lauantaina, joulukuuta 16, 2006

Etäännyttävästä kerrontatavasta ja emotionaalisesta lukukokemuksesta

Pirjo Hassisen Isänpäivä (2006) odottaa lukemistaan. Romaaniin tarttuminen epäilyttää, minun oli jätettävä kesken kirjailijan edellinen teos Kuninkaanpuisto (2004), koska en kyennyt pääsemään yli päähenkilöä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä. Kuuden ja puolen vuoden kirjallisuuden opintojen jälkeenkään ei perimmäinen mieltymykseni tietynlaiseen kerrontatapaan ole juurikaan muuttunut: tavoittelen edelleen vahvoja samastumiselämyksiä, emotionaalisia kokemuksia. Mikäli päähenkilö ei ole millään lailla sympaattinen tai mikäli kerronta on hyvin etäännytettyä, on lukukokemus hyvin toisenlainen, se voi kyllä olla palkitsevaa älyllisessä mielessä, mutta emootiotasolla jättää minut lukijana jollakin lailla kylmäksi, tyydyttämättömäksi. Kyseisistä syistä vierastan myös tiettyjä tyylilajeja, kuten satiiria tai parodiaa, jotka perustuvat nimenomaan etäännyttämiseen. Toisaalta jyrkkiä linjauksia on vaikea vetää, mestarilliset kertojat voivat käyttää romaaneissaan eri tyylilajeja sekaisin ja yhtä aikaa, lukukokemuksen emotionaalisuuden siitä lainkaan kärsimättä, mainittakoonpa esimerkkeinä sellaisista vaikkapa Salman Rushdien Saatanalliset säkeet tai F.M. Dostojevskin Karamazovin veljekset, joihin kumpaankin liittyy sekä parodisia että satiirisia elementtejä yhtä aikaa psykologisen romaanin tyylikeinojen kanssa. Kummassakin romaanissa päähenkilöihin on helppo samastua, heidät kuvataan likeltä, kaikkine virheineenkin he ovat hyvin sympaattisia hahmoja.

Myös Helena Sinervo käyttää gradussani käsittelemässäni runoteoksessaan Ihmisen kaltainen (2000) etäännyttäviä tyylikeinoja, emotionaalisen lukuelämyksen siitä lainkaan kärsimättä. Esimerkiksi eräässä kokoelman runossa, "Ajankohtaisohjelmia 2." Sinervo kuvaa eläimen teurastusta nonsense-kirjallisuudelle ominaisella tyylillä, nonsensen piirteisiinhän kuuluu juuri emotionaalinen etäännyttäminen, eli julmiinkin tekoihin suhtaudutaan nonsensessa välinpitämättömästi. Sinervo kuitenkin sekoittaa tyylejä taitavasti, runo ei ole puhdasta nonsensea, sillä runon puhuja käyttää emotionaalisesti värittyneitä sanoja ja näin ollen runossa ei suhtauduta välinpitämättömästi eläimen tappamiseen, lukija voi samastua riipaisevaan hädän tunteeseen: "Niin terävä on veitsi ettei mitään kuulu\ kun se kaulaan työntyy myöntyy valtimo\ ja eläin aukeaa kuin tiedosto,\ veitsi ahmii ruumiin syvänteitä,\ potkii sätkyttelee eläin, huutaa äidin hätiin:\ Äiti, äiti tolkkutilkku pilven palteella jo keikkuu!"

Hmm, ei siis olekaan niin helppoa määritellä tyylikeinojen kautta sitä, miksi jotkut kirjat herättävät vastenmielisyyttä ja toiset eivät. Joka tapauksessa pohtimisen arvoinen asia jatkossakin, taidan kuitenkin ensin tarttua Hassisen uusimpaan romaaniin, ennakkoluuloistani huolimatta.

Ei kommentteja:

 
Statistics