torstaina, helmikuuta 15, 2007

Ystävänpäivästä, biljardista ja melankoliasta

Havahdun ystävänpäivään vasta illalla metrossa, näpyttelen viestejä kohmeisin sormin, oranssit muovipenkit kiiltelevät tympeää valoa, kuuntelen kuinka parin penkkirivin päässä istuva nuori mies purkaa treffipettymystään ystävälleen kännykkäänsä. Tuntuu pahalta tuntemattoman tytön puolesta, vaikka tietysti tiedän että tuollainen puhe on vain inhimillistä, olen itsekin saanut vastaavanlaisia puheluita. Mutta silti, sanoissa on jotenkin erilainen, julmempi sävy, kun ne lausutaan kaikuvassa metrossa, ohimennen, vieraiden korvien kuullen. Kylmin sormin tekstiviesteistä tulee lyhyempiä, lähetän ne silti matkaan, työnnän kännykän takaisin sukkaan ja sivutaskuun, astun hylättyjen ilmaisjakelulehtien ja karkkipapereiden yli, suojatien yli ja mäen, puolijuoksua, olen myöhässä, taas.

Biljardi ei luista, pallot vierivät minne sattuu, työpäivän ja uimisen jälkeen olen väsynyt, vetäydyn, ajattelen omiani, muut eivät huomaa, onneksi baarissa soi Muse ja Coldplay, hyräilen, selviän osuudestani, vaikkakaan en mitenkään loistokkaasti. Melankolia leijailee vihreiden pelipöytien yllä kuin savu. Hengitän sitä ulos ja taas sisään, se ei vähene.

"Tyttö sanoo: annoin kaikkien rakastettujeni mennä, parempien naisten matkaan,/ opettelin valon nimen valoa ennen, annoin pois kaiken, menin veneen alle/ pitämään sadetta. Sade putoili sisään kuin valkeat helmet, minulla oli/ käsissä valoisaa vettä, palava nauha." (Saila Susiluodon kokoelmasta Auringonkierto)

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007

Tyttö lukee kirjaa

"Mikä hätänä Julian?", kysyy joku fiktiivinen henkilö keskellä vieressä istuvan tytön romaanin sivua. Enempää en kehtaa vilkuilla, en tiedä kuka kysyy, mistä kirja kertoo, tyttö näyttää nuorelta, kirja kevyeltä, ehkä se on rakkausromaani. Vaikka on tyhmää vetää pikaisia johtopäätöksiä, ei ihmisten lukumieltymyksistä voi sanoa mitään pelkän ulkoisen olemuksen ja yhden lauseen perusteella. Ja sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan, lainaan jatkuvasti lisää kirjoja, vaikka en ehdi lukea entisiäkään, ne seisovat pinoissa huoneeni lattialla ja tunnen syyllisyydenpiston aina kun katseeni niihin osuu. Mutta nykyään elämä tuntuu olevan sellaista, ettei ole kerta kaikkiaan aikaa. Tai jos on, käytän sen mieluummin luovasti, liikunnallisesti tai sosiaalisesti. Tai ehkäpä nyt vain on menossa sellainen kirjaton kausi, niinkuin joskus on.

Istun bussissa matkalla kotiin graafikkoystävän luota: olen keskustellut, juonut kaksi kuppia karpalo-kinuskiteetä, katsellut hienoja kuvitustöitä ja kuunnellut ranskalaista musiikkia. Tänä viikonloppuna olen myös käynyt Don Johnson Big Bandin keikalla, nukkunut paljon ja myöhään, lenkkeillyt auringonpaisteessa peltotietä. Leikannut sanomalehdestä kiinnostavia sanoja ja lauseita irti, levittänyt ne viuhkaksi päiväpeitolle, istunut niiden keskellä ja ajatellut. Ja sitten olen kyllästynyt, tai puhelin on soinut, sanat ovat hulmahtaneet ilmaan ja lattialle, josta löydän ne myöhemmin, kerään talteen, mahdollisia luovia tarkoitusperiä varten. Mutta nyt, tyttö lukee kirjaa, bussi ohittaa valaistuja rakennuksia, pysähtyy pysäkeillä, liikennevaloihin, enkä minä tiedä kuka on Julian tai mikä hänellä on hätänä.

lauantaina, helmikuuta 10, 2007

Runotorstain haaste: Kengät

Aamulla varhain nainen laittaa kaikki kenkänsä matkaan,
yksitellen, kaksitellen ne katoavat näkyvistä,
miten pitkälle ne kulkevat,
ilman jalkojen valtaa,
minne leijailevat tehtaiden savut puiden latvojen takaa

(televisio on jäänyt auki,
huone on tyhjä,
ketään ei näy)

miten kevyesti seisoisivat kengättömät ihmiset liukuportaissa,
jonoissa, toisiaan vasten,
niin kevyt on askel päällä pakkaslumen,
veden

perjantaina, helmikuuta 09, 2007

Mustarastaita ja oikosulkuja

Matkalla uimahallille näen mustarastaan. Se istuu alastoman pensaan oksilla, sulat pörhöllään, sitäkin palelee. Eikä se edes lähde lentoon kun menen liian lähelle, pysähdyn ja ihailen sen appelsiininväristä nokkaa.

Uinnista raukeana ja hiukset märkinä astun metroon, en viitsi riisua talvitakin huppua päästäni yhden pysäkin väliksi, ajattelen muuta, nousen hyvissä ajoin, horjahtelen tangossa, vältän katselemasta peilikuvaani lasiovissa, odotan että kuva halkeaa kahdeksi, ovet avautuvat. Mutta eivät ne avaudu, odotan vielä ja sitten, äkillisessä oikosulussa ryntäilen hätääntyneenä toisille oville, ihmettelen missä on vika, ja liian myöhään tajuan: pitää painaa nappia. Metro on liikkeellä taas, istun hölmönä penkille, kaikki tuijottavat, olen onnellinen siitä etten riisunut huppua, vetäydyn syvemmälle takkini sisään, olen anonyymi, kasvoillani on hupun heittämä varjo (kuin sarjakuvissa), eikä minua enää muisteta kun metron ovet viimein sulkeutuvat takanani taas kokonaiseksi kuvaksi, jonkun toisen kuvaksi.

torstaina, helmikuuta 08, 2007

"Jos tähdillä on nimet, ne ovat siellä"

Miten mittari voikin näyttää niin paljon pakkasta vaikka sataa lunta? Kirjoittamisesta ei tänään tule mitään, en pysty keskittymään, juutun samoihin ajatuskulkuihin, kierrän kehää, patteri on kuuma, koira on surullinen, se vikisee, katot peittyvät. Ja oikeastaan viime aikojen poissaolevuuteni on johtunut siitäkin, että olen ajatellut muuta, sellaisia, mitä en tässä halua kirjoittaa. Lainaan sen sijaan otteen Sanna Karlströmin runosta: "Ei riitä, että unen nuoskalumen läpi/ kuin taukoamatta toistaisit tähtien nimiä korvaani,/ vaan minun on noustava ikkunaan, uskottava sinua:/ jos tähdillä on nimet, ne ovat siellä."

(Sulkeistettuna loppuhuomautuksena mainos: käykääpä lukemassa uutta, mainiota blogia, runoruunaa!)

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Lukupiiristä, poissaolevuudesta ja kylmyydestä

Lukupiirin jälkeen laskeudun Kampin metrotunnelia alas, ihmettelen jälleen kuinka kevyesti ihmiset seisovat, eivät pidä kaiteesta kiinni, kun itse nojaan tukevasti eteen tai taaksepäin riippuen siitä menenkö ylös vai alas. Vastaantulevalla miehellä on poissaoleva katse, hapsottava tukka ja suu ammollaan, mitähän hän näkee, sellaista mitä minä en voi nähdä. Viime päivinä olen itsekin ollut poissaoleva, olen kirjoittanut, unohtanut puhelimen, ajan, huomannut että töihin olisi pitänyt lähteä jo, sitten myöhästynyt, ärsyyntynyt keskeytyksistä. On niin kylmä, etteivät sormet lämpene edes bussimatkan aikana, sormet eivät lämpene edes työpäivän aikana, työhuoneessa käy hyinen veto, tietokoneen näppäimistö tekee sormenpäille kipeää. Mutta nyt on nukuttava lyhyt yö (hyvässä seurassa käydyn kirjallisuuskeskustelun jälkeen), toivottava että huomisaamuna olisi vähän enemmän valoa herätä.

lauantaina, helmikuuta 03, 2007

Valokuvia, krapulaisia ystäviä ja kevään tuntua

Joakim Eskildsenin valokuvanäyttely Le romané phirimàta on vaikuttava. Kierrämme kuvia yhä uudelleen ja uudelleen, miten intialaisen romanitytön katseessa on itsetietoisuutta ja uhmaa, miten itäeurooppalaisen romaninaisen kasvoilla läikehtii ilo, vaikka taustalla häämöttää kurja hökkelikylä, seinien maali halkeilee. Valokuvaaja on onnistunut kohtaamaan kuvattavansa, todella näkemään heidät, ja se välittyy kuvista katsojalle. Koskettavien kuvien jälkeen nousemme museon portaita ylempiin kerroksiin, mutta Katy Gyllströmin öljyvärimaalaukset hiustenkuivaajista, parvekkeista ja interiööreistä tuntuvat vaisuilta, olemme yhä romanien maailmassa, istumme pienissä keittiöissä pitsiverhojen edessä, seisomme takapihoilla, leikkivien lasten ja sekarotuisten koirien keskellä.

Turusta matkustaneella ystävälläni on krapula, portaiden nouseminen ottaa voimille, päätämme jättää ylimmän kerroksen kokoelmat väliin ja mennä jonnekin syömään. Mutta kun käännymme takaisin laskeutuaksemme portaat, kuuluu takaamme museopäivystäjän ääni, joka muistuttaa että yläkerrassa olisi vielä nähtävää. Noloina ja kuuliaisesti kapuamme ylimpään kerrokseen. On yläasteolo, kuin meidät olisi yllätetty itse teosta, lintsaamasta joltakin tunnilta. Ja siellä, tummaseinäisessä tilassa, kohdevalaistuksen, veistosten ja ongenkoukkuhäkkyröiden keskellä nauramme omalle häpeän tunteellemme, sille että katsomme tunnollisesti joka ikisen työn läpi, vaikka kerroksessa ei ole muita, vaikka museopäivystäjä ei voi nähdä meitä enää.

Nepalilaisessa ravintolassa kalpea ystäväni päättää jättää Helsinki-kierroksen siihen ja hypätä seuraavaan Turkuun vievään junaan. Jatkan vielä Senaatintorille, jää sulaa, aurinko paistaa matalalta, tuntuu keväälle. Tapaan toisen ystäväni valokuvaamasta Suurkirkkoa, näen hänet jo kaukaa, hänen punainen takkinsa hehkuu häikäisevän valkoista rakennusta vasten, taivas on kirkkaansininen, hengitän meri-ilmaa, katselen kuinka ihmiset parveilevat.

Pian olen lähdössä katsomaan The Science of Sleepiä, sitä ennen on kuitenkin kiskottava ulkoiluvaatteet päälle, lenkkikengät jalkaan, käveltävä lumisten peltojen ympäri, märkää, jäistä tietä. Vasta sitten voin painautua elokuvateatterin pimeään, kuunnella kuinka puheensorina vaimenee ja koko katsomontäysi ihmisiä häviää kahdeksi tunniksi, siirtyy kollektiivisesti toiseen maailmaan.

tiistaina, tammikuuta 30, 2007

Metrokuiluun putoamisesta ja kahvin tehottomuudesta

Ystävän tapaamisen, kahvilla istumisen ja elämänkatsomuksellisten keskustelujen jälkeen syöksyn metrokuilua alas, tai siltä se tuntuu, Kampin metrokuilu on jyrkin mitä tässä kaupungissa olen nähnyt, epämiellyttävä huimauksen tunne, kuin putoaisi, tai ainakin putoaisi aivan pian. Koetan pitää katseeni vastaantulevien kasvoissa, edellä seisovan naisen selässä, välttää vilkaisemasta alas, sulkea korvani liukuportaiden kirskahduksilta.

Kotona pakkanen säteilee ulos luista ja ytimistä, kaikkialta vetää, palelee, käännän patteria kovemmalle. Olen liian väsynyt lukeakseni, kirjoittaakseni, vaikka huomenna on iltavuoro ja olisi aikaa myöhään yöhön. Kahvi ei tehoa, makaan sängyllä ja selailen puolivalveilla runokokoelmien sivuja, ajattelen sukupuuttoon kuolleita eläimiä, sitä miksi ne tunkevat jatkuvasti teksteihini mukaan: pussihukat, dodot, jättiläisvyötiäiset.

sunnuntaina, tammikuuta 28, 2007

Istun valoisassa huoneessa

Tänään on huolestunut olo, ei huvita mennä ulos vaikka on hieno päivä ja aurinko tulee ikkunasta sisään, se saa liikkeelle ihmiset ja koirat, lastenvaunut. Pikkupojat heittelevät lumikönteillä lammikkoon kerääntyneitä sorsia. Suututtaa, miksi vanhemmat eivät välitä, sano mitään.

Olen uinut liian paljon, päänahka on kuiva ja kipeä, kasvojen iho, huulet rohtumisesta turvonneet. Istun valoisassa huoneessa, läpikuultavien, valkoisten verhojen takana, villasukat jalassa ja pohdin kolmiosaista runoa, joka on levännyt jo pitkään. Ei ole ollut aikaa miettiä, jalat eivät ole suostuneet pysähtymään, on pitänyt tavata ystäviä, juhlia, tehdä töitä, uida. Vieläkään runo ei suostu valmiiksi, jotakin puuttuu, jokin painava, keskeinen säe oikeasta kohdasta. Päivänvalo sumentaa näytön epäselväksi, sanoja ei erota, mietin.

lauantaina, tammikuuta 27, 2007

Lasillinen brandyä

Turkoosissa vedessä näen pohjaan asti, syvällä lojuu joltakulta pudonnut avainrenksu, jossain kirkaisee lapsi, joku hipaisee tahattomasti kylkeäni, uin kovempaa, ohitan puuskuttavan keski-ikäisen miehen, vettä menee nenästä nieluun, kirveltää.

Tänään ajattelin olla hyvin väsynyt, pysyä kotona vaikka kuka soittaisi, vajota pehmeään vuoteeseen, äänettömyyteen, antaa pimeän ja alitajunnan nielaista, mutta turkoosissa, läpinäkyvässä vedessä, työpäivän jälkeen, kuunneltuani yhden asiakkaan yhdet asiattomat haukut, etsittyäni erittäin humalaiselle rouvashenkilölle journalismia käsitteleviä kirjoja, pohdittuani milloin voi pyytää vahtimestaria heittämään ulos muita häiritsevän, virtsankatkuisen laitapuolen kulkijan, tulen toisiin ajatuksiin.

