Joakim Eskildsenin valokuvanäyttely Le romané phirimàta on vaikuttava. Kierrämme kuvia yhä uudelleen ja uudelleen, miten intialaisen romanitytön katseessa on itsetietoisuutta ja uhmaa, miten itäeurooppalaisen romaninaisen kasvoilla läikehtii ilo, vaikka taustalla häämöttää kurja hökkelikylä, seinien maali halkeilee. Valokuvaaja on onnistunut kohtaamaan kuvattavansa, todella näkemään heidät, ja se välittyy kuvista katsojalle. Koskettavien kuvien jälkeen nousemme museon portaita ylempiin kerroksiin, mutta Katy Gyllströmin öljyvärimaalaukset hiustenkuivaajista, parvekkeista ja interiööreistä tuntuvat vaisuilta, olemme yhä romanien maailmassa, istumme pienissä keittiöissä pitsiverhojen edessä, seisomme takapihoilla, leikkivien lasten ja sekarotuisten koirien keskellä.
Turusta matkustaneella ystävälläni on krapula, portaiden nouseminen ottaa voimille, päätämme jättää ylimmän kerroksen kokoelmat väliin ja mennä jonnekin syömään. Mutta kun käännymme takaisin laskeutuaksemme portaat, kuuluu takaamme museopäivystäjän ääni, joka muistuttaa että yläkerrassa olisi vielä nähtävää. Noloina ja kuuliaisesti kapuamme ylimpään kerrokseen. On yläasteolo, kuin meidät olisi yllätetty itse teosta, lintsaamasta joltakin tunnilta. Ja siellä, tummaseinäisessä tilassa, kohdevalaistuksen, veistosten ja ongenkoukkuhäkkyröiden keskellä nauramme omalle häpeän tunteellemme, sille että katsomme tunnollisesti joka ikisen työn läpi, vaikka kerroksessa ei ole muita, vaikka museopäivystäjä ei voi nähdä meitä enää.
Nepalilaisessa ravintolassa kalpea ystäväni päättää jättää Helsinki-kierroksen siihen ja hypätä seuraavaan Turkuun vievään junaan. Jatkan vielä Senaatintorille, jää sulaa, aurinko paistaa matalalta, tuntuu keväälle. Tapaan toisen ystäväni valokuvaamasta Suurkirkkoa, näen hänet jo kaukaa, hänen punainen takkinsa hehkuu häikäisevän valkoista rakennusta vasten, taivas on kirkkaansininen, hengitän meri-ilmaa, katselen kuinka ihmiset parveilevat.
Pian olen lähdössä katsomaan The Science of Sleepiä, sitä ennen on kuitenkin kiskottava ulkoiluvaatteet päälle, lenkkikengät jalkaan, käveltävä lumisten peltojen ympäri, märkää, jäistä tietä. Vasta sitten voin painautua elokuvateatterin pimeään, kuunnella kuinka puheensorina vaimenee ja koko katsomontäysi ihmisiä häviää kahdeksi tunniksi, siirtyy kollektiivisesti toiseen maailmaan.
Turusta matkustaneella ystävälläni on krapula, portaiden nouseminen ottaa voimille, päätämme jättää ylimmän kerroksen kokoelmat väliin ja mennä jonnekin syömään. Mutta kun käännymme takaisin laskeutuaksemme portaat, kuuluu takaamme museopäivystäjän ääni, joka muistuttaa että yläkerrassa olisi vielä nähtävää. Noloina ja kuuliaisesti kapuamme ylimpään kerrokseen. On yläasteolo, kuin meidät olisi yllätetty itse teosta, lintsaamasta joltakin tunnilta. Ja siellä, tummaseinäisessä tilassa, kohdevalaistuksen, veistosten ja ongenkoukkuhäkkyröiden keskellä nauramme omalle häpeän tunteellemme, sille että katsomme tunnollisesti joka ikisen työn läpi, vaikka kerroksessa ei ole muita, vaikka museopäivystäjä ei voi nähdä meitä enää.
Nepalilaisessa ravintolassa kalpea ystäväni päättää jättää Helsinki-kierroksen siihen ja hypätä seuraavaan Turkuun vievään junaan. Jatkan vielä Senaatintorille, jää sulaa, aurinko paistaa matalalta, tuntuu keväälle. Tapaan toisen ystäväni valokuvaamasta Suurkirkkoa, näen hänet jo kaukaa, hänen punainen takkinsa hehkuu häikäisevän valkoista rakennusta vasten, taivas on kirkkaansininen, hengitän meri-ilmaa, katselen kuinka ihmiset parveilevat.
Pian olen lähdössä katsomaan The Science of Sleepiä, sitä ennen on kuitenkin kiskottava ulkoiluvaatteet päälle, lenkkikengät jalkaan, käveltävä lumisten peltojen ympäri, märkää, jäistä tietä. Vasta sitten voin painautua elokuvateatterin pimeään, kuunnella kuinka puheensorina vaimenee ja koko katsomontäysi ihmisiä häviää kahdeksi tunniksi, siirtyy kollektiivisesti toiseen maailmaan.
Statistics
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti