistä. Veden pinnan alla, kivien alla, levän alla. Ihmisikä vain hetki, lohien kiiltävät vatsat, veden liike ja kivien hiertyvä ääni. Viehättynyt vaatimattomista selkärangattomista ja niiden intohimoisista, kirkkaassa vedessä kahlailevista tutkijoista.

Taas kirjastossa

Ensimmäinen päivä. Nimet katoavat samantien kun omistajansa ne lausuvat, puristavat kättä. Yritän muistaa, opetella. Pää täynnä uusia kasvoja, tiloja, tapoja, asioita.

Marie Antoinetten lumoissa

Kävin eilen katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Marie Antoinette ja pidin todella kovasti, kuten Coppolan kahdesta aiemmastakin elokuvasta: Lost in Translation (2003) ja Virgin Suicides (1999). Elokuva oli kuvauksellisesti todella kaunis, musiikillisesti loistava ja sisällöllisesti erittäin hieno tulkinta Marie Antoinettesta. Coppolan tulkinnan mukaan kuningatar ei ollut suinkaan se historiankirjojen piittaamaton pahis, vaan ainoastaan elämäniloa pursuava ja kokemuksia janoava, ulkomaailmasta tietämätön, etuoikeutettu ja ajattelematon teini-ikäinen. Nykyajan urbaanin nuoren aikuisen on helppo samastua Antoinetten hahmoon, hänen elämänsä on juuri sitä, mitä monen vapaa-aika tänä päivänä: ystävien kanssa juhlimista, krapulaisia auringonnousuja, rakkausjuttuja, kuluttamista ja kulttuurihuvituksia, maailman pyörimistä oman minän ympärillä. Nykyajan länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan huvittelevan ihmisen vastakohta on kärsivän ja nälkää näkevän kansan sijaan kehitysmaiden todellisuus. Elokuvan jälkeisissä fiiliksissä on kulunut koko tämäkin päivä, oli pakko mennä levykauppaan ja ostaa leffassakin soinut The Strokesin levy Is this it (2001).

Runoillasta, Tampereelle ja takaisin

Eilisiltana tuli katsastettua Kuudennen linjan Kohina-runoklubi. Tunnelma oli sellainen kuin runotapahtumissa usein, nuorehkon wannabe-runoilijoista koostuvan yleisön joukossa. No joo, antakaa anteeksi (itse)ironisuuteni, toki paikalla oli varmasti muunkinlaisia kuuntelijoita ja kirjallisuusihmisiä, kulttuuriväkeä. Ja juuri yleisössä itsessään piileekin juuri tuollaisten tapahtumien viehätys. Kaiken kaikkiaan oli kyllä ihan kiva ilta kahden hyvän ystävän seurassa, mutta petyin hiukan kun Sanna Karlström ei lukenutkaan yhtään omia runojaan. Karlström kuuluu lempirunoilijoideni kärkeen ja olisin mielelläni kuullut hänen lukevan omaa tuotantoaan. Lopuksi esiintyvä bändi soitti myös ehkä vähän liian lujaa, korvatulpitta varustautuneena oli pakko lähteä kesken kotiin. Musiikki olisi voinut olla ihan kiinnostavaakin, mutta mikään yhtye tuskin on niin hyvä että uhraisin sille kuuloelimeni.

Tänään saan ilmaisen kyydin Tampereelle ja takaisin. Kaupunki näyttää samalta kuin ennenkin, vuosi sitten syksyllä tuli matkustettua kerran viikossa Turku-Tampere -väliä. Muistan aamuherätyksien kamaluuden, viideltä ylös, kuppi kahvia ja seitsemän junaan, silmät vielä unesta viiruina, yhdeksältä skarppina informaatiotutkimuksen tietokantaprojekti-kurssille toisen kahvikupillisen voimalla. Sataa räntää, kaupungilla ei tee mieli kuljeskella, ensimmäiseksi marssin kauppaan ja ostan sateenvarjon. Tapaan Tampereelle muuttaneen vanhan opiskelukaverini kahvilassa, kahvilat ovat samankaltaisia kaikkialla, ikkunan ohi kulkevat ihmiset. Kahvihetki ystävän seurassa on tuttu, se liittyy pitkään yhteisten kahvihetkien historiaan, elämäntilanteet vain ovat muuttuneet, siirtyneet eri kaupunkeihin, arki ei ole yhteistä enää. Silti on hyvä nähdä, puhuminen on vaivatonta vaikka tapaamisvälit ovat etäisyyden vuoksi harventuneet. Paluumatkalla räntäsade on yltynyt, tuulilasinpyyhkijät epäkunnossa ja välillä tietä on vaikea nähdä. Vaikka en itse ole ratissa, jännitän leukoja ja hartioita, on helpotus päästä kotiin.

