Sataa taas, bussia ei kuulu, ei tuttua numerotaulua kaukaisuudessa. Tien toisella puolella kyllästyneen oloinen nuori äiti työntää tyhjiä rattaita. Kurahousuinen, pieni lapsi laahustaa kymmeniä metrejä perässä, katselee jalkoihinsa, ojiin, poimii kepin ja toisen, väistelee kuoppia asvaltissa. Sitten lapsi huomaa valtavan, syvän lätäkön ja kasvoille leviää ilahtunut ilme: miten ihanaa onkaan juosta keskelle vettä, tuntea roiskeet, veden kylmyys ja paino varpaissa, kumisaappaiden läpi, aina uudelleen ja uudelleen, sukkien ikinä kastumatta.
Se mieletön huimauksen tunne lätäköiden äärellä, kirkkaina päivinä, kun taivas jatkui jalkojen juuressa, pilvet, puiden latvat. Jos kumarrun lisää, putoan.
Se mieletön huimauksen tunne lätäköiden äärellä, kirkkaina päivinä, kun taivas jatkui jalkojen juuressa, pilvet, puiden latvat. Jos kumarrun lisää, putoan.
Statistics
4 kommenttia:
Heip, tajusin nyt, että mehän tunnetaan siltä ajalta kun sä joskus päivystit Kirjiksessä. Aika kivaa, tuun useamminkin kommentoimaan nyt kun kerran hoksasin :).
Surullisenkaunis kuvaus. Mietin äitiä, välimatkaa lapsen ja äidin välillä. Ehkä hänkin tietää tuon, ehkä ei jaksa muistaa, ehkä ei voikaan: on oltava aikuinen.
Ehkä väsymys painaa äitiä. Mutta onneksi lapsen riemu on olemassa, toiminnassa.
Qtea: Jep, omista Kirjakahvila-ajoistani on jo aika monta vuotta (mutta hiustyylit sun muut ovat pysyneet samana ihan nolon kauan, joten varmaan kuvasta tunnistit!), päivystelin Kirjiksessä säännöllisesti parin vuoden ajan joskus opintojeni keskivaiheilla, kunnes osa-aikatyöt, gradu ja muu elämä lohkaisi ajastani liian suuren palan. Mutta mukavaa siellä oli! =)
Marikki ja Tui: Niinpä, aina ei voi nähdä maailmaa lapsen silmin, on aikuisen väsymys ja rooli ja arki. Mutta onneksi on lapsia. Ja onneksi on joskus välähdyksiä, kun muistaa sen, miten lapsi kokee.
Lähetä kommentti