Kotona lihasten miellyttävä raukeus, keittiön keltainen valo, kaadan lasillisen brandyä. Spanieli tuijottaa murheellisin silmin, valuttaa syliini poskiinsa varastoimaansa vettä, mutta ei se haittaa, brandy nousee päähän, unohdan hetkeksi rahahuolet, sen että asun edelleen äitini pikkuruisessa työhuoneessa, koko omaisuus varastoituna leveän sänkyni alle. Mikään ei haittaa nyt, on lämmin olo, kohta on juostava bussiin, istuttava pimeä, luminen tie, astuttava rautatieaseman hälinään, etsittävä tutut, odottavat kasvot.

torstaina, tammikuuta 25, 2007

Vapaapäivä

Katson toisaalle kun neula painuu ihon läpi ja inhoan valkeita seiniä, tympeää ja kovakouraista laboratoriohenkilöä. Odotushuoneessa pikkupoika voi huonosti, itkee ja oksentaa, otan takkini naulakosta ja olen helpottunut päästessäni ulos, paksuun valkoiseen lumeen.

Kuluttanut vapaapäivää myös ostoksilla (kauppojen tarjontaan ja omaan vartalooni tuskastuneena ostan hiphopfarkut, pikkusiskon esimerkin mukaisesti, toivottavasti en tule katumaan valintaani) sekä pohtimalla työasioita, Kysy Kirjastonhoitajalta -verkkotietopalvelun hankalaa kysymystä. Onneksi on isoveli, jolta saa aina apua vaikeissa kirjallisuustieteellisissä pulmissa. Jättänyt väliin Suuren Runotapahtuman, aina ei vaan jaksa. Ja lukenut Elenan loppuun: miten minusta on yhtäkkiä tullut niin nolostuttavan hidas, ajatustenkarkailusta kärsivä lukija.

Ja sitten, myöhään, pimeässä huoneessa, vajoan korvatulppien suomaan hiljaisuuteen. Seinällä riippuvassa taulussa kesämekkoiset rouvat elehtivät keskenään puutarhassa, käsilaukut olalla. He ovat menossa jonnekin, yhdellä on kukkapaketti käsivarrellaan, on kuuma päivä, käy heikko tuulenvire, naiset ovat hyvällä tuulella. Näen kuinka he liikehtivät, heidän ääriviivansa ovat taulusta irrallaan, mutta pimeä vain tekee tepposet, hämää. Suljen silmät.

sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Ystäväpariskunnalla on tilava ja viihtyisä koti

Niin monta kuukautta paikallaan pysymistä, muuttumaton sijainti, on aika liikkua kartalla, hypätä junaan. Matkustaminen saa ajatusten padot murtumaan, ne soljuvat kuin tiet lumilaikkuisessa maisemassa. On kirkas päivä, romaanin sivut häikäisevät silmät kapeiksi kesken lauseen. Ja Joel Haahtelan tarinassakin on kirkasta: "Lintu on poissa. Aamu on lämmin, eikä Elenalla ole takkia. Valo hohtaa hänen takanaan. Hänen puserossaan on korkea kaulus, hän pitää vihreästä." Junan ikkunasta näen valkohäntäpeuroja, naisen joka seisoo keskellä peltotietä, kasvot kohotettuina aurinkoon.

Turussa kaikki on niin kuin ennenkin. Joki on pysynyt paikoillaan, vesi virtaa sameana, kenkien kopsahtelu mukulakivillä tuntuu samalta kuin aina. Juodaan paljon viiniä, puhutaan, ystäväpariskunnalla on tilava ja viihtyisä koti, parvekkeelta näkyy kauas. Cosmic Comic Cafessa istuvat samat tutut kasvot, on hyvä istua ystävien keskellä, kuunnella päättömiä väittelyitä delfiinien älykkyydestä, nauraa mauttomille vitseille ja puhua vakavia. Mutta on myös hyvä palata takaisin Helsinkiin tänään, odottaa rautatieasemalla ikuisuus bussia. Pureva viima tuntuu poskilla, sormissa, vedän kädet syvemmälle takin hihojen sisään, ja yhtäkkiä siinä, keskellä ihmisvilinää kaupunki tuntuu ihan omalta.

keskiviikkona, tammikuuta 17, 2007

Neuvon kärsivällisesti kahdennenkymmenennen kerran

Harmaahiuksinen eläkeläismies puristaa keskittyneesti tietokoneen hiirtä, yrittää vaivalloisesti tähdätä nettisivun tiettyä linkkiä, painelee kahdella sormella ja yhtäkkiä näyttö on täynnä ikkunoita ja vääriä ohjelmia. Mies hätääntyy. "Te painoitte nyt taas sitä hiiren oikeaa painiketta, kun piti painaa pelkästään vasenta", neuvon kärsivällisesti kahdennenkymmenennen kerran, ja mies tuskastuu: "onpas tämä nyt kauhean vaivalloista, en voi sille mitään, ei tämä toinen sormi tottele ollenkaan!" Ja miten liikuttava onkaan vanhemman rouvan säteilevä oivaltamisen elämys Googlen hakulaatikon äärellä: "voiko tähän tosiaan kirjoittaa ihan minkä sanan tahansa?"

On valaisevaa avustaa tietokoneen käytön alkeiskurssilla, tajuta kuinka kaoottinen ja vaikeasti hahmotettava on sähköisten verkkojen avaruus iäkkäämpien sukupolvien silmin, kuinka kiihtyvän kehityksen suoritusyhteiskunnassa vaaditaan yksilöiltä jatkuvaa valppautta, mukautumista, oppimista. Se joka ei pidä varaansa, ei ole valpas, ei sopeudu, eikä opi, suljetaan säälimättömästi yhteiskunnan ulkopuolelle, syrjäytyneiden kastiin. Tekisi mieleni siteerata tähän loppuun erästä Larry Silvanin yhteiskuntakriittistä runoa (vai olikohan se nyt edes hänen), mutta tietystikin kirjahyllyni on tuskastuttavan vajavainen, enkä omista kyseistä kirjaa, missä runo on. Runoilijat vain osaavat ilmaista ne kaikkein olennaisimmat asiat niin paljon paremmin.

tiistaina, tammikuuta 16, 2007

Iirikset hehkuvat pimeää

Iltakävelen jäätä ja soraa, katulyhdyn alta, ohi kerrostalojen suorien seinien, kylmien parvekkeiden. Yhdellä seisoo mies, iirikset hehkuvat pimeää, kädessään savukkeen oranssi silmä. Hiljaista, koirien haukahdukset kantautuvat etäältä, miehen hengityksen ääni, keuhkot täyttyvät savulla, tyhjenevät, savu haihtuu, sitä ei voi pimeässä nähdä. Kännykkään puhujan kiusaantunut olo: kuin puhuisin kahdelle henkilölle yhtä aikaa. Jäinen ruoho narisee, joku kiskoo perässään vastahakoista mäyräkoiraa. Madallan ääntäni, kuljen poispäin vieraan, intensiivisen katseen alta. Lauantaina aion matkustaa Turkuun ensimmäistä kertaa lähtöni jälkeen, tuntuu hyvältä nähdä taas joki ja sen sillat, juoda viiniä vanhojen ystävien seurassa.

maanantaina, tammikuuta 15, 2007

Loisteputkien valossa, pankin jonossa

Loisteputkien valossa, pankin jonossa, istun ja tuijotan mustaihoisen naisen sormia: pigmentti tummenee kummallisesti niveliä kohti, yritän katsella muualle, kaunista ja iloista, paikallaan tanssahtelevaa pikkutyttöä, joka puhuu vanhemmilleen vierasta kieltä. Kuuntelen keskustelua josta en ymmärrä sanaakaan, odotan numeroiden vaihtumista, ajattelen omaa typeryyttäni: kuka nyt hukkaa ensin pankkiautomaattikortin ja sen jälkeen vielä henkilöllisyystodistuksen. Onneksi virkailijalla on ymmärtäväinen hymy, vaikka kello lähenee sulkemisaikaa ja hermostuneesti liikehtiviä asiakkaita riittää. (Liiallinen juhliminen ja valvominen ei varmastikaan ole aivosoluille ja kaoottiselle päälle hyvästä, vaikka lauantaisessa blogitapaamisessa olikin tosi hauskaa.)

lauantaina, tammikuuta 13, 2007

Runotorstain haaste: Avara

Lapsi laskee vesille valtamerilaivan,
avara ulappa, puisto ja kaukainen äidin ääni
toisella laidalla Ikaros
nyppii selästään ruohonkorret, laskee kylkiluut,
katsoo laivaa ja lasta: satamaa ei ole,
on kadun päästä halkeava kaupunki,
kärventyneet silmäripset

perjantaina, tammikuuta 12, 2007

Spoon River antologiasta ja draamallisesta monologista jälleen kerran

Tänään on kiire ja kaikki hukassa, pakkanen ruuvaa korvalehdet kiinni aamuhämärään, bussi on täynnä, ilman kännykkää on alaston olo. Runoprojektissa pääsen M-kirjaimeen asti, löydän hyllystä vanhan tutun, Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologian (1915). Murrosikäisenä olin mukana ilmaisutaidon ryhmässä, jossa valmisteltiin esitys muutamasta siihen sisältyvästä runosta. Opus on nuhruinen ja rikki, mutta kirjaston ainoa, ja sen vuoksi ehdottomasti säilytettävä kappale. Ennen kirjankorjaajalle viemistä kuljetan teoksen mukanani kotiin, ja palaan tuttujen, runomuotoisten monologien pariin. Spoon River antologian esitys jäi viimeiseksi ilmaisutaidon yritelmäkseni koskaan, mutta haudantakaiset monologit tekivät kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen.

Draamallinen monologi kiehtoo kovasti, muutamaan säkeeseen mahtuu kaikki olennainen: puhujan tarina, tunteet, suhde puhuteltuun ja niin edelleen. Paljon latausta pienessä tilassa, rivien välissä, kuten rakastajattaren ja avionrikkojan, Sarah Brownin monologissa: "Älä itke, Maurice, en ole täällä tämän männyn alla./ Tuoksuva kevättuuli suhisee nuoressa ruohossa. / Tähdet sädehtivät, yökehrääjä laulaa; mutta sinä olet murheellinen--".

Tai kuten petetyn Mary McNeelyn monologissa (jonka muistaakseni esitin itse): "Ohikulkija,/ rakastaa on löytää oma sielunsa/ rakastetun sielussa./ Kun rakastettu vetäytyy pois sielustasi,/ silloin olet menettänyt oman sielusi./ On kirjoitettu: 'Minulla on ystävä, mutta surullani ei ole ystävää.' / Tässä syy pitkiin, yksinäisiin vuosiin isäni kodissa,/ yrittäessäni päästä ennalleni/ ja jalostaa suruni korkeammaksi minäkseni./ Mutta siellä istui isäni omassa surussaan/ setripuunsa alla".

torstaina, tammikuuta 11, 2007

Lumi tulee

Lumi tulee. Kaukana kulkijoiden tummat hahmot valkoisuutta vasten, kaartelevat, hiljalleen peittyvät reitit. Vielä en paina omia jälkiäni lumeen, vielä en tunne lumipaakkujen painoa kengänpohjissa, jännitän soittamista työpaikkailmoituksen numeroon. Aamu on pitkä, kuljen huoneiden väliä, mietin loputtomasti mitä sanoa.

keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007

Jos kumarrun lisää, putoan

Sataa taas, bussia ei kuulu, ei tuttua numerotaulua kaukaisuudessa. Tien toisella puolella kyllästyneen oloinen nuori äiti työntää tyhjiä rattaita. Kurahousuinen, pieni lapsi laahustaa kymmeniä metrejä perässä, katselee jalkoihinsa, ojiin, poimii kepin ja toisen, väistelee kuoppia asvaltissa. Sitten lapsi huomaa valtavan, syvän lätäkön ja kasvoille leviää ilahtunut ilme: miten ihanaa onkaan juosta keskelle vettä, tuntea roiskeet, veden kylmyys ja paino varpaissa, kumisaappaiden läpi, aina uudelleen ja uudelleen, sukkien ikinä kastumatta.

Se mieletön huimauksen tunne lätäköiden äärellä, kirkkaina päivinä, kun taivas jatkui jalkojen juuressa, pilvet, puiden latvat. Jos kumarrun lisää, putoan.

maanantaina, tammikuuta 08, 2007

Väsymystä, sarjakuvia

Uneton yö hidastuttaa liikkeet, yritän nähdä unia edes hetken töiden jälkeen, on sopivan pimeää ja sataa. Mutta pihalla joku pompottaa palloa asvalttiin, joku lapsi ehkä, tasainen jumputus ei päästä liukumaan kokonaan tiedottomuuteen, annan periksi äänelle, oven alta tunkeutuvalle valokaistaleelle. Kaadan mukillisen kahvia ja poimin kirjapinosta Joann Sfarin kehutun, 1930-luvun algerialaiseen juutalaisyhteisöön sijoittuvan sarjakuvan, Rabbin katti (2006).

sunnuntaina, tammikuuta 07, 2007

Hengittää syvään kylmää yöilmaa

Huono tuuli pyyhkäisee yli, vaikka musiikki on hyvää, vaikka oikeastaan kaikki on niinkuin keikoilla aina on. Mutta ehkä en ole vielä tarpeeksi kunnossa, seisominen, jonottaminen ja odottelu käy voimille, tupakansavu lietsoo yskää. Päätän ehtiä viimeiseen bussiin, vaikka keikka jatkuisi vielä, on helpotus olla ulkona, hengittää syvään kylmää yöilmaa.

Joku on piirtänyt sydämenkuvia kotipihan hiekkaan. Jonakin toisena yönä näky voisi ilahduttaa, huvittaa, mutta tänään on liian alavireinen olo, odotan että syvät unet leviävät minuun, niinkuin tupakansavun haju ihosta, hiuksista vuodevaatteisiin, se on vielä läsnä kun unet taas hajaantuvat.

lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Rakennustyömaa täyttyy auringosta

Rakennustyömaa täyttyy auringosta, kivet ja vihreä ruoho, kerrostalojen luurangot, metsänlaita. Tänään on jo terveempi olo.

torstaina, tammikuuta 04, 2007

Yskimisestä, hämäläisestä hitaudesta ja muustakin

Selkä- ja vatsalihakset ovat yskimisestä arat, huoneessa leijuu sairauden haju, kalvas, kostea päivä. Olen katsonut Sally Potterin elokuvan Mies joka itki (2000), pitänyt musiikista, Christina Riccistä ja väreistä, vaikkakaan Johnny Depp ei täysin kykene välttämään omia maneereitaan.

Maannut nuhjuisissa lakanoissa ja ajatellut kaikenlaisia. Kuten hämäläistä hitauttani, jota inhoan yli kaiken. Esimerkiksi jos vieraassa seurueessa joku vieraampi ihminen äkkiä kysyy jotakin odottamatonta, johon en osaa tai halua vastata, en kykene heittämään mitään hauskaa ja kiertävää läppää takaisin, vaan vaivaudun ja menen lukkoon. Ja kun kysyjä huomaa vaivautuneisuuteni, hänkin vaivautuu, siirtyy välittömästi toiseen puheenaiheeseen, kääntyy toisen vierustoverinsa puoleen ja kepeään keskusteluun, mutta tunnelma on minun osaltani jo auttamattomasti pilalla. Seuraavana päivänä hyvä ja osuva vastaus kyllä useinkin saattaa juolahtaa mieleen, mutta eipä se enää voi pelastaa nahkaani tosikkouden leimalta.

(Nyt pujahdan takaisin lakanoihin, yritän olla vatvomatta asioita ja tarttua sängyn vieressä odottavaan kirjapinoon, jotta tervehtyisin lauantaiksi ja pääsisin Reginan ja TV-Resistorin keikalle Kuudennelle Linjalle. )

keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007

Väljähtänyttä Pommacia ja kuumehoureita

Kuulen asiakkaiden kysymykset sumun läpi, pää on kipeä, palelee, en saa ajatuksistani otetta. Kotona makaan kahden peiton alla, iho kiehuu, huone kuumenee, sängyn laidalla istuu vieraita ja tuttuja ihmisiä, on puhetta ja naurua, ei auta vaikka pidän valoja päällä, ne istuvat silti siinä, katoavat välillä, kun kohottaudun juomaan väljähtänyttä Pommacia, eikä mikään koskaan ole maistunut niin raikkaalta.

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Matkakuulumisia ja märät kengät

"Ihanaa olla kotona Helsingissä taas", sanoo Aasian reissulta palannut ystäväni, huolimatta siitä että kastumme sateessa ja vesi läpäisee hänen kenkänsä. Kuivattelemme Cafe Engelissä kalliiden juomien äärellä. Ystäväni kuvailee japanilaisia kumpuhautoja, temppeleitä ja tapoja, nähtyjä maisemia. Minulla ei ole paljonkaan kerrottavaa, vain nuutunut olo, joka lojuu ylläni kuin painava, harmaa takki, vielä tänäänkin, kellon ympäri nukutusta yöstä huolimatta. Kotimatkalla näen bussin ikkunasta pääkallonmuotoisen kiven.

sunnuntaina, joulukuuta 31, 2006

Liiallisen juhlinnan jälkikaikuja

Katselen uuden vuoden vastaan ottamista hupun alta, vesisateessa, lätäköitä ja autojen roiskeita väistellen. Pikkupojat poksauttelevat papatteja joka nurkan takaa ja muistan äkkiä miksi en erityisemmin välitä uudenvuodenaatoista. Istun kahvilassa turkulaisystäväni seurassa, mutta en lähde hänen mukaansa bileisiin, olen juhlinut eilen jo, työntänyt avaimen kotioven lukkoon vasta aamupäivän harmaina tunteina, levähdyttänyt vain hetken valvoneita jäseniäni ja lähtenyt sitten taas. Tänään pysyttelen kotona television äärellä, täkkien alla ja poden liiallisen juhlinnan jälkikaikuja, ajattelen: en lähde enää koskaan minnekään, ei ikinä enää juhlimisia.

perjantaina, joulukuuta 29, 2006

Huulet rohtuvat, pakkanen rohduttaa taivaan

Huulet rohtuvat, pakkanen rohduttaa taivaan, pilvet repeävät ohuiksi kaistaleiksi kuin kuiva iho. Ketään ei tule iltalenkillä vastaan. Tänään olen haukotellut paljon, etsinyt koululaisille ohuimpia kirjoja Finlandia-ehdokkaiden joukosta, poistanut yhden kulahtaneen Kalevalan, sekä tahraisen Danten Helvetin, antanut periksi kiusaukselle ottaa lisää taatelikakkua.

keskiviikkona, joulukuuta 27, 2006

Vielä vähän Haavikosta ja päänsärystäkin sulkeissa

Pimeänä, inhottavana, vapaapäivien jälkeisenä aamuna, seuraavat säkeet soivat herätessä päässäni kuin mantra: "Kun nyt kerron keisarista näet hänet, keisarin, kesken kaiken,/ kun nyt kerron keisarista, näet: talvi on, keisari yksinäinen,/ keisari on kuva joka käy selväksi hämärässä,/ keisari on kuva,/ hämärä on tulemassa,/ on ryteikkö rinteillä kuin kotkanpesä, oksien tiuha kuivuus,/ ja keisari on yksin ja hän on kirkas". Säkeet ovat alku eräästä runosta Paavo Haavikon kokoelmassa Tuuliöinä (1953). Pidän runon rytmistä, joka tosiaankin jää kaikumaan päässä kuin hittibiisi. Pidän runon visuaalisuudesta, runon vahvasta pysäytetystä kuvasta, jossa keisari istuu huvilinnassaan "joka on kylmä talvella".

Ja ennen kaikkea pidän runon puhetilanteen konkreettisuudesta, sekä puhuja että kuulija paikantuvat samaan tilaan, saman runon sisälle, tilanteessa on puhuja, joka kertoo jotakin jollekin kuulijalle: "Olen johtanut sinut harhaan ja seisot talvisen vuoren äärellä/ ja koet tähystää oksien halki keisaria jota ei olekaan". Olen yleensäkin erityisen kiinnostunut runojen puhetilanteista, puhujuuden kysymyksestä, siitä millaiset "henkilöhahmot" runoissa puhuvat, miten runojen puhujat rakentuvat muutaman säkeen varaan ja mitä noista säkeistä on pääteltävissä, ja ennen kaikkea siitä, kenelle he sanansa osoittavat, puhuvatko he jollekin henkilöidylle puhutellulle, ja mitä tästä puhutellusta voidaan päätellä muutaman rivin perusteella. Eli tässä mielessä siis hyvin kiinnostava ja pohdituttava runo.

(Haavikon runojen lueskelemisen lisäksi olen tänään kärsinyt kiukkuisista kirjaston asiakkaista ja päänsärystä, sekä tavannut kahta Turun ystävääni Cafe Esplanadilla. Tänään olen myös puhunut erään kolmannen turkulaisystäväni kanssa puhelimessa ja harmitellut sitä, etten ehdi huomisen iltavuoron takia tavata häntä, kun hänellä kerrankin olisi tilaisuus poiketa Helsingissä, harmitellut sitä, että onnistumme aina menemään ristiin).

maanantaina, joulukuuta 25, 2006

Ja vielä jouluaattotunnelmia

Harakka rääkäisee ikkunan takana, talviaurinko valaisee lasioveen painetun kuonon jäljet. Spanielin aamuilo läiskähtelee häntänä vasten olohuoneen nahkasohvaa, uninen pikkuveli murahtelee, koetan olla naputtamatta näppäimistöä liian lujaa.

Tänä jouluna vältin joulustressin, kortit jäivät lähettämättä, lahjat ostamatta, luotin siihen että muutkin tekisivät samoin, olin tyytyväinen ja huoleton, mutta pikkuveli ja pikkusisko olivat kerrankin kunnostautuneet: sain Nick Draken levyn ja lempitaiteilijani Marc Chagallin postikorttisarjan. Ja vanhemmilta tietysti: askelmittarin ja pullon brandya. Ensi vuonna aion ehdottomasti stressata samalla tavalla kuin kaikki muutkin, muistaa kortit ja osoitteet, seistä kauppojen pitkissä jonoissa talvitakki päällä, venyttää pennejä, välttääkseni joulusyyllisyyden.

Ja vielä jouluaattotunnelmia: uudesta talvitakistani hajosi vetoketju, spanieli pureskeli käyttökelvottomaksi pikkusiskon digikameran muistikortin ja kaikki tärkeät kuvat sen sisällä, pikkuveli pudotti uuden, juuri lahjaksi saamansa keraamisen padan lattialle ja säpäleiksi. Mutta muuten oli melkoisen mukava jouluaatto, vaikka ulkona maa hohtikin mustuuttaan, jääkerros peitti pellon pinnan: se näytti talvivalossa järveltä kaukaa.

sunnuntaina, joulukuuta 24, 2006

Hyasintti tuoksuu

Kirkas, lumeton aamu pyrkii outoihin uniin, en piittaa, jatkan niiden katselemista vielä pitkään, ainakin puolittain (havaitsen tummat pölypisteet valkealla lakanalla), ja kun viimein herään kokonaan pää on unista raskas, hyasintti tuoksuu. Parin kahvikupillisen jälkeen aion mennä pitkälle kävelylenkille, hengittää peltojen ylitse puhaltavaa tuulta, katsella lähiötä kaukaa.

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Paavo Haavikosta ja hetkellisyydestä

Tänään töissä unohdun runoihin taas. En ole aikoihin lukenut Paavo Haavikkoa, ja nyt ihastun jälleen hengittäviin, ilmaviin ja silti painaviin säkeisiin, kielen rytmiin, kokoelmassa jonka nimi on varmaankin yksi kauneimpia runokokoelman nimiä, joita tiedän: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966). Runo "Puut ovat, yöt vähä vähältä pitempiä" tiivistää kaikki ne ajatukset, joita vuoden pimeimmillä hetkillä tulee pakostakin ajatelleeksi, kun ehkä kaikkein selvimmin tajuaa ajan kulumisen ja oman hetkellisyytensä: "Puut ovat, yöt vähä vähältä vähän pitempiä,/ vähän, niin ettei sitä tajua./ Eikähän pimeys estä suhinaa joka jatkuu puissa./ Silti, on surullista kuin lapsi/ jolle puhutaan rauhallisesti, jolta salataan jotain,/ mutta joka tietää jo."

tiistaina, joulukuuta 19, 2006

Jouluinen tarinameemi

Tirppa haastoi tarinameemiin, ja huolimatta siitä, etten ole ollenkaan jouluihminen, syntyi seuraavanlainen jouluhenkinen tarina, lauseet on lainattu Penjamilta, Marinadilta ja Jemorylta , mainitussa järjestyksessä:

Kello on vasta viisi, mutta metsämökin ympärillä pimeys peittää jo näkyvyyden ja nakertaa valopiirin reunoja. Nyt se joulu alkaa tunkea myös tähän pirttiin. Tunnen täydellistä, ehjää onnea.

maanantaina, joulukuuta 18, 2006

Takkuilevaa romaanin lukemista

Pirjo Hassisen romaani Isänpäivä (2006) tökkii pahasti jo ensimmäisillä sivuilla:

"Hän kai työntää minut johonkin oksaan, seivästää perseestä metsään kiinni! Huudan ääneni rikki, kunnes ukko alkaa hyökyillä ylläni. Jokainen työntö katkaisee huudon hetkeksi. Tunnen peukalot, kuinka ne pakottavat kurkkutorven sisemmäs ja syvemmälle ja lähemmäs kohti sammaleista niskaa. -- Iso kivi jysähtää päähäni. Joka kerta mies kaivaa sen vedestä ja antaa sen iskeytyä uudelleen kallooni. Ojan vesi seisoo eikä vie palasia mukanaan. Mies työntää kätensä veteen ja poimii hiekan seasta hampaani yksitellen taskuunsa." (s. 6-7)

Edellä siteerattu tekstikatkelma on pätkä pääkertomuksen rinnalla kulkevasta toisesta tarinasta, jota romaanin päähenkilö, dekkarikirjailija Olli Penger, kirjoittaa. Fiktiota fiktion sisällä. Pääkertomukseen upotetut katkelmat fiktiivisestä romaanista käsittelevät erilaisia tapoja miten ihminen saadaan hengiltä, joko toisen tai oman käden kautta. Plaa. Kertomusta rytmittävät, säännöllisesti toistuvat shokeerausefektit alkavat tympäistä ja vaikuttaa itsetarkoituksellisilta, vähän kuin Rosa Liksomin mininovellit. Mutta ehkä en kuitenkaan luovuta, ainakaan ihan vielä.

sunnuntaina, joulukuuta 17, 2006

Runotorstain haaste: huono runo

Sinun puheesi kuin heinien terävät kärjet,
niittomiehen viikate, johon lakoavat päivät,
mehiläisten äänet, ja taukoamatta
kadonnutta etsin kuin heinäsuovasta neulaa,
haavasta purskahtaa veripisara kuin kyynel

lauantaina, joulukuuta 16, 2006

Etäännyttävästä kerrontatavasta ja emotionaalisesta lukukokemuksesta

Pirjo Hassisen Isänpäivä (2006) odottaa lukemistaan. Romaaniin tarttuminen epäilyttää, minun oli jätettävä kesken kirjailijan edellinen teos Kuninkaanpuisto (2004), koska en kyennyt pääsemään yli päähenkilöä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä. Kuuden ja puolen vuoden kirjallisuuden opintojen jälkeenkään ei perimmäinen mieltymykseni tietynlaiseen kerrontatapaan ole juurikaan muuttunut: tavoittelen edelleen vahvoja samastumiselämyksiä, emotionaalisia kokemuksia. Mikäli päähenkilö ei ole millään lailla sympaattinen tai mikäli kerronta on hyvin etäännytettyä, on lukukokemus hyvin toisenlainen, se voi kyllä olla palkitsevaa älyllisessä mielessä, mutta emootiotasolla jättää minut lukijana jollakin lailla kylmäksi, tyydyttämättömäksi. Kyseisistä syistä vierastan myös tiettyjä tyylilajeja, kuten satiiria tai parodiaa, jotka perustuvat nimenomaan etäännyttämiseen. Toisaalta jyrkkiä linjauksia on vaikea vetää, mestarilliset kertojat voivat käyttää romaaneissaan eri tyylilajeja sekaisin ja yhtä aikaa, lukukokemuksen emotionaalisuuden siitä lainkaan kärsimättä, mainittakoonpa esimerkkeinä sellaisista vaikkapa Salman Rushdien Saatanalliset säkeet tai F.M. Dostojevskin Karamazovin veljekset, joihin kumpaankin liittyy sekä parodisia että satiirisia elementtejä yhtä aikaa psykologisen romaanin tyylikeinojen kanssa. Kummassakin romaanissa päähenkilöihin on helppo samastua, heidät kuvataan likeltä, kaikkine virheineenkin he ovat hyvin sympaattisia hahmoja.

Myös Helena Sinervo käyttää gradussani käsittelemässäni runoteoksessaan Ihmisen kaltainen (2000) etäännyttäviä tyylikeinoja, emotionaalisen lukuelämyksen siitä lainkaan kärsimättä. Esimerkiksi eräässä kokoelman runossa, "Ajankohtaisohjelmia 2." Sinervo kuvaa eläimen teurastusta nonsense-kirjallisuudelle ominaisella tyylillä, nonsensen piirteisiinhän kuuluu juuri emotionaalinen etäännyttäminen, eli julmiinkin tekoihin suhtaudutaan nonsensessa välinpitämättömästi. Sinervo kuitenkin sekoittaa tyylejä taitavasti, runo ei ole puhdasta nonsensea, sillä runon puhuja käyttää emotionaalisesti värittyneitä sanoja ja näin ollen runossa ei suhtauduta välinpitämättömästi eläimen tappamiseen, lukija voi samastua riipaisevaan hädän tunteeseen: "Niin terävä on veitsi ettei mitään kuulu\ kun se kaulaan työntyy myöntyy valtimo\ ja eläin aukeaa kuin tiedosto,\ veitsi ahmii ruumiin syvänteitä,\ potkii sätkyttelee eläin, huutaa äidin hätiin:\ Äiti, äiti tolkkutilkku pilven palteella jo keikkuu!"

Hmm, ei siis olekaan niin helppoa määritellä tyylikeinojen kautta sitä, miksi jotkut kirjat herättävät vastenmielisyyttä ja toiset eivät. Joka tapauksessa pohtimisen arvoinen asia jatkossakin, taidan kuitenkin ensin tarttua Hassisen uusimpaan romaaniin, ennakkoluuloistani huolimatta.

Lehtikaktuksista, bloggaajista ja joukoista

Avaan oven siniseen eteiseen: akvaarioiden vedenalaiset äänet tyhjässä asunnossa, öisen kerrostalon liikkumattomuus. Keitän teetä ja katselen lehtikaktusten kuivia, kituliaita oksia, ne eivät pitäneet muuttamisesta, ne eivät viihdy täällä, eivät kurota vihreitä versojaan ikkunoita kohden. Ehkä kevät saa ne taas tekemään niin, jos ne vain selviävät pimeän yli.

Alkuillasta kävin blogitapaamisessa: oli kiinnostavaa nähdä livenä ihmisiä, joiden blogeja olen pitkään seurannut, kuinka joidenkin kohdalla fyysinen olomuoto vastasi ennakko-odotuksiani, ja toisten kohdalla taas ei. Oli myös yllättäviä kohtaamisia: maailma mahtuu niin pieneen tilaan. Olisi ollut hauskaa viipyä pidempään, keskustella enemmänkin ihmisten kanssa, mutta kymmenen aikoihin oli kerättävä lattialle valahtanut kaulahuivi, sännättävä kolmosen ratikkaan ja Tavastialle kuuntelemaan The Crashia. (Ja siellä, selkien ja päiden takana ja keskellä, harvoin koettu, joukkoon sulautumisen tunne). Mutta ehkä sitten ensi kerralla.

torstaina, joulukuuta 14, 2006

Satunnaisia vastaantulijoita

Hätkähdyttävän suurisilmäinen nuori tyttö nousee portaissa vastaan, vakava katse, vetäytyneet posket. Muistissa välähtää parin viikon takainen kuva metrosta, minulla on kiire, olen myöhässä illanistujaisista, olen todella myöhässä, mutta hermostuneisuus on turhaa, metron kulkua ei voi nopeuttaa. On vain istuttava aloillaan, odotettava pysäkkien ikuisuuksia pitkät välit, kuunneltava vastapäisen tytön puhumista kännykkään. Yritän olla tuijottamatta silmiinpistävän lihattomia reisiä, teräviä kyynärpäitä, kohdistaa katseeni penkin alle pudonneeseen nenäliinaan, likaiseen lattiaan. Ensimmäinen kerta Helsingissä kun satunnainen ohikulkija tulee vastaan toisenkin kerran. Tai ehkä niin on käynyt aiemminkin, en vain ole huomannut, ehkä en olisi nytkään muistanut tyttöä ilman näkyviä sairauden merkkejä.

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006

Sijaintini on muuttumaton, toistaiseksi

Pikkusisko palaa reissulta Pietarista, näyttää valokuvia venäläisistä pikkulapsista ja kulkukoirista, ränsistyneistä ikkunasyvennyksistä. Kun voisi vain hypätä junaan, katsoa lehdettömien puiden vilahtelua ikkunoiden ohi, talojen katoamista maisemaan, käpertyä syvälle penkkiin. Matkustamisessa parasta on juuri matkan tekeminen, siirtyminen, matkalla ollessa ei voi kokea muukalaisuutta, eikä voi kaivata minnekään, kun koko ajan on menossa eteenpäin, jonnekin, sijaitsee liikkuvassa, muuttuvassa tilassa, joka ei oikeastaan ole mikään paikka ja silti on.

Mutta ei auta kaukokaipuu, sijaintini on muuttumaton, toistaiseksi. Tällä hetkellä odotukseni elämän suhteen ovat vaatimattomat, ne kohdistuvat Peter Hoegin uuteen romaaniin Hiljainen tyttö, joka ilmestyy ensi helmikuussa. Lukioaikana olin suurikin Hoeg-fani, eikä kirjailija ole sen jälkeen, kymmeneen vuoteen, mitään julkaissutkaan. Nyt on keskityttävä vuoden pimeimmästä ajasta selviämiseen, keskityttävä nukkumisen ja valveilla olon, heräämisten rytmiin, että ne kaikki tapahtuvat ajallaan ja oikeassa suhteessa.

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Homeisia runoja

Pentti Saaritsan runoteos on homeessa. Ainoata kappaletta ei millään raatsisi poistaa, jätän kirjan kirjankorjaajan käsiin, jospa sen voisi vielä pelastaa. Olen päässyt taas lempityöhöni, kirjaston runokokoelman kimppuun. Kokoelma on vaatimattomampi kuin Turun kaupungin pääkirjastossa, mutta hyllyjä riittää silti, kahisevia, aukaisemistaan odottavia sivuja, luettaviksi kaihoavia säkeitä.

Kylässä käy vauva. Koira ei ole koskaan ennen nähnyt sellaista, se ei saa vauvasta silmiään irti, ulisee, yrittää napata vaaleanpunaiset villasukat vauvan jaloista, tuttipullon pöydältä. Se ei tajua miksi uutta, isoa vinkulelua ei anneta sille, vaikka se kuinka istuu, tuijottaa silmä kovana.

sunnuntaina, joulukuuta 10, 2006

Lukemisen iloa

Kerrankin aikaa istua alas, lukea hyvä romaani kannesta kanteen, ei tarvitse mennä mihinkään, ei täydy tavata ketään, ei puhua kenenkään kanssa, koko viikonloppuna. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, tarvitsen omaa aikaa ja yksinoloa että jaksan. Mikä siis voisi olla parempi keino latautua kuin hyvä romaani. (Joyce Carol Oatesin uusin romaani Putous melkein lopussa).

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Keskelle pimeää herätetty ihminen

Keskelle pimeää herätetty ihminen on herkimmillään, äärilleen pingotettu ohut kalvo, joka voi puhjeta koska vain. Sade jatkuu, tänään unet eivät päästä irti otteestaan, yritän auttaa kuolevaa norsua, juottaa vettä, turhaan, se kuihtuu silmissä, jäljelle jää pelkkä tyhjä nahka, voimattomuuden tunne ei häviä vaikka herään, vaikka tankkaan kofeiinia, vaikka tajuan ympärillä havahtuvan kaupungin olevan enemmän totta.

Sade jatkuu, sateenvarjo kääntyy nurin monta kertaa, yhtä usein kompastelen portaissa nahkatakkiin, se on liian pitkä, sateesta liukas, helma kurasta tahmea. Loppupäivästä saan oikosulkuja tietopalvelutiskillä, käytän vääriä asiasanoja, yksikköjä monikkojen sijasta, enkä tahdo löytää mitään. Hoidan puhelimessa verokorttiasioita virkailijan kanssa, joka on yhtä väsynyt ja kireä kuin itsekin olen, en pysty hahmottamaan raha-asioita, en ole koskaan hahmottanut, lopuksi on pyydettävä anteeksi huonoa tuulta, kiitettävä hyvästä palvelusta. Uimahallissa pienen pojan olkapäillä kasvaa karva kuin turkki, mietin onko tummakulmainen lapsi susilapsi. Kirjoitan tätä, kuuntelen Loney, Dearin Sologne -levyä, enkä halua ajatella mitään.

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Kaunis kissa ja Perhoskerääjä

Sateenvarjon alla etsin oikeaa bussia, oikeaa katua ja taloa. Illan emännällä on häikäisevän kaunis kissa, virolainen löytökissa, mutta sen turkin väri, olemus ja käytös ovat kuin itsetietoisella rotuvaliolla. Kissa tarkkailee pöytäseuruetta ja viinin juontia, lekottelee tyynesti peitollaan, silmät puoliummessa. Levysoitin soittaa salsaa, tuoksuu glögiltä ja joulutortuilta, puhe aaltoilee, joku nousee lähteäkseen, lasit ja lautaset tyhjenevät. Välillä kissa nousee paikaltaan, kiertää pöydän alta vieraat jalat, märät kengät eteisessä, ei suostu esiintymään eikä temppuilemaan vieraan yleisön nähden.

Tänään olen lukenut Joel Haahtelan Perhoskerääjän (2006) ja ihastunut lyyriseen kieleen, kuvallisuuteen. Haahtelan tyylistä tulee paikoin mieleen myös Andrei Makine, jonka Ranskalaisesta testamentista pidän erityisesti. Perhoskerääjä on jo itsessään kuin herkkä ja värisevä perhonen, täynnä keveyden, haurauden ja katoavuuden symboliikkaa: "Muuta selitystä ei voinut olla kuin se, Anna mietti, että ihminen muuttuu vanhetessaan kevyemmäksi, kevenee, öisin pää alkaa kohota, se tuskin koskettaa enää tyynyä. Hänen puheensa huvitti minua, ja ajattelin ilmassa leijuvia vanhuksia, jotka hitaasti irtoavat vuoteistaan ja lentävät tuulen mukana taivaisiin. Ja ehkä kuolema johtuisikin vain ikkunoista, jotka olivat unohtuneet tuulisina öinä auki." Ihmettelen miksi en ole aikaisemmin Haahtelan kirjoihin tarttunut. Aion välittömästi korjata tilanteen, lainata lisää kirjastosta heti huomenna.

lauantaina, joulukuuta 02, 2006

Unessa kävelen Kouvolan katuja

Unessa kävelen Kouvolan katuja, kaupunki hehkuu oudoissa karamellimaisissa väreissä, kaikki on vierasta, mutta silti tunnistan tutut rakennukset, etsin kuumeisesti jotakin. Ja myöhemmin uneen sekoittuu muita aikoja, muita paikkoja, toisia ihmisiä, menneisyyden lineaarinen suora tekee kiepin kuin käärme, kietoutuu itsensä ympärille, kokoaa saman pöydän ympärille eri aikojen ihmiset, nekin jotka jo ovat kuolleet, viettämään iltaa, pelaamaan seurapelejä. Kun herään, aamu on pitkällä jo, huoneessa valoisaa, toinen tyyny on pudonnut lattialle. On kummallinen, epätodellinen olo, ihmiset yhtä läsnä kuin unessa.

torstaina, marraskuuta 30, 2006

Joulukuun kynnyksellä

Ei mitään valkoista maisemassa, ei muuta kuin jalkakäytävän reunaa juokseva lumikko. Tuskin rotan kokoinen, ohut, siro hahmo, nopeasti tiessään kuin näköharha.

maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Asiakaspalvelua eli kirjastonhoitajat tietävät kaiken

Iltapäivällä tietopalvelutiskille astuu epävarmasti hymyilevä ulkomaalainen nainen, erotan huonosta englannista sanat "tietokone" ja "internet" ja tulkitsen naisen haluavan varata ajan asiakaskoneelle. Mutta sitten käsitän: nainen ojentaa käteeni työvälitysfirman käyntikortin, hän haluaa katsoa työpaikkoja ja suomea osaamattomana tarvitsee apuani. Yritän parhaani mukaan kääntää omalla keskinkertaisella kielitaidollani nettisivujen informaatiota hänelle. Kommunikaatio on takkuista, asiakas puhuu ja ymmärtää huonosti sekä suomea, että englantia, tunnen kuinka hermostuksen hiki kihoaa iholle: täytyy keskittyä.

Nainen katsoo luottavaisesti silmiin, yritän unohtaa sen, että olen ensimmäistä päivää tietopalvelussa tässä kirjastossa, tässä kaupungissa, eikä uusi kirjastojärjestelmä ole vielä ihan hallinnassa, puhelin saattaa soida milloin tahansa ja kokeneempi informaatikko on livahtanut jonnekin hyllyjen väliin, tavoittamattomiin. Kangertelusta huolimatta saamme vihdoin kumpikin jonkinlaisesta ymmärryksestä kiinni. Nainen haluaa myös tietää miten pääsee käyntikortin toimistolle, osoite ei sano hänelle mitään. Osoite ei kerro yhtään mitään myöskään seitsemän viikkoa vanhalle pääkaupunkilaiselle, mutta netin ja helsinkiläissyntyisen siviilipalvelusmiehen avustuksella saan asiakkaalle jonkinlaiset suunnistusohjeet ja bussien numerot paperille. Lappunen kädessään nainen nousee ja kiittelee ikionnellisena, valittelee sitä, kun Suomessa ei tahdo saada mistään apua ja neuvoja vaikka miten kyselee, sitä kuinka yksin on. Niin, minnepä muuallekaan sellaisessa tilanteessa voi mennä, kuin kirjaston neuvontatiskille! Sydäntä riipaisee myötätunnosta, toivon vilpittömästi että naista onnistaisi työpaikan kanssa, vaikka samanaikaisesti sisäinen pessimistini huomauttaa, että se ei todellakaan ole kovinkaan todennäköistä. Joka tapauksessa kohtaamisesta kirjojen ja hälinän keskellä tulee hyvä mieli, onnistumisen elämys. Tällaisina päivinä epäilykset ammatinvalinnan oikeellisuudesta ovat tiessään.

sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006

Tupaantuliaisista, sunnuntaikahveista ja raakuista

Paljon tuntemattomia ihmisiä, boolia ja ruokaa. Taksilla ajelua, jatkobileiden etsiskelyä porukalla sateessa Pasilassa, kuohuviiniä pullon suusta. Koira päivystää kotona puoli neljän aikaan, nousee takajaloilleen ja halaa, nuuskii märät farkkujen lahkeet.

Tänään istun sunnuntaikahvilla ystävän kanssa: lattea ja ihmissuhdeanalyysiä. Rautatientorilla törmään kotona käymään tulleeseen pikkuveljeen. Pikkuveli on laihtunut entisestään, posket lommoilla.

Olen lukenut kirjan Pohjoisten virtojen raakut, viehättynyt uhanalaisista, ikivanhoista, hiljaisista eläimistä. Veden pinnan alla, kivien alla, levän alla. Ihmisikä vain hetki, lohien kiiltävät vatsat, veden liike ja kivien hiertyvä ääni. Viehättynyt vaatimattomista selkärangattomista ja niiden intohimoisista, kirkkaassa vedessä kahlailevista tutkijoista.

maanantaina, marraskuuta 20, 2006

Taas kirjastossa

Ensimmäinen päivä. Nimet katoavat samantien kun omistajansa ne lausuvat, puristavat kättä. Yritän muistaa, opetella. Pää täynnä uusia kasvoja, tiloja, tapoja, asioita.

perjantaina, marraskuuta 17, 2006

Marie Antoinetten lumoissa

Kävin eilen katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Marie Antoinette ja pidin todella kovasti, kuten Coppolan kahdesta aiemmastakin elokuvasta: Lost in Translation (2003) ja Virgin Suicides (1999). Elokuva oli kuvauksellisesti todella kaunis, musiikillisesti loistava ja sisällöllisesti erittäin hieno tulkinta Marie Antoinettesta. Coppolan tulkinnan mukaan kuningatar ei ollut suinkaan se historiankirjojen piittaamaton pahis, vaan ainoastaan elämäniloa pursuava ja kokemuksia janoava, ulkomaailmasta tietämätön, etuoikeutettu ja ajattelematon teini-ikäinen. Nykyajan urbaanin nuoren aikuisen on helppo samastua Antoinetten hahmoon, hänen elämänsä on juuri sitä, mitä monen vapaa-aika tänä päivänä: ystävien kanssa juhlimista, krapulaisia auringonnousuja, rakkausjuttuja, kuluttamista ja kulttuurihuvituksia, maailman pyörimistä oman minän ympärillä. Nykyajan länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan huvittelevan ihmisen vastakohta on kärsivän ja nälkää näkevän kansan sijaan kehitysmaiden todellisuus. Elokuvan jälkeisissä fiiliksissä on kulunut koko tämäkin päivä, oli pakko mennä levykauppaan ja ostaa leffassakin soinut The Strokesin levy Is this it (2001).

keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Runoillasta, Tampereelle ja takaisin

Eilisiltana tuli katsastettua Kuudennen linjan Kohina-runoklubi. Tunnelma oli sellainen kuin runotapahtumissa usein, nuorehkon wannabe-runoilijoista koostuvan yleisön joukossa. No joo, antakaa anteeksi (itse)ironisuuteni, toki paikalla oli varmasti muunkinlaisia kuuntelijoita ja kirjallisuusihmisiä, kulttuuriväkeä. Ja juuri yleisössä itsessään piileekin juuri tuollaisten tapahtumien viehätys. Kaiken kaikkiaan oli kyllä ihan kiva ilta kahden hyvän ystävän seurassa, mutta petyin hiukan kun Sanna Karlström ei lukenutkaan yhtään omia runojaan. Karlström kuuluu lempirunoilijoideni kärkeen ja olisin mielelläni kuullut hänen lukevan omaa tuotantoaan. Lopuksi esiintyvä bändi soitti myös ehkä vähän liian lujaa, korvatulpitta varustautuneena oli pakko lähteä kesken kotiin. Musiikki olisi voinut olla ihan kiinnostavaakin, mutta mikään yhtye tuskin on niin hyvä että uhraisin sille kuuloelimeni.

Tänään saan ilmaisen kyydin Tampereelle ja takaisin. Kaupunki näyttää samalta kuin ennenkin, vuosi sitten syksyllä tuli matkustettua kerran viikossa Turku-Tampere -väliä. Muistan aamuherätyksien kamaluuden, viideltä ylös, kuppi kahvia ja seitsemän junaan, silmät vielä unesta viiruina, yhdeksältä skarppina informaatiotutkimuksen tietokantaprojekti-kurssille toisen kahvikupillisen voimalla. Sataa räntää, kaupungilla ei tee mieli kuljeskella, ensimmäiseksi marssin kauppaan ja ostan sateenvarjon. Tapaan Tampereelle muuttaneen vanhan opiskelukaverini kahvilassa, kahvilat ovat samankaltaisia kaikkialla, ikkunan ohi kulkevat ihmiset. Kahvihetki ystävän seurassa on tuttu, se liittyy pitkään yhteisten kahvihetkien historiaan, elämäntilanteet vain ovat muuttuneet, siirtyneet eri kaupunkeihin, arki ei ole yhteistä enää. Silti on hyvä nähdä, puhuminen on vaivatonta vaikka tapaamisvälit ovat etäisyyden vuoksi harventuneet. Paluumatkalla räntäsade on yltynyt, tuulilasinpyyhkijät epäkunnossa ja välillä tietä on vaikea nähdä. Vaikka en itse ole ratissa, jännitän leukoja ja hartioita, on helpotus päästä kotiin.

maanantaina, marraskuuta 13, 2006

Isänpäivänä

Mutkitteleva tie vie läpi uusimaalaisen maaseutudyllin. Yleensä rakastan tuttua kumpuilevaa maisemaa, omakotitaloja, omenatarhoja, ihmisiä askareissaan niiden pihoilla, järviä ja peltoja, tänään niiden edessä heilahtelee räntäverho, henkilöauton mutkaisesta etenemisestä tulee huono olo. Koska en voi uppoutua maisemaan, puhun ajomatkan aikana kaksi sunnuntaipuhelua ja työnnän samalla alas syliini pyrkivää spanielia.

Äidinisä istuu siirrettävän patterin edessä kirjava villapaita ja villaliivi yllään, ei puhu paljoa, kuuntelee, on jossakin kaukana. Sellainen hän on ollut niin kauan kuin muistan, omissa oloissaan, vaikea lähestyä. Kun joskus vuosia sitten kesällä sain ajokortin, ajoimme pikkuveljen kanssa tervehdyskäynnille isoisän luo. Tämä oli keittänyt kahvit valmiiksi, kattanut mukit pöytään ja huuteli omasta huoneestaan keittiöön, että ottakaa jääkaapista munkkeja kahvin kanssa. Siinä sitten istuimme pikkuveljen kanssa kahdestaan, vähän hölmistyneinä, tunnin ajomatka takanamme ja joimme kahvia. On mukavampi käydä kyläilemässä isoisän luona äitini kanssa, hän saa isästään enemmän irti kuin kukaan. Mutta kai sekin riittää että joskus käy, istuu vähän aikaa, ottaa vastaan tarjotut liköörikonvehdit ja kupin kahvia.

Kun puheeksi tulee rajanaapurina asuvan isännän yli 20 hehtaarin maakauppa kunnalle, isoisään tulee äkkiä eloa. Täti kattaa pöytään erilaisia mukeja, yhdessä on kolhu, toisessa koiran kuva, kolmas on tummunut sisältä vuosien kahvinjuonnista. Kaikilla on kengät jalassa, vanhassa talossa on vetoisaa. Täti ja isoisä pohdiskelevat puiden istuttamista rajalle, näköesteeksi kunnan kaavailemalle uudelle omakotitaloalueelle. Spanieli ja pystykorva juoksevat ympäri taloa, välillä ne tuijottavat keittiön ikkunan alla ja haukkuvat. Varsinkin spanieli, pystykorva on leikeissä ehkä turhan rajuotteinen. Lähtiessämme sade ei ole lakannut, vaan muuttunut entistäkin märemmäksi. Isoisä ja täti seisovat kuistilla, kuten aina lähtiessämme niin kauan kuin muistan. Tuntuu haikealta, kauan sitten heidän kanssaan huiskuttamassa seisoivat isoäitini ja toinen tätini, joita kumpaakaan ei enää ole. Koirakin on vaihtunut useaan kertaan. Pystykorva ulisee surkeana leikkikaverin menetystä, mutta spanielilla on kiire autoon ja kotiin.

Lauantai-illan huumaa

Talvi muuttuu vesisateeksi, kuljemme keskustaa ristiin rastiin, katselemme täpötäysien baarien ikkunoista sisään ja jatkamme matkaa. Tuuli heittää sateen suoraan kasvoille, on katsottava maahan, eteneminen on hidasta. Ystäväni silmälasit ovat huurussa, hiukset märät, itselläni on olo kuin märällä eskimolla, kelsiturkissa, huppu päässä. Olen huolissani sateen vaikutuksesta uuden talvitakkini mokkanahkaan, ystäväni vakuuttaa ettei sateesta ole haittaa. En siltikään vakuutu. Vihdoin päädymme Vltavaan, Rautatientorin viereen, ainakin siitä on lyhyt matka bussille. Vesisateessa harhailu on selvittänyt pään, siiderin sijasta tilaan teetä, bussin lähtöön ei ole tuntiakaan enää. Kummallakin on äskettäin kaupunkiin muuttaneen ulkopuolinen olo vieraiden kasvojen keskellä.

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Merituulta, horisonttiin katselua ja hyvää mieltä

Suomenlinnassa on hiljaista. Kuulas, kylmä päivä, lehdettömät puut, vinkuva tuuli. Vain japanilaisia ja espanjalaisia turisteja huudahtelemassa ja valokuvaamassa. Ja vanha ulkoilupukuinen pariskunta, jonka kanssa ihmettelemme oudonnäköistä linnunpönttöä. Päädymme yhteistuumin siihen ratkaisuun, että sen on oltava lepakon pönttö. Hassua ajatella lepakkoa kynsineen, roikkumassa pöntön sisäkatosta, jotenkin lepakko on helpompi yhdistää laumoihin ja isoihin tiloihin, riippumassa vieri vieressä syvässä unessa kymmenien kaltaistensa joukossa. Vesilammikot ovat jäässä, kahviloiden ikkunaluukut visusti kiinni. Iltapäivän aurinko paistaa matalalta, horisonttiin katsomisesta ja ulkoilmasta tulee hyvä mieli.

Löydämme hyvin pienen aukiolevan kahvilan. Kahvin ja kaakaon ääreltä seuraamme vanhempaa pariskuntaa, joka istuu viereisessä pöydässä. Charmantisti harmaantunut saksalaismies pitelee varovasti tyylikkäästi pukeutuneen suomalaisnaisen kättä. Keskustelu on tunnustelevaa, ihastunutta. Pariskunnastakin tulee hyvä mieli. Rantaan päästyämme poikkeamme vielä Sofiankadun antikvariaatin kautta, mutta tällä kertaa sieltä ei löydy mitään kiinnostavaa.

torstaina, marraskuuta 09, 2006

Turun ikävä

Tänään tuli äkkiä hirveän ikävä Turkuun, ehkä juuri eilisten, kesäisten valokuvien, viime yönä näkemäni unen ja yhden tämänpäiväisen puhelinkeskustelun johdosta. Juuri tällä hetkellä ei vaan ole yhtään rahaa edes mennä käymään.

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Filmirulla

Saan vihdoin vietyä kehitykseen filmirullan, joka kesästä asti on odottanut automaattikameran uumenissa. Piknikillä istuskelua, hymyileviä ihmisiä, jokiranta, Turku. Valoa ja vihreää. Valokuvien ääressä on helppo haikailla, unohtaa loputon helle, epämukavissa vaatteissa hikoilu ja huonosti nukutut yöt. Ehkä en vaihtaisi loskasäätä, jäätä ja pimeää, sittenkään.

maanantaina, marraskuuta 06, 2006

Työttömyydestä

Ystävän luota bussille kävellessä hypin yli likaisen loskan, mustan veden, farkkujen lahkeet kastuvat. Keskustelun jälkeen on kevyempi olo, kun on voinut jakaa elämisen taakkaa. Tänään on erityinen tarve jakaa sitä enemmänkin, bussipysäkillä puhun puhelua toisen ystäväni kanssa aiheesta josta koskaan emme väsy puhumaan: maisteriksi valmistumisen jälkeisestä tyhjiöstä. Bussia ei kuulu, taivaalta tai jostakin tipahtelee harvakseltaan vesipisaroita. Puhumme siitä kuinka ensimmäistä työpaikkaa on niin vaikea saada, kuinka talous on romahtamispisteessä ja pinna kireällä koko ajan, tulevaisuus pelkkää sumua. Siitä kuinka puolentoista kuukauden työttömyyden jälkeen olen turvautumassa jälleen palkatta (=työllistämistuella) työskentelyyn, suhteiden luomisen ja kokemuksen karttumisen toivossa. Palkatta työskentely vain on turhauttavaa, jotenkin on hullua, miten työnteossa nimenomaan rahan ansaitseminen kohottaa omanarvontuntoa, saman työn tekeminen työllistettynä saa tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Miksi sitä ei yhtä hyvin jatkaisi opiskeluaikojen hanttihommia, veitsien pakkaamista ja tulppaanien niputusta, oikeaa, vaikkakin pientä palkkaa vastaan. Miksi sitä väen vängällä haluaa tehdä oman alan töitä ilman palkkaa, elää vanhempien kustannuksella jos kerran olisi kykenevä tekemään mitä tahansa muuta tarjolla olevaa palkkatyötä. Tai miksi ei miltei samansuuruisella korvauksella tekisi jotakin hauskempaa, lukisi romaaneja, kehittäisi itseään. (Itse asiassa työttömyysaika on ollut kaikkea muuta kuin pitkästyttävää, oikeastaan melko kiireistä, en ole vielä ehtinyt edes kunnolla paneutua kaikkeen mitä olen suunnitellut.) Humanistin olemassaolon tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta en viitsi nyt edes puhua mitään. Tehty mikä tehty. Puhelu ei löydä ratkaisuja, emme voi muuta kuin lähettää toivonkipinöitä toinen toisillemme, kannustavia ajatuksia kännykän välityksellä, bussipysäkiltä tiskialtaan ääreen ja taas takaisin.

sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006

Isoäiti kaataa kahvia kuppiin

Viisitoista vuotta sitten tekemäni piirustukset ovat yhä seinällä, tutuilla paikoillaan, hieman pölyttyneinä, teippi alareunasta vähän irrallaan. Kaksitoistavuotiaan mielikuvituksella luonnosteltuja palmikkopäisiä tyttöjä kukkakimppuineen, isoäidin vanhojen valokuvien innoittamina. Isoäiti kaataa kahvia kuppiin, puhuu taukoamatta, on ihmeellistä miten merkityksellistä vanhuksen arki voi olla, fysioterapeutin ystävällisyys, taksikuskin huulenheitto. Kaikki se muuttuu tarinaksi jonka voi kertoa. Isoisä kysyy olenko jo yhteiskoulussa, kertoo samat asiat moneen kertaan. Seinäkello tikittää yhtä äänekkäästi kuin aina ennenkin. Lapsena yökylässä se häiritsi, viisareiden raskas liike, kuuntelin painavia minuutteja, tuijotin ohiajavien autonvalojen pyyhkäisyjä poroaiheisessa seinäryijyssä ja yritin saada unta hännästä kiinni. Tik tak, kuin isovanhempieni talossa olisi aina eletty jotakin ihan muuta aikaa kuin talon ulkopuolella. Sellaiselta tunteelta on vieläkin vaikea välttyä. Isoäiti kehottaa ottamaan lisää pullaa, isoisä istuu pöydän päässä, ikkunasta vetää, kaappien ovet narisevat. Kaikki on ennallaan, he ovat vain tulleet paljon vanhemmiksi. Isoisä ei enää muista asioita, isoäiti ei enää jaksa tehdä kävelyretkiä eikä leipoa itse, vaan ostaa kahvipullat kaupasta. Elämänpiiri on kutistunut, elämä on hiljaisempaa.

lauantaina, marraskuuta 04, 2006

Jäänsininen taivas, kylmä kuu

Leikkipuistossa isä antaa lapselleen vauhtia keinussa, laulaa jotakin englanninkielistä laulua. Vaimo hyssyttää vihaisesti kun huomaa minun kulkevan ohi, mutta mies ei piittaa. Jäänsininen taivas, kylmä kuu, lunta vain nimeksi jähmeän ruohon päällä. Kirkkaassa säässä ajatukset eivät selkene, mieliala ei kohoa, ei edes kotiovella vastaan ryntäävän spanielin ilosta. Se on yhtä häntää ja luppakorvia, vihreä muovinen Siili suussaan. Kumikana tuijottaa hylättynä ja pureksittuna olohuoneen matolta, voin melkein samastua sen tunteisiin. Illemmalla olen lähdössä kahden ystäväni kanssa parille jonnekin Kallion baareihin, toivottavasti saan siihen mennessä loihdittua jostakin positiivisemman mielialan.

tiistaina, lokakuuta 31, 2006

Räntää

Kesken aamuista puhelinkeskustelua Turussa asuva ystäväni toteaa: "sataa lunta". Tunnin päästä teen omasta ikkunastani saman havainnon. Pian lumisade kuitenkin muuttuu räntäsateeksi, parvekkeen lasit valuvat vettä. Tänään se ei haittaa, istun lämpimässä sisällä, nojatuolissa villatakki päällä, tai oikeastaan olen 1910-luvun Englannissa, Lontoossa ja Howards Endissä.

maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Löytöjä ja kulttuurielämyksiä

Miten riemastuttava tunne onkaan paikantaa satojen kirjanselkämysten joukosta juuri se mitä etsii! Samalla iskee myös ahneus, jos löydän vielä lisää jotakin: ja löydänkin. Ihmishälyn seassa kykenen keskittymään ja uppoutumaan etsintään niin, etten näe enkä kuule mitään muuta kuin nimekkeitä toistensa perään. Havahdun kelloon vasta kun tajuan että pitäisi paikantaa jostakin myös seurassani tulleet ihmiset. Kirjamessuilta lähtiessä kassissa on kuitenkin Maila Pylkkösen kootut Monologit, Klassilliset tunteet (1957) ja Valta (1962). Niin ja tietysti myös E.M. Forsterin romaani Talo jalavan varjossa.

Myöhemmin lauantai-iltana kuuntelen isoveljen ja hänen puolisonsa seurassa Tavastialla Paavoharjua ja ruotsalaista Loney, Dearia. Molemmista pidän, ja jälkimmäinen ainakin kolahtaa sen verran, että harkitsen levyn ostamista. Sunnuntaina käyn myös samassa seurassa EMMA:ssa, jossa vaikutuksen tekevät erityisesti iranilaissyntyisen Shirin Neshatin valokuvat ja videoinstallaatiot. Elokuva-arkistoonkin ennätän illalla erään ystävän seurassa, katsomaan turkkilaista Innocence -elokuvaa, vuodelta 1997. Elokuva osoittautuu katsomisen arvoiseksi ja päähenkilö on sympaattinen hahmo, vaikkakin tarina on vähän ankea.

lauantaina, lokakuuta 28, 2006

Draamallisesta monologista, kirjojen metsästämisestä ja tästä viikosta

En ole saanut aikaiseksi metsästellä kirjastoista tiettyjä kirjoja, joita minun tekee tällä hetkellä mieli lukea, kuten E.M. Forsterin Talo jalavan varjossa ja Maila Pylkkösen runoteokset. Pylkkösen runoudessa minua kiinnostavat erityisesti draamalliset monologit. Lueskelin omaa, Helena Sinervon Ihmisen kaltaista käsittelevää graduani varten draamallisen monologin teoriaa ja ihastuin kovasti kyseiseen runotyyppiin. Kotimaisessa lyriikassa draamalliseen monologiin törmää harvemmin. Ihmisen kaltaisessa on kuitenkin useita draamallisia monologeja ja myös Pylkkönen käyttää runoudessaan draamallisen monologin tekniikkaa, tutustuin hänen tuotantoonsa vasta graduntekoaikanani. Nyt minun tekee jostakin syystä mieli palata aihepiiriin, valitettavasti en vain ole tullut hankkineeksi kirjoja itselleni. Täytyneekin alkaa kierrellä antikvariaatteja sillä silmällä, heti tänään aloitan Kirjamessujen antikvariaatti-osastolta.

Kirjojen metsästämisen sijaan olen tällä viikolla ollut yksissä melko kansainvälisissä illanistujaisissa, lounastanut parin ystävän kanssa, jättänyt sateen vuoksi iltalenkkejä väliin ja toisinaan taas uhmannut säätä ja kävellyt tuulta päin.

tiistaina, lokakuuta 24, 2006

Vesi virtaa koskena pitkin katuja

Märkä takki, kengät, sateenvarjo ja laukku kuivuvat ystävän kylpyhuoneessa. Juodaan chai latte -teetä, kuunnellaan ystävän hankkimia uusia levyjä, sateen rummutusta ikkunaa vasten. Kun lähden on jo myöhä, sade jatkuu, vesi virtaa koskena pitkin katuja, kosteissa vaatteissa on kylmä. Puhun epätavallista puhelua lähikaupan katoksen alla, pisarat muodostavat psykedeelisiä kuvioita läpinäkyvään pintaan. Tulee surullinen olo: miten monimutkaista elämä voikaan toisinaan olla.

Tänään kulutan turhaa aikaa internetissä, käyn kampaajalla ja yllätyn siitä miten kallista se täällä on.

sunnuntaina, lokakuuta 22, 2006

Työmaapöly täplittää ikkunalasit

Lähiö laajenee nopeasti, nielaisee pellon, rakennustyömaa hivuttautuu jo metsänreunaan asti, ja työmaapöly täplittää ikkunalasit. Ihmisiä ja koiria on enemmän, on enemmän kauppakassien kantamisia yli hietikon, ohi punatiilisten kerrostalojen ja tekolammen, jossa lapset uittavat valtamerialuksiaan ja merirosvolaivojaan, kunnes ne uppoavat tai unohtuvat rannalle muiden leikkien tai iltapalojen vuoksi.

Oikeastaan pitäisi kirjoittaa kirjoista joita olen lukenut, elokuvista joita olen käynyt katsomassa, työhakemuksista joita olen kirjoittanut tai tapaamisista ystävien kanssa, mutta ei nyt vain huvita. Sade tekee päivän harmaaksi, on sytytettävä valot, päivä kuluu, päivät kuluvat.

lauantaina, lokakuuta 21, 2006

Tällaisena iltana

Tällaisena iltana kun katulyhdyt satavat välkkyviä pisaroita on kääriydyttävä villapaitaan ja peittoon, ei silmiä kirveltäviä baareja, ei keskusteluja, ei nyt - on alakuloinen, väsynyt olo.

perjantaina, lokakuuta 20, 2006

Tihkusadetta ja sovituskoppeja

Teräskärkiset maihinnousukengät ja pikkusiskon vanha, pitkä musta goottinahkatakki ovat oivallinen suoja tuulta ja tihkusadetta vastaan. Eivät kuitenkaan paras mahdollinen varustus vaatekauppakierroksella, huomaan, Helsingin ydinkeskusta on laajempi kuin aina muistaakaan, paarustaminen edestakaisin alkaa parin tunnin kuluttua tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta. Hyvännäköiset ja istuvat paitapuserot eivät istu, eivätkä näytä minun päälläni ollenkaan hyviltä, eikä mikään muukaan, ei ainakaan tänään. Peilikierros sovituskopeissa nostattaa huonon tuulen huippulukemiin ja itsetunnon päinvastaiseen suuntaan. Lohduttaudun Kirjatorilla ja Sofiankadun antikvariaatissa, teen pari runolöytöä. Kotona päätän jättää kävelylenkin väliin, nostaa jalat pöydälle ja avata kirjan.

torstaina, lokakuuta 19, 2006

Hyytävä tuuli

Hyytävä tuuli saa korvalehdet kihelmöimään. Iltakävelen pitkää suoraa, on hiljaista, on hyvin myöhä. Kaukana edellä kulkee mies taluttaen kahta beagleä, joiden valkeina vaappuvat takapuolet ja pitkät pystyt hännät muistuttavat pimeässä erehdyttävästi pitkäkaulaisten hanhien taaperrusta. Lähiön valot häämöttävät horisontissa kuin keltaruutuiset tornit.

tiistaina, lokakuuta 17, 2006

Kuin venähtänyt kyläreissu

Väliaikaelämää: ei työtä, ei omaa asuntoa, ei rutiineja, ei kiinnekohtia mihinkään. Kuin kyläreissu vanhempien luo olisi jotenkin venähtänyt. Se on merkillistä, miten itsenäinen elämä ja minäkuva on loppujen lopuksi niin vahvasti kiinni hyvin pienistä asioista, omista arkirutiineista ja tavoista, itsenäisyyden tunne horjuu heti kun niistä joutuu luopumaan. Tuntuu kuin olisi palannut kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, kuin mitään omaa elämää tässä välissä ei olisi ollutkaan, kuin en olisi ikinä kotoa lähtenytkään. Vanhempien silmissä on aina lapsi, niin kauan kunnes on itse vanhempi omille lapsilleen (ja se masentava ajatus: mitä jos sitä perhettä ei koskaan tulekaan olemaan). Kaikesta huolimatta on sentään ollut aikaa lukea uutuuskirjoja ja kirjoittaa.

sunnuntaina, lokakuuta 15, 2006

Pesänrakennusvietti

Ajattelen keväänvihreää huonetta, aamukahvin juomista oliivinvihreistä Teema-mukeista ja kirjoja, loputtomiin kirjoja seiniä kiertävillä hyllyillä. (Kuljen Stockmannin Hulluilla Päivillä, ihmistungoksessa, ostan Marimekon vihreät Hevoskastanja-lakanat, pannulaput, Indiskassa ihastelen vaaleanvihreää päiväpeittoa.) Tulevassa kodissani kaikki yksityiskohdat ovat tarkkaan harkittuja, ei enää ainoatakaan rumaa, umpimähkäisesti haalittua kodinesinettä. Ei enää piittaamattomuutta pienistä yksityiskohdista ja yleisestä järjestyksestä, leivänmuruista lattialla, pölykerroksesta ikkunalaudoilla.

torstaina, lokakuuta 12, 2006

Sorsastaja

Eilen olin katsomassa Pirkko Saision Sorsastajaa Kansallisteatterissa. Suhteeni teatteriin ei ole koskaan ollut minulle itsellenikään kovin selvä, en ehkä vieläkään ole aivan sinut ylinäyttelemisen kanssa tai miksi nyt teatterin ominaispiirrettä sitten kutsutaankin. Alun vierastamisesta pääsee kuitenkin aina nopeasti yli, mikäli näytelmä on hyvä, kuten tässäkin tapauksessa. Yleensäkin pidän eniten vähäeleisestä ja pienimuotoisesta, muutaman henkilöhahmon keinoin toteutetusta draamasta. Ei suureellisia lavasteita, eikä joukkokohtauksia. Vain muutaman näyttelijän ilmaisuvoima, intiimissä tilassa. Sorsastaja kuului juuri tähän kategoriaan, eikä vieraan pelosta ja ennakkoluuloista voi koskaan puhua liikaa.

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Koiran kanssa

Koiramainen varjo seuraa jokaista liikettäni, se on aina selkäni takana kun käännyn, sijaitsin missä kohdassa asuntoa hyvänsä, vaikka vielä äskettäin se oli syvässä unessa nojatuolissa. Nopea, äänetön eläin. Kun luen kirjaa, unohdan syödä ja vatsani kurisee, koira on salamana sohvalla vieressäni, painaa päänsä vatsaani vasten ja kuuntelee. Pitäisi ajatella: älykäs eläin. Mutta silti jatkuvan valvonnan alaisena tunnen oloni hivenen epämukavaksi.

(Saanut valmiiksi yhden kaksiosaisen runon, viikon kypsyttelyn jälkeen. Aloittanut Zadie Smithin uusinta romaania Kauneudesta.)

perjantaina, lokakuuta 06, 2006

Hiljaisuus

Vanhempien luona majailussa on se hyvä puoli että hiljaisuutta oppii arvostamaan vieläkin enemmän kuin ennen. Kun ovi on kolahtanut kiinni mökille lähtevien vanhempien, koiran ja bileisiin suuntaavan pikkusiskon jäljestä, valtaa asunnon ihana rauha. Levittäydyn olohuoneeseen kannettavineni ja kahvikuppeineni, tuskailen uuden runonraakileen kanssa, syön liikaa jäätelöä ja siitä tulee välittömästi huono omatunto (onneksi ostin tänään myös upouudet ja melko hintavat verkkarit, joita pitää sitten heti testata).

tiistaina, lokakuuta 03, 2006

Ensimmäisiä päiviä

Rakennustyömies istuu kahvitaukoaan rapuilla, siristää silmiään kirkkaassa auringossa. Kadun päässä avautuu kaupunki, syvälle ja kauas. Joutilasta kuljeskelua Ruttopuistossa ja Bulevardilla maanantai-iltapäivänä, keltaisten lehtien alla, ihmisvilinässä. Tuntuu hyvältä sulautua kaupungin liikkeeseen ja rytmiin, kadota väkijoukkoon, satojen kenkien kopinaan, katseisiin, jotka ovat jo jossain toisaalla.
Mutta se oli eilen se. Tänään istun vanhempieni asunnossa, kirjoitan työhakemusta, ulkona sataa. Koira häiritsee keskittymistäni, varastaa mustekynän ja luikahtelee onnellisena ja liukkaasti karkuun käsieni otteesta.

maanantaina, lokakuuta 02, 2006

Muutto

Ajetaan vanhasta pääkaupungista uuteen, peräkärryssä koko omaisuus. Takintaskut tammenterhoja täynnä, yliopiston kampusalueelta viimeisenä iltana kerättyjä - sateen jäljiltä yhä kosteita.

keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006

Siipirikon paluu

Näenkö nyt oikein: siellä se menee taas, kirjastotalon liepeillä, pitkin jokivartta, hyppelehtien, toista siipeä roikottaen, määrätietoisesti, penkin ohi, roskiksen edestä, silmät valppaina, pää kääntyillen puolelta toiselle. Elossa vielä.

tiistaina, syyskuuta 26, 2006

Kävelen huonoa tuulta pois

Iltakävelyllä kahlaan jalavan lehdissä nilkkoja myöten, katulyhtyjen valossa, eriparisissa käsineissä, koirankuolaisessa takissa. Kävelen huonoa tuulta pois: ostin uudet, hyvät farkut ja lyhensin niitä liikaa, nips naps, noin vain ja sinne meni hyvien farkkujen hyvät lahkeet. Ajattelemattoman käteen ei saisi saksia antaa. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Kävelen huonoa tuulta pois, eikä se millään mene, ei asetu, vaan kasvaa lihasten liikkeistä suuremmaksi, pitenee kuin lyhtyjen heittämät varjot vanhojen talojen seinillä.

maanantaina, syyskuuta 25, 2006

Juhlien jäljet

Kello on jo yli kahdentoista ja juon vasta aamun toista kahvimukillista, kellon ympäri nukutun yön jälkeen, lattialla, melkein tyhjässä asunnossa. Läksiäisjuhlien jälkiä näkyy joka puolella vielä tänään: tiskaamattomia astioita, palauttamattomia pulloja, yksinäinen serpentiini. Kuuntelen Reginaa: "Muistatko meitä uudessa alussa/ olisitko sittenkin halunnut palata?". Cryptocereuksen köyntelevä, ohut oksa, on murtunut jonkun nojaavan selän painosta.

keskiviikkona, syyskuuta 20, 2006

Kuumeista oloa, luomisen tuskaa

Olo tuntuu kuumeiselta, vaikka kuumemittarin lukemat ovat normaalit (uimassa käyminen ei silti ollut ehkä viisain mahdollinen teko tänään). Valvon ja tuskailen jo toista iltaa runon lopetuksen kanssa, se ei ota syntyäkseen, jotakin puuttuu, kolmen rivin verran, mutta vielä se ei suostu muotoutumaan. Käyn välillä messenger-keskustelua, katson toisella silmällä äänetöntä televisiota ja kutsun tekstiviesteillä ihmisiä lauantaiksi luokseni läksiäisillanistujaisiini. Vaikka ollenkaan en tiedä mahtuvatko kaikki edes pieneen asuntooni. Päätän kuitenkin murehtia sitä vasta sitten kun sen aika on. Huomenna aion nukkua vähän pidempään ja nauttia pitkästä aamupäivästä ennen iltavuoroa.

tiistaina, syyskuuta 19, 2006

Flunssamietteitä

Flunssanpoikasen varjolla olen lintsannut tänään lukupiiristä, tuntenut syyllisyyttä, jättänyt pesemättä pyykit, kävelemättä iltalenkin, vältellyt papereiden läpikäynnin jatkamista. Olen istunut kotona ikkunat auki, villapaita päällä, juonut loput mehut jääkaapista ja kyllästymiseen asti teetä. Viimeistellyt yhtä runoa ja ajatellut lähtemisen hyviä puolia. Ei enää välteltäviä ihmisiä, ei enää yllättäviä ja kiusallisia kohtaamisia ruokakaupan leipätiskillä, levykaupassa ja kirjastossa. Niin että hakee asiakkaalle väärän henkilön kirjavarauksen tai huomaa kotiin palattuaan unohtaneensa ostaa leipää.

sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006

Hyvä kapakka

Sunnuntaiaamun toisen kahvimukillisen jälkeen, alan setviä vanhoja papereita, seulon ne, mitkä haluan ottaa mukaani Helsinkiin, säilyttää uudessa elämässäni, loput heitän raa'asti pois. Törmään yllättäen vanhaan tekstiin, jonka olen kirjoittanut aikoinani Oriveden opistossa, jossa vietin välivuoden ennen kuin aloitin yliopisto-opinnot. Risto Ahti antoi tehtäväksi kirjoittaa otsikolla "Hyvä kapakka" kuvauksen ihanteellisesta kapakasta, jossa tuntisi viihtyvänsä, ja tässä, 19-vuotiaan vakavuudella ja naiiviudella:

"Nap nap, rummuttavat ystävä B:n sormet pöydän pintaa. Nap nap kitaristin tahtiin, jonka hiukset pyyhkivät savuista ilmaa kuin ikkunaa ylös alas, nap nap rumpalin, jonka otsalta vierii lasihelmiä, joiden putoamista ei kukaan kuule, ja nap nap laulajan, joka välillä ryystää vettä tai jotakin muuta yhtä kirkasta. Ystävä A istuu vastapäätä, nojaa leukaansa vasten kämmeniään, suu avautuneena sanoihin, joihin minunkin korvani jaksavat tarttua. Kapakan ovet ovat avoimina tummuvaan iltaan ja ovimiehen hymystä sulavat tähtien sakarat, putoavat alas ihmisten huulille ja silmiin. Autojen valokiilat sivaltavat pimeän kahtia, pujahtavat sisään yli kynnyksen, ohi lahkeiden ja kenkien. Nap nap rummuttavat sormet, pysähtyvät ja piirtävät pöydän pintaan neliapiloita ja juoksevia koiria, joka kohottautuvat pystyyn ja pakenevat pöytien alle. Savurenkaat leijailevat ylös, ohi kynttilöiden ja punaisten lamppujen, rikkoutuvat seiniltä helähtävään nauruun. Valo sukeltaa viinilaseihin, kullanhohteisiin oluttuoppeihin, läikehtii ihmisten kasvoilla. Nap nap laulavat sormet ja aavistuksen verran liikahtaa nesteen pinta lasissa. Pöytien alla sormin piirretyt koirat räksyttävät pudonneita muovituoppeja. Aamu virtaa sisään, äkisti, en huomaa, varjot kapenevat seinillä kuin kissan silmäterät. "

Jotenkin liikutun löytäessäni tekstin, tajutessani kuinka kauan siitä on. Muistan itseni kokemattomana, hirvittävän epävarmana, vakavana, angstisena, hyvin yksinäisenä ja kunnianhimoisena 19-vuotiaana. Ainakin olen sen jälkeen kolunnut paljonkin hyviä kapakoita, vaikkakaan en ihan noin ihanteellisia, saanut paljon hyviä ystäviä, joiden sanoihin "minunkin korvani jaksavat tarttua", ja käynyt heidän kanssaan lukemattomia, mieleen jääneitä kapakkakeskusteluja. Muistaakseni Risto Ahti ei muuten pitänyt tekstin toistuvasta "nap nap"- efektistä.

Kirkkaista ajatuksista ja lyhyydestä

Lauantai-iltana kuuntelemassa Tervakelloa Cafe Wäinössä krapulaisessa seurassa. Itse olen teelinjalla, haluan pitää ajatukseni kirkkaina nyt. Keikan jälkeen poikkeamme vielä toiseen baariin, tupakansavu kirvelee silmissä, ihmettelemme kummallisen lyhyiden ihmisten joukkoesiintymistä, ja sitä miksi 153-senttinen henkilö voi itseään kutsua, jos termi "lyhytkasvuinen" on jo varattu kääpiökasvuisten ihmisten korrektimmaksi nimitykseksi. Pelkästään "lyhyeksi" vai? Kotimatkalla syksy pääsee ohuen takin sisään, kaipaan lämmintä neuletta ja sormikkaita.

perjantaina, syyskuuta 15, 2006

Kirjahyllyt

Käsitellyn puutavaran röykkiö on pienen tunturin korkuinen. Kauempana lojuu puinen sänky josta on pudonnut pohja, keittiönpöytä ylösalaisin. Hylkään niiden seuraan pitkään palvelleet kirjahyllyni, niin huonokuntoiset etteivät kelpaa enää edes kierrätykseen. Kaiken sen jätemäärän näkeminen saa tuntemaan huonoa omaatuntoa, ajattelemaan kaikkia omistamiani tavaroita, sitä kuinka ne vielä joskus kasaantuvat jonnekin syrjään, metsän kupeeseen, säilyvät vielä kauan minun jälkeeni.

Avarammassa asunnossa on kuitenkin helpottunut olo. Seinän viereltä, kirjahyllyjen paikalta, löydän pölyä ja vuosien varrella kadonneita esineitä: silmäneuloja, pinsetit, kyniä ja elokuvakerhon kausikortti vuodelta 2000. Ajalta jolloin sosiaalinen elämäni oli pelkästään massaluentoja ja kollektiivisia elämyksiä pimeässä elokuvateatterissa. Vietän perjantai-iltaa lattialla istuen, kirjapinojen keskellä, kannettavan ja voileipälautasen seurassa, kuuntelen Red Hot Chili Peppersiä ja katselen huonoa elokuvaa televisiosta ilman ääntä.

keskiviikkona, syyskuuta 13, 2006

Myöhäisiä maratonpuheluja

Pitkän puhelun jälkeen havahdun: on todella myöhä, asunnossa on kuuma, kurkkua kuivaa. Ikkunat ovat tiukasti kiinni, olen kai puhuessani taas kuljeskellut edestakaisin, availlut ja sulkenut niitä. Alakerrassa on bileet. Edessä on pitkä, uneton ja ärtyisä yö.

sunnuntaina, syyskuuta 10, 2006

Urbaanista elämästä ja juurettomuudesta

Usein isoveljen kanssa käydyt keskustelut kääntyvät maaseudulla vietettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Kumpikaan ei kaipaa takaisin. Tai ehkä satakielen laulua ja käen kukuntaa, tuulen suhinaa puissa, hiljaisuutta, kirkasta tähtitaivasta. Rusakon korvia kesäöisessä apilapellossa. Pääskysiä ja sammakoita. Kävelylenkkejä mäntykankaalla koiran kanssa, kahvin juontia omalla pihalla kesäaamuisin, kimalaisten suristessa angervopensaissa. Yksinäisyyttä en kaipaa, eristyksissä olemisen tunnetta, varsinkin talvisin kun on pimeää ja korkeat kinokset. Vaikka juuri yksinäisyyden ja eristyksissä olemisen vuoksi meistä molemmista kaiketikin tuli kirjallisuusihmisiä, metsän keskellä sosiaalinen verkosto jäi suppeaksi, kirjojen henkilöistä tuli ystäviä, sukulaissieluja. Ja koko ajan oli ikävä jonnekin pois, suurempaan maailmaan.

Opiskelukaupunkiin muutettuani minusta tuli vannoutunut kaupunkilainen. Pidin kerrostaloasumisesta ihan heti. Rappukäytävistä, joiden ovien taakse kätkeytyy aina uusia ja uusia koteja ja elämiä, kaikki niin lähellä, ihan seinän takana. Ja kun valvoi iltaisin, ei ikkunasta katsonut takaisin musta metsä, vaan vastapäisten kerrostalojen seinät, ja jossakin kaukaisessa ikkunassa paloi myös valo. Joku toinenkin oli hereillä, kuljeskeli unta saamatta edestakaisin, keitti ehkä kupin teetä, aloitti tylsää kirjaa. Ajatus siitä tuntui rauhoittavalta ja olo oli heti vähemmän yksinäinen. Ja kaikki ne ihmiset, tilanteet ja tapahtumat, joka päivä puistoissa ja kaduilla ja kahviloissa. Tarkkailijaluonteelle kaupunki on melkein välttämättömyys.

Toisaalta juurettomuuden tunteesta on vaikea päästä. Nuorempana suhtauduin huvittuneen närkästyneesti ihmettelyihin Turkuun muuttoni johdosta. Miksi niin kauas, niin vieraaseen paikkaan. En koskaan ymmärtänyt turkulais- tai savolaisvitsejä, mielestäni näin pienessä maassa oli hullua puhua mistään sisäisistä kulttuurieroista. Mutta muutettuani lapsuusseudulta pois, ymmärsin vähitellen mistä tuollaiset vitsit ja kulttuurikäsitykset syntyvät. Hyvin pienistä asioista, kuten paikkasidonnaisista muistoista tai vaikka murteesta. Se kuulostaa vieraan korvaan vieraalta, saa tuntemaan ulkopuoliseksi, ehkä tiedostamattaankin, missä tahansa. Meni minne tahansa on aina muualta tullut, aina on joku vieras murre, johon ei pääse sisään, joka muistuttaa siitä, että itse on vieras. Mutta ehkä tarpeeksi isossa kaupungissa, tarpeeksi anonyymissä sulatusuunikulttuurissa olo on vähemmän juureton. Voi olla rauhassa juureton, lukemattomien muiden juurettomien joukossa.

perjantaina, syyskuuta 08, 2006

Melankolinen viikko ja uusi elämä

Melankolian vallassa vietetty viikko alkaa olla lopuillaan: liikaa juhlimista, heräämisiä vieraissa asunnoissa. Ajattelen: uudessa elämässä, uudessa kaupungissa kaikki on toisin. Enemmän yksinäisyyttä, kirjoja, luovuutta ja sisäistä rauhaa. Syysyö leyhyy ikkunasta sisään, ajattelen tulevia teenmakuisia iltoja, pitkiä kävelylenkkejä, kirjoituspöydän lampun valoa.

keskiviikkona, syyskuuta 06, 2006

Naakka

Rakennustyömaan laidalla naakka hyppelehtii keltainen lehti nokassaan. Olen ihmeissäni, syövätkö naakat lehtiä? Menen lähemmäs, naakka pudottaa lehden, mutta ei lennähdä pakoon. Sitten huomaan: se riiputtaa toista siipeään. Älykkäät silmät tuijottavat epäluuloisina, pää kääntyy puolelta toiselle. Jatkan matkaani saamatta jo valmiiksi alavireisestä mielestäni siipirikon ahdinkoa. Seuraavana aamuna naakkaa ei enää näy.

tiistaina, syyskuuta 05, 2006

Omenien tuoksu ja lähdön tuntu

Sade alkaa kesken kävelylenkin. Tuoksuu syksyltä ja puusta pudonneilta omenilta, maalta. Sitten se taukoaa ja jäämme vielä ystäväni talon kohdalle keskustelemaan, kastunein kengin ja hiuksin. Siili juoksee tien yli. Puhuttavaa riittää, kuten aina. On jo pimeää, kun pääsen kotiin. Katselen sekasotkua ympärilläni ja ajattelen, että pian katson asuntoani tyhjänä, tyhjiltä ikkunalaudoilta ulos. Tulevaisuudessa ei ole enää kävelylenkkejä tutun ystävän seurassa, tutun lähiön poikki, tuttujen ruskeakylkisten lehmien ohi.

lauantaina, syyskuuta 02, 2006

Matkalla uuden kaupunginosan halki

Pyörän tarakalta, ystävän kyydissä, kaupunki näyttäytyy toisenlaisessa perspektiivissä. Tässä kaupunginosassa en muista ennen käyneeni: kaikki vihreys, köynnökset, puut ja pensaat, vanhat puutalot, lasiverannoilta tulviva valo. Ja vihdoin tuttu ja kiemurteleva joki, ihmiset sen rannoilla. Ihana, pimeä ja lämmin alkusyksyn yö.

torstaina, elokuuta 31, 2006

Läpikuultava olio ja huono kasvatus

"Toisin kuin monet poikamiehet, leskimiehet ja eronneet, joita olen myöhemmin tavannut, isä ei koskaan vajonnut niin alas että olisi ilman naisia asuvien miesten tapaan alkanut tyhjentää taskunsa kasoiksi pöydälle tai piirongille tai pitää vaatteitaan tuolin selkämyksillä."
- Elizabeth Kostova, Historiantutkija -

Enpä ole koskaan ennen ajatellutkaan asiaa aivan tuolta kantilta, itse olen nimittäin tainnut aina tehdä juuri noin. Tyhjennän usein farkkujeni, takkini ja olkalaukkuni taskut kuiteista, kolikoista, nenäliinoista ja sen sellaisesta laskeakseni ne ensimmäiselle eteeni sattuvalle pinnalle: kirjahyllyyn, sohvalle tai pöydälle. Ei siis toivoakaan mistään sisustussilmällä asetelluista koriste-esineistä ihastuttavilla pienillä pöydillä, minun kodissani ne pysyisivät ikuisen kuittisateen peitossa. Vaatteetkaan eivät yleensä ehdi edes pyykkitelineeltä kaappiin asti, kun ne on taas sullottava pyykkikoneeseen, lojuttuaan ensin viikon päivät käytettyinä tuoleilla, sängyllä tai lattialla.