Isänpäivänä

Mutkitteleva tie vie läpi uusimaalaisen maaseutudyllin. Yleensä rakastan tuttua kumpuilevaa maisemaa, omakotitaloja, omenatarhoja, ihmisiä askareissaan niiden pihoilla, järviä ja peltoja, tänään niiden edessä heilahtelee räntäverho, henkilöauton mutkaisesta etenemisestä tulee huono olo. Koska en voi uppoutua maisemaan, puhun ajomatkan aikana kaksi sunnuntaipuhelua ja työnnän samalla alas syliini pyrkivää spanielia.

Äidinisä istuu siirrettävän patterin edessä kirjava villapaita ja villaliivi yllään, ei puhu paljoa, kuuntelee, on jossakin kaukana. Sellainen hän on ollut niin kauan kuin muistan, omissa oloissaan, vaikea lähestyä. Kun joskus vuosia sitten kesällä sain ajokortin, ajoimme pikkuveljen kanssa tervehdyskäynnille isoisän luo. Tämä oli keittänyt kahvit valmiiksi, kattanut mukit pöytään ja huuteli omasta huoneestaan keittiöön, että ottakaa jääkaapista munkkeja kahvin kanssa. Siinä sitten istuimme pikkuveljen kanssa kahdestaan, vähän hölmistyneinä, tunnin ajomatka takanamme ja joimme kahvia. On mukavampi käydä kyläilemässä isoisän luona äitini kanssa, hän saa isästään enemmän irti kuin kukaan. Mutta kai sekin riittää että joskus käy, istuu vähän aikaa, ottaa vastaan tarjotut liköörikonvehdit ja kupin kahvia.

Kun puheeksi tulee rajanaapurina asuvan isännän yli 20 hehtaarin maakauppa kunnalle, isoisään tulee äkkiä eloa. Täti kattaa pöytään erilaisia mukeja, yhdessä on kolhu, toisessa koiran kuva, kolmas on tummunut sisältä vuosien kahvinjuonnista. Kaikilla on kengät jalassa, vanhassa talossa on vetoisaa. Täti ja isoisä pohdiskelevat puiden istuttamista rajalle, näköesteeksi kunnan kaavailemalle uudelle omakotitaloalueelle. Spanieli ja pystykorva juoksevat ympäri taloa, välillä ne tuijottavat keittiön ikkunan alla ja haukkuvat. Varsinkin spanieli, pystykorva on leikeissä ehkä turhan rajuotteinen. Lähtiessämme sade ei ole lakannut, vaan muuttunut entistäkin märemmäksi. Isoisä ja täti seisovat kuistilla, kuten aina lähtiessämme niin kauan kuin muistan. Tuntuu haikealta, kauan sitten heidän kanssaan huiskuttamassa seisoivat isoäitini ja toinen tätini, joita kumpaakaan ei enää ole. Koirakin on vaihtunut useaan kertaan. Pystykorva ulisee surkeana leikkikaverin menetystä, mutta spanielilla on kiire autoon ja kotiin.

Lauantai-illan huumaa

Talvi muuttuu vesisateeksi, kuljemme keskustaa ristiin rastiin, katselemme täpötäysien baarien ikkunoista sisään ja jatkamme matkaa. Tuuli heittää sateen suoraan kasvoille, on katsottava maahan, eteneminen on hidasta. Ystäväni silmälasit ovat huurussa, hiukset märät, itselläni on olo kuin märällä eskimolla, kelsiturkissa, huppu päässä. Olen huolissani sateen vaikutuksesta uuden talvitakkini mokkanahkaan, ystäväni vakuuttaa ettei sateesta ole haittaa. En siltikään vakuutu. Vihdoin päädymme Vltavaan, Rautatientorin viereen, ainakin siitä on lyhyt matka bussille. Vesisateessa harhailu on selvittänyt pään, siiderin sijasta tilaan teetä, bussin lähtöön ei ole tuntiakaan enää. Kummallakin on äskettäin kaupunkiin muuttaneen ulkopuolinen olo vieraiden kasvojen keskellä.

Merituulta, horisonttiin katselua ja hyvää mieltä

Suomenlinnassa on hiljaista. Kuulas, kylmä päivä, lehdettömät puut, vinkuva tuuli. Vain japanilaisia ja espanjalaisia turisteja huudahtelemassa ja valokuvaamassa. Ja vanha ulkoilupukuinen pariskunta, jonka kanssa ihmettelemme oudonnäköistä linnunpönttöä. Päädymme yhteistuumin siihen ratkaisuun, että sen on oltava lepakon pönttö. Hassua ajatella lepakkoa kynsineen, roikkumassa pöntön sisäkatosta, jotenkin lepakko on helpompi yhdistää laumoihin ja isoihin tiloihin, riippumassa vieri vieressä syvässä unessa kymmenien kaltaistensa joukossa. Vesilammikot ovat jäässä, kahviloiden ikkunaluukut visusti kiinni. Iltapäivän aurinko paistaa matalalta, horisonttiin katsomisesta ja ulkoilmasta tulee hyvä mieli.

Löydämme hyvin pienen aukiolevan kahvilan. Kahvin ja kaakaon ääreltä seuraamme vanhempaa pariskuntaa, joka istuu viereisessä pöydässä. Charmantisti harmaantunut saksalaismies pitelee varovasti tyylikkäästi pukeutuneen suomalaisnaisen kättä. Keskustelu on tunnustelevaa, ihastunutta. Pariskunnastakin tulee hyvä mieli. Rantaan päästyämme poikkeamme vielä Sofiankadun antikvariaatin kautta, mutta tällä kertaa sieltä ei löydy mitään kiinnostavaa.

Turun ikävä

Tänään tuli äkkiä hirveän ikävä Turkuun, ehkä juuri eilisten, kesäisten valokuvien, viime yönä näkemäni unen ja yhden tämänpäiväisen puhelinkeskustelun johdosta. Juuri tällä hetkellä ei vaan ole yhtään rahaa edes mennä käymään.

Filmirulla

Saan vihdoin vietyä kehitykseen filmirullan, joka kesästä asti on odottanut automaattikameran uumenissa. Piknikillä istuskelua, hymyileviä ihmisiä, jokiranta, Turku. Valoa ja vihreää. Valokuvien ääressä on helppo haikailla, unohtaa loputon helle, epämukavissa vaatteissa hikoilu ja huonosti nukutut yöt. Ehkä en vaihtaisi loskasäätä, jäätä ja pimeää, sittenkään.

Työttömyydestä

Ystävän luota bussille kävellessä hypin yli likaisen loskan, mustan veden, farkkujen lahkeet kastuvat. Keskustelun jälkeen on kevyempi olo, kun on voinut jakaa elämisen taakkaa. Tänään on erityinen tarve jakaa sitä enemmänkin, bussipysäkillä puhun puhelua toisen ystäväni kanssa aiheesta josta koskaan emme väsy puhumaan: maisteriksi valmistumisen jälkeisestä tyhjiöstä. Bussia ei kuulu, taivaalta tai jostakin tipahtelee harvakseltaan vesipisaroita. Puhumme siitä kuinka ensimmäistä työpaikkaa on niin vaikea saada, kuinka talous on romahtamispisteessä ja pinna kireällä koko ajan, tulevaisuus pelkkää sumua. Siitä kuinka puolentoista kuukauden työttömyyden jälkeen olen turvautumassa jälleen palkatta (=työllistämistuella) työskentelyyn, suhteiden luomisen ja kokemuksen karttumisen toivossa. Palkatta työskentely vain on turhauttavaa, jotenkin on hullua, miten työnteossa nimenomaan rahan ansaitseminen kohottaa omanarvontuntoa, saman työn tekeminen työllistettynä saa tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Miksi sitä ei yhtä hyvin jatkaisi opiskeluaikojen hanttihommia, veitsien pakkaamista ja tulppaanien niputusta, oikeaa, vaikkakin pientä palkkaa vastaan. Miksi sitä väen vängällä haluaa tehdä oman alan töitä ilman palkkaa, elää vanhempien kustannuksella jos kerran olisi kykenevä tekemään mitä tahansa muuta tarjolla olevaa palkkatyötä. Tai miksi ei miltei samansuuruisella korvauksella tekisi jotakin hauskempaa, lukisi romaaneja, kehittäisi itseään. (Itse asiassa työttömyysaika on ollut kaikkea muuta kuin pitkästyttävää, oikeastaan melko kiireistä, en ole vielä ehtinyt edes kunnolla paneutua kaikkeen mitä olen suunnitellut.) Humanistin olemassaolon tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta en viitsi nyt edes puhua mitään. Tehty mikä tehty. Puhelu ei löydä ratkaisuja, emme voi muuta kuin lähettää toivonkipinöitä toinen toisillemme, kannustavia ajatuksia kännykän välityksellä, bussipysäkiltä tiskialtaan ääreen ja taas takaisin.

Isoäiti kaataa kahvia kuppiin

Viisitoista vuotta sitten tekemäni piirustukset ovat yhä seinällä, tutuilla paikoillaan, hieman pölyttyneinä, teippi alareunasta vähän irrallaan. Kaksitoistavuotiaan mielikuvituksella luonnosteltuja palmikkopäisiä tyttöjä kukkakimppuineen, isoäidin vanhojen valokuvien innoittamina. Isoäiti kaataa kahvia kuppiin, puhuu taukoamatta, on ihmeellistä miten merkityksellistä vanhuksen arki voi olla, fysioterapeutin ystävällisyys, taksikuskin huulenheitto. Kaikki se muuttuu tarinaksi jonka voi kertoa. Isoisä kysyy olenko jo yhteiskoulussa, kertoo samat asiat moneen kertaan. Seinäkello tikittää yhtä äänekkäästi kuin aina ennenkin. Lapsena yökylässä se häiritsi, viisareiden raskas liike, kuuntelin painavia minuutteja, tuijotin ohiajavien autonvalojen pyyhkäisyjä poroaiheisessa seinäryijyssä ja yritin saada unta hännästä kiinni. Tik tak, kuin isovanhempieni talossa olisi aina eletty jotakin ihan muuta aikaa kuin talon ulkopuolella. Sellaiselta tunteelta on vieläkin vaikea välttyä. Isoäiti kehottaa ottamaan lisää pullaa, isoisä istuu pöydän päässä, ikkunasta vetää, kaappien ovet narisevat. Kaikki on ennallaan, he ovat vain tulleet paljon vanhemmiksi. Isoisä ei enää muista asioita, isoäiti ei enää jaksa tehdä kävelyretkiä eikä leipoa itse, vaan ostaa kahvipullat kaupasta. Elämänpiiri on kutistunut, elämä on hiljaisempaa.

Jäänsininen taivas, kylmä kuu

Leikkipuistossa isä antaa lapselleen vauhtia keinussa, laulaa jotakin englanninkielistä laulua. Vaimo hyssyttää vihaisesti kun huomaa minun kulkevan ohi, mutta mies ei piittaa. Jäänsininen taivas, kylmä kuu, lunta vain nimeksi jähmeän ruohon päällä. Kirkkaassa säässä ajatukset eivät selkene, mieliala ei kohoa, ei edes kotiovella vastaan ryntäävän spanielin ilosta. Se on yhtä häntää ja luppakorvia, vihreä muovinen Siili suussaan. Kumikana tuijottaa hylättynä ja pureksittuna olohuoneen matolta, voin melkein samastua sen tunteisiin. Illemmalla olen lähdössä kahden ystäväni kanssa parille jonnekin Kallion baareihin, toivottavasti saan siihen mennessä loihdittua jostakin positiivisemman mielialan.

Räntää

Kesken aamuista puhelinkeskustelua Turussa asuva ystäväni toteaa: "sataa lunta". Tunnin päästä teen omasta ikkunastani saman havainnon. Pian lumisade kuitenkin muuttuu räntäsateeksi, parvekkeen lasit valuvat vettä. Tänään se ei haittaa, istun lämpimässä sisällä, nojatuolissa villatakki päällä, tai oikeastaan olen 1910-luvun Englannissa, Lontoossa ja Howards Endissä.

Löytöjä ja kulttuurielämyksiä

Miten riemastuttava tunne onkaan paikantaa satojen kirjanselkämysten joukosta juuri se mitä etsii! Samalla iskee myös ahneus, jos löydän vielä lisää jotakin: ja löydänkin. Ihmishälyn seassa kykenen keskittymään ja uppoutumaan etsintään niin, etten näe enkä kuule mitään muuta kuin nimekkeitä toistensa perään. Havahdun kelloon vasta kun tajuan että pitäisi paikantaa jostakin myös seurassani tulleet ihmiset. Kirjamessuilta lähtiessä kassissa on kuitenkin Maila Pylkkösen kootut Monologit, Klassilliset tunteet (1957) ja Valta (1962). Niin ja tietysti myös E.M. Forsterin romaani Talo jalavan varjossa.

Myöhemmin lauantai-iltana kuuntelen isoveljen ja hänen puolisonsa seurassa Tavastialla Paavoharjua ja ruotsalaista Loney, Dearia. Molemmista pidän, ja jälkimmäinen ainakin kolahtaa sen verran, että harkitsen levyn ostamista. Sunnuntaina käyn myös samassa seurassa EMMA:ssa, jossa vaikutuksen tekevät erityisesti iranilaissyntyisen Shirin Neshatin valokuvat ja videoinstallaatiot. Elokuva-arkistoonkin ennätän illalla erään ystävän seurassa, katsomaan turkkilaista Innocence -elokuvaa, vuodelta 1997. Elokuva osoittautuu katsomisen arvoiseksi ja päähenkilö on sympaattinen hahmo, vaikkakin tarina on vähän ankea.

Draamallisesta monologista, kirjojen metsästämisestä ja tästä viikosta

En ole saanut aikaiseksi metsästellä kirjastoista tiettyjä kirjoja, joita minun tekee tällä hetkellä mieli lukea, kuten E.M. Forsterin Talo jalavan varjossa ja Maila Pylkkösen runoteokset. Pylkkösen runoudessa minua kiinnostavat erityisesti draamalliset monologit. Lueskelin omaa, Helena Sinervon Ihmisen kaltaista käsittelevää graduani varten draamallisen monologin teoriaa ja ihastuin kovasti kyseiseen runotyyppiin. Kotimaisessa lyriikassa draamalliseen monologiin törmää harvemmin. Ihmisen kaltaisessa on kuitenkin useita draamallisia monologeja ja myös Pylkkönen käyttää runoudessaan draamallisen monologin tekniikkaa, tutustuin hänen tuotantoonsa vasta graduntekoaikanani. Nyt minun tekee jostakin syystä mieli palata aihepiiriin, valitettavasti en vain ole tullut hankkineeksi kirjoja itselleni. Täytyneekin alkaa kierrellä antikvariaatteja sillä silmällä, heti tänään aloitan Kirjamessujen antikvariaatti-osastolta.

Kirjojen metsästämisen sijaan olen tällä viikolla ollut yksissä melko kansainvälisissä illanistujaisissa, lounastanut parin ystävän kanssa, jättänyt sateen vuoksi iltalenkkejä väliin ja toisinaan taas uhmannut säätä ja kävellyt tuulta päin.

Vesi virtaa koskena pitkin katuja

Märkä takki, kengät, sateenvarjo ja laukku kuivuvat ystävän kylpyhuoneessa. Juodaan chai latte -teetä, kuunnellaan ystävän hankkimia uusia levyjä, sateen rummutusta ikkunaa vasten. Kun lähden on jo myöhä, sade jatkuu, vesi virtaa koskena pitkin katuja, kosteissa vaatteissa on kylmä. Puhun epätavallista puhelua lähikaupan katoksen alla, pisarat muodostavat psykedeelisiä kuvioita läpinäkyvään pintaan. Tulee surullinen olo: miten monimutkaista elämä voikaan toisinaan olla.

Tänään kulutan turhaa aikaa internetissä, käyn kampaajalla ja yllätyn siitä miten kallista se täällä on.

Työmaapöly täplittää ikkunalasit

Lähiö laajenee nopeasti, nielaisee pellon, rakennustyömaa hivuttautuu jo metsänreunaan asti, ja työmaapöly täplittää ikkunalasit. Ihmisiä ja koiria on enemmän, on enemmän kauppakassien kantamisia yli hietikon, ohi punatiilisten kerrostalojen ja tekolammen, jossa lapset uittavat valtamerialuksiaan ja merirosvolaivojaan, kunnes ne uppoavat tai unohtuvat rannalle muiden leikkien tai iltapalojen vuoksi.

Oikeastaan pitäisi kirjoittaa kirjoista joita olen lukenut, elokuvista joita olen käynyt katsomassa, työhakemuksista joita olen kirjoittanut tai tapaamisista ystävien kanssa, mutta ei nyt vain huvita. Sade tekee päivän harmaaksi, on sytytettävä valot, päivä kuluu, päivät kuluvat.

Tällaisena iltana

Tällaisena iltana kun katulyhdyt satavat välkkyviä pisaroita on kääriydyttävä villapaitaan ja peittoon, ei silmiä kirveltäviä baareja, ei keskusteluja, ei nyt - on alakuloinen, väsynyt olo.

Tihkusadetta ja sovituskoppeja

Teräskärkiset maihinnousukengät ja pikkusiskon vanha, pitkä musta goottinahkatakki ovat oivallinen suoja tuulta ja tihkusadetta vastaan. Eivät kuitenkaan paras mahdollinen varustus vaatekauppakierroksella, huomaan, Helsingin ydinkeskusta on laajempi kuin aina muistaakaan, paarustaminen edestakaisin alkaa parin tunnin kuluttua tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta. Hyvännäköiset ja istuvat paitapuserot eivät istu, eivätkä näytä minun päälläni ollenkaan hyviltä, eikä mikään muukaan, ei ainakaan tänään. Peilikierros sovituskopeissa nostattaa huonon tuulen huippulukemiin ja itsetunnon päinvastaiseen suuntaan. Lohduttaudun Kirjatorilla ja Sofiankadun antikvariaatissa, teen pari runolöytöä. Kotona päätän jättää kävelylenkin väliin, nostaa jalat pöydälle ja avata kirjan.

Hyytävä tuuli

Hyytävä tuuli saa korvalehdet kihelmöimään. Iltakävelen pitkää suoraa, on hiljaista, on hyvin myöhä. Kaukana edellä kulkee mies taluttaen kahta beagleä, joiden valkeina vaappuvat takapuolet ja pitkät pystyt hännät muistuttavat pimeässä erehdyttävästi pitkäkaulaisten hanhien taaperrusta. Lähiön valot häämöttävät horisontissa kuin keltaruutuiset tornit.

Kuin venähtänyt kyläreissu

Väliaikaelämää: ei työtä, ei omaa asuntoa, ei rutiineja, ei kiinnekohtia mihinkään. Kuin kyläreissu vanhempien luo olisi jotenkin venähtänyt. Se on merkillistä, miten itsenäinen elämä ja minäkuva on loppujen lopuksi niin vahvasti kiinni hyvin pienistä asioista, omista arkirutiineista ja tavoista, itsenäisyyden tunne horjuu heti kun niistä joutuu luopumaan. Tuntuu kuin olisi palannut kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, kuin mitään omaa elämää tässä välissä ei olisi ollutkaan, kuin en olisi ikinä kotoa lähtenytkään. Vanhempien silmissä on aina lapsi, niin kauan kunnes on itse vanhempi omille lapsilleen (ja se masentava ajatus: mitä jos sitä perhettä ei koskaan tulekaan olemaan). Kaikesta huolimatta on sentään ollut aikaa lukea uutuuskirjoja ja kirjoittaa.

Pesänrakennusvietti

Ajattelen keväänvihreää huonetta, aamukahvin juomista oliivinvihreistä Teema-mukeista ja kirjoja, loputtomiin kirjoja seiniä kiertävillä hyllyillä. (Kuljen Stockmannin Hulluilla Päivillä, ihmistungoksessa, ostan Marimekon vihreät Hevoskastanja-lakanat, pannulaput, Indiskassa ihastelen vaaleanvihreää päiväpeittoa.) Tulevassa kodissani kaikki yksityiskohdat ovat tarkkaan harkittuja, ei enää ainoatakaan rumaa, umpimähkäisesti haalittua kodinesinettä. Ei enää piittaamattomuutta pienistä yksityiskohdista ja yleisestä järjestyksestä, leivänmuruista lattialla, pölykerroksesta ikkunalaudoilla.

Sorsastaja

Eilen olin katsomassa Pirkko Saision Sorsastajaa Kansallisteatterissa. Suhteeni teatteriin ei ole koskaan ollut minulle itsellenikään kovin selvä, en ehkä vieläkään ole aivan sinut ylinäyttelemisen kanssa tai miksi nyt teatterin ominaispiirrettä sitten kutsutaankin. Alun vierastamisesta pääsee kuitenkin aina nopeasti yli, mikäli näytelmä on hyvä, kuten tässäkin tapauksessa. Yleensäkin pidän eniten vähäeleisestä ja pienimuotoisesta, muutaman henkilöhahmon keinoin toteutetusta draamasta. Ei suureellisia lavasteita, eikä joukkokohtauksia. Vain muutaman näyttelijän ilmaisuvoima, intiimissä tilassa. Sorsastaja kuului juuri tähän kategoriaan, eikä vieraan pelosta ja ennakkoluuloista voi koskaan puhua liikaa.

Koiran kanssa

Koiramainen varjo seuraa jokaista liikettäni, se on aina selkäni takana kun käännyn, sijaitsin missä kohdassa asuntoa hyvänsä, vaikka vielä äskettäin se oli syvässä unessa nojatuolissa. Nopea, äänetön eläin. Kun luen kirjaa, unohdan syödä ja vatsani kurisee, koira on salamana sohvalla vieressäni, painaa päänsä vatsaani vasten ja kuuntelee. Pitäisi ajatella: älykäs eläin. Mutta silti jatkuvan valvonnan alaisena tunnen oloni hivenen epämukavaksi.

(Saanut valmiiksi yhden kaksiosaisen runon, viikon kypsyttelyn jälkeen. Aloittanut Zadie Smithin uusinta romaania Kauneudesta.)

Hiljaisuus

Vanhempien luona majailussa on se hyvä puoli että hiljaisuutta oppii arvostamaan vieläkin enemmän kuin ennen. Kun ovi on kolahtanut kiinni mökille lähtevien vanhempien, koiran ja bileisiin suuntaavan pikkusiskon jäljestä, valtaa asunnon ihana rauha. Levittäydyn olohuoneeseen kannettavineni ja kahvikuppeineni, tuskailen uuden runonraakileen kanssa, syön liikaa jäätelöä ja siitä tulee välittömästi huono omatunto (onneksi ostin tänään myös upouudet ja melko hintavat verkkarit, joita pitää sitten heti testata).

Ensimmäisiä päiviä

Rakennustyömies istuu kahvitaukoaan rapuilla, siristää silmiään kirkkaassa auringossa. Kadun päässä avautuu kaupunki, syvälle ja kauas. Joutilasta kuljeskelua Ruttopuistossa ja Bulevardilla maanantai-iltapäivänä, keltaisten lehtien alla, ihmisvilinässä. Tuntuu hyvältä sulautua kaupungin liikkeeseen ja rytmiin, kadota väkijoukkoon, satojen kenkien kopinaan, katseisiin, jotka ovat jo jossain toisaalla.

Mutta se oli eilen se. Tänään istun vanhempieni asunnossa, kirjoitan työhakemusta, ulkona sataa. Koira häiritsee keskittymistäni, varastaa mustekynän ja luikahtelee onnellisena ja liukkaasti karkuun käsieni otteesta.

Muutto

Ajetaan vanhasta pääkaupungista uuteen, peräkärryssä koko omaisuus. Takintaskut tammenterhoja täynnä, yliopiston kampusalueelta viimeisenä iltana kerättyjä - sateen jäljiltä yhä kosteita.