Tänä aamuna läpikuultava, siiraa muistuttava olio kulkee tutkiskellen lavuaarin reunaa pitkin. En tiedä mikä se on tai mistä se on tullut. Oletettavasti viemäristä. Otus saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Tällaisesta on tultava loppu. Miten oppisin olemaan järjestelmällisempi, käytännöllisempi ja siistimpi? Aika ajoin yritän ja pystynkin vähän aikaa, kunnes taas lipsahdan entiseen. En todellakaan pidä likaisuudesta tai sekasotkusta. Vanhempieni luona käydessäni ärsyynnyn helposti pölymakkaroista sohvan alla, hometta kasvavista asioista ja vanhoista maitopurkeista jääkaapissa (joita löytyy myös omasta jääkaapistani) kuivuneista omenanraadoista, joita löytyy vierashuoneen nurkista ja joista koira kokee löytämisen riemua kantaessaan niitä sänkyyni. Tai sohvilla ja lattioilla lojuvista pyyhkeistä, villapaidoista ja kalsareista, joita koira ravistelee ja kiskoo perässään ympäri asuntoa. Jospa vika onkin siis geeneissä tai kasvatuksessa? Vai onko kyse vain yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että omat sotkut häiritsevät vähemmän kuin vieraat.

lauantaina, elokuuta 26, 2006

Luopumisesta ja yliluonnollisista asioista

Irtisanoin tänään vuokrasopimukseni, reilun kuukauden päästä muutan pois tästä kaupungista, jota olen seitsemän vuoden ajan toisinaan vihannut ja toisinaan rakastanut. Odottamani haikeuden sijasta on helpottunut olo. Vaikka edessä on hyppääminen tuntemattomaan, se on silti enimmäkseen ravistautumista vanhoista kaavoista, uuden alku. Vaikka onkin vaikeaa jättää tuttu, entinen elämä taakseen, on silti joskus uskallettava luopua ja lähteä, uudistautumisen nimissä.

Aloitin Elizabeth Kostovan romaanin Historiantutkija. Vaikka tiedän että mikään jännitys ja yliluonnollisten asioiden ajatteleminen ei sovi minulle, seuraavat yöt nukun varmaankin valot päällä, narahduksia kuulostellen ja ovenkahvan liikkumista peläten. Sellaisia öitä on tullut vietettyä liiankin usein jo pelkästään siitä syystä, että työskentelen päivittäin rakennuksessa, jossa liikkuu todellakin oikea kummitus, ja josta useilla työtovereillani on omakohtaisia kokemuksia. On vaikea käsittää miten rauhallisesti he suhtautuvat näkemäänsä, itse kun näen painajaisia jo pelkästä ajatuksestakin...

keskiviikkona, elokuuta 23, 2006

Kynnyksellä

Kuin seisoisi jollakin rajalla, kynnyksellä. Tulevaisuus mahtuu suuriin ruskeisiin kirjekuoriin, päiviin, joilla ei ole ääriviivoja, muotoa.

maanantaina, elokuuta 21, 2006

Koiran ikävä

Vanhempieni fieldspanieli kulkee kannoillani ympäri asuntoa kun pakkaan, kanniskellen suussaan rakkaiden laumalaistensa tavaroita: äitini kenkää, isäni housuja ja pikkusiskoni rintaliivejä, kaikkien parittomia sukkia. Kun viikkaan vaatteita reppuun, se tuijottaa surumielisin silmin, pää kallellaan, suuret luppakorvat riippuen, ja raapsii välillä käpälällään olkapäätäni. Nuolee hiuksiani, työntää kuononsa meikkipussiini, kömpii syliini kesken kaiken, iso koira. Kun harjaan hampaitani kylpyhuoneessa, se uikuttaa oven takana kunnes lasken sen sisään. Läpivedon paiskoma ovi pelottaa koiraa, se painautuu pohkeitani vasten ja ulisee. Kun solmin kengännauhoja eteisessä, puen takkia päälle, se katselee vaitonaisena, häntä ja pää riipuksissa. Lähtiessäni painan ulko-oven takanani kiinni ja kuulen koiran haukun vanhempieni makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Vältän vilkaisemasta taakseni mutta tiedän, että siellä se seisoo, etukäpälät ikkunalaudalla ja seuraa katoamistani kaukaisuuteen. Se vihaa lähtöjä. On kamalaa lähteä.

keskiviikkona, elokuuta 16, 2006

Tavasta olla maailmassa ja asioiden ytimistä

Mikä on se asia, joka tekee juuri sinun tavastasi olla tässä maailmassa erityisen, kysyn eräältä ystävältäni ja tuskastun, kun hän ei alkuunkaan osaa vastata. Mikä on se asia, joka tekee sinusta juuri sinut, jota ymmärtämättä ei sinua voi oikeasti tuntea? Sitten nolottaa hermostumiseni, ehkä se olen vain minä, joka problematisoin ja analysoin jokaista liikettäni ja siirtoani tässä todellisuudessa ja samanaikaisesti myös kaikkien kanssaihmisteni tekoja, eleitä ja sanoja. Miksi pitää yrittää tunkeutua koko ajan kaiken ytimeen, tehdä asioista painavampia kuin ne ovat? (Ja toisaalta, juuri se tuottaa välitöntä mielihyvää, tekee elämän moniulotteisemmaksi, vaikkakin myös monimutkaisemmaksi).

On kuuma, edelleen. Nukuin pitkään näkemättä unia. Ehkä ne käpertyivät liian syvälle paperipinojen väleihin, pussilakanan sisään, eivätkä enää päässeet ryömimään sieltä pois.

tiistaina, elokuuta 15, 2006

Pala mandariinia

Kuu on kirkas ja kallellaan, kellertävä kuin mandariinin lohko. On pimeää, lähes mustaa, elokuun yö. Vaikka tuntuu syksyltä, sitkeä, loputon helle saa jalkapohjat kuumottamaan, halkeilemaan, kuivumaan kuin maan ja kasvien juuret. Unet ovat pysyneet viime öinä loitolla, tänään kuitenkin uskon että ne palaavat, käpertyvät vuodevaatteiden laskoksiin, vaatemyttyjen ja paperiröykkiöiden keskelle ja väliin, pysyisivät lähellä tänä yönä, olen hirvittävän väsynyt. Tule uni, tule sade ja syksy.

lauantaina, elokuuta 12, 2006

Lauantai-iltana

Tämän päivän merkittävimmät asiat: uimassa käynti ystävän kanssa ja Belle & Sebastianin Tigermilk. Kävelen vain levykauppaan ja ostan levyn, enkä ajattele, vaikka tällä hetkellä minulla ei olisi varaa mihinkään ylimääräiseen. Se vain on hieno levy ja minun teki mieli kuunnella juuri sitä juuri nyt. Loppupäivän olen erakkona, jatkan Austenin lukemista ja kieltäydyn toisen ystäväni ehdotuksesta lähteä yhdelle. Keitän kahvia, kirjoitan. Välillä katselen ikkunasta kun ihmisiä kulkee kaupunkiin ja vastapäiseen baariin. Hämärtyy, autojen valot alkavat erottua, ikkunasta tulvii miellyttävää viileää ilmaa. Juon lisää kahvia. Suljen välillä ikkunan, ja sitten taas avaan sen. Kävelen edestakaisin huoneesta toiseen. Ajattelen. Pitkästä aikaa lauantai-iltana yksinäisyys ei tunnu lainkaan ahdistavalta.

torstaina, elokuuta 10, 2006

Kirjallisuuskysymyksiä

Haasteen heittivät Raapimisjälkiä -blogin kirjoittaja Kati ja Tirppa Välitilassa -blogista.

1. Kirja joka muutti elämäsi?
Jos ajatellaan ihan konkreettisesti, niin varmastikin Italo Calvinon Paroni puussa oli sellainen, sen avulla pääsin aikanani yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Ja Helena Sinervon runous. Vaihdoin pääainetta yleisestä kirjallisuustieteestä kotimaiseen kirjallisuuteen, jotta voisin tehdä hänen lyriikastaan gradun. Ei kyllä sinänsä mikään kovin mullistava elämänmuutos.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Yleensä minulla ei ole tapana lukea romaaneja montaa kertaa, maailma on niin täynnä opuksia, jotka pitäisi ja haluaisi lukea, eikä aika riitä millään useampiin lukukertoihin. Mutta niitäkin romaaneja on kertynyt aika paljon, jotka olen kahlannut läpi useammin kuin kerran, syystä tai toisesta. Mainittakoon sellaisesta nyt vaikka Leslie Marmon Silkon Riitti. Hyviä runokirjoja taas yleensä aina luen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä runous vaatii usein useamman lukukerran, ja runoihin tapaa aina palata.

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Hyvin vaikea kysymys. Ei siellä varmaan yhdellä kirjalla selviäisi. Tarvitsisin kokonaisen kirjaston.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi?
Hmm... Vaikeasti tulkittava kysymys, ainakin Erlend Loen Supernaiivi oli hauska ja siitä tuli hyvä mieli. Myös L.M. Montgomeryn Sininen linna on oikea hyvän mielen kirja.

5. Kirja joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin?
Ainakin Mustakorva Bim, joskus lapsena ja ehdottomasti Adamsin Ruttokoirat. Nuoruuden angstissa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Dostojevskin melodramaattiset ja neuroottiset henkilöhahmot ja heidän onnettomat kohtalonsa kolahtivat silloin todella lujaa. Luin Dostojevskin tuotantoa putkeen ja ahmimalla. Ja sitten tietysti Tomi Kontion Taivaan latvassa, joka on todella kaunis ja kaipauksentäyteinen runoteos. Niin ja tietenkin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Vanhemmiten olen huomannut liikuttuvani hyvinkin herkästi, itse asiassa aika monien kirjojen kanssa on alkanut käydä niin.

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun?
Varmaan mikä tahansa oma. Ehkä sitten joskus...

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Huonosti, kömpelösti tai heppoisesti kirjoitetut kirjat suututtavat aina ja minun puolestani saisivat jäädä julkaisematta. Kirjaston runohyllyissä olen kyllä törmännyt aivan kamaliin omakustannetekeleisiin, eräskin runokokoelma oli nelisensataa sivua pitkä, täynnään editoimatonta ja kliseistä tilitystä. Kirjoittajalleen tällaisilla teoksilla on varmasti suurikin merkitys, mutta niiden paikka ei välttämättä ole kirjaston hyllyssä tai edes kirjan kansien välissä.

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Jane Austenin Kasvattitytön tarina.

9. Kirja jonka aiot lukea?
Tällä hetkellä hyllyssä lukuvuoroa odottavat Carol Shieldsin Austen-elämäkerta, Bo Carpelanin Kesän varjot, Riina Katajavuoren Kirjeitä Jekaterinburgiin sekä pino sarjakuvia. Ikuisuusprojektina olisi myös saada Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä joskus loppuun, projekti on ollut jäissä hieman pidempään, vasta kolme osaa on luettuna.

10. Haasta viisi bloggaajaa.
Aika monet näyttävät jo vastanneen. Haastankin tässä ne kaikki päiväkirjani lukijat, jotka eivät vielä ole sitä tehneet. Nagelina?

keskiviikkona, elokuuta 09, 2006

"Eläimet rakastavat tätä taloa"

"Jasmiini kukkii,
salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämme hitaasti."
- Sirkka Selja -

Lainattu runo (kuten otsikkokin) on Seljan teoksesta Talo nimeltä villiruusu (1975), joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini runoteosten joukossa. Runot muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, kuin pienistä välähdyksistä koostuvan kertomuksen, jossa kuvataan yksinäisen naisen elämää talossaan kasvien ja eläinten keskellä. Perinteisesti talo on mielletty runokielessä minuuden symboliksi, ja näin ollen talo nimeltä Villiruusu ei ole pelkästään talo, vaan se kuvastaa erästä ihmismieltä, runojen puhujaa itseään.

Runot ovat pelkistettyjä, lyhyitä ja kauniita. Niissä on paljon hiljaisuutta ja kaipausta: "Puuportaat tömähtelevät pehmeästi/ tässä kesäyön noidutussa talossa./ Joka kerta minä ajattelen:/ nyt sinä tulet./ Mutta se onkin/ minun erämaajuovainen tiikerini." Mutta myös levollisuutta ja elämäänsä sopeutuneen ihmisen tyytyväisyyttä: "Aina on jonkun kasvot/ eläimen kukan tai ihmisen/ aina on vierelläsi/ joku viiksekäs/ kissa." Tällä hetkellä teos koskettaa erityisen paljon. Yritän ottaa oppia runojen puhujan maailmankuvasta, olla iloinen tästä hetkestä, kaikista pienistä arkisista asioista, siitä mitä olen ja siitä mitä minulla on. Tulla levollisemmaksi ja seesteisemmäksi. Sovittautua elämäni muotoisesta ovesta sisään. Itseeni. Kissat ja sisiliskot tosin puuttuvat vielä.

lauantaina, elokuuta 05, 2006

Lauseenpätkistä, ystävistä, sarjakuvista

Keitän lisää kahvia, unohdan syödä: yritän lukea runoja, päästä rytmiin kiinni, virittäytyä, kirjoittaa itse. Syntyy vain katkonaisia lauseita, lauseenpätkiä, jotka jätän lepäämään, hautumaan.

Viime aikoina olen ollut ystävilleni huonotuulinen, poissaoleva, epäsosiaalinen. Kaivannut aikaa itseni kanssa, omien tekemisteni parissa. Työ on vaatinut paljon sosiaalista energiaa, hymyilemistä, positiivisuutta, skarppaamista ja koko ajan kiinnostuneena olemista. Kaikki se on pois muilta, omilta ihmisiltäni. Syyskuun loppu lähenee ja sen jälkeinen tulevaisuus on pelkkä tyhjä taulu. Laitan alkuviikosta työhakemuksen muualle ja nyt jo pelottaa, jos vaikka saisinkin sen työn, joutuisin lähtemään tästä kaupungista, jättämään ihan kaiken, koko nykyisen elämäni. Vaikka toisinaan janoankin palavasti elämänmuutosta, jotakin uutta, olen useimmiten iloinen siitä mitä minulla on: paljon ystäviä. Heistä olisi raskasta erota.

Olen taas pitkästä aikaa perehtynyt sarjakuvien maailmaan, lukenut Timo Mäkelän sarjakuvat Emil ja Sofi ja Rooma, Terhi Ekebomin Uusissa maisemissa (2005) ja Ville Tietäväisen Linnut ja meret (2003). Tyylillisesti kiinnostavimpia olivat kaksi viimeksi mainittua. Terhi Ekebomin hieman naivistinen, pelkistetty tyyli ja Ville Tietäväisen mielettömän kaunis piirrosjälki, huikaisevat perspektiivit ja kuvakulmat. Miten paljon kuvalla voikaan kertoa: niin paljon tunteita ja tunnelmia vähäeleisesti, pienillä keinoilla, pienessä tilassa. Vesipisaran hidastettu putoaminen astiaan, käden liike, kyynel.

Pitäisi myös lukea Jane Austenin Kasvattitytön tarina lukupiiriä varten. Olen varmastikin sen joskus nuorena lukenut, mutta siitä on jo niin kauan etten muista enää, en ainakaan niin hyvin, että pystyisin keskustelemaan siitä analyyttisesti tohtorisseurassa... Myös Carol Shieldsin tuore Austen-elämäkerta odottaa lukemistaan. Kun vain ehtisi, jossakin välissä. Tänäänkin olen menossa erään ystäväni luo tekemään ruokaa ja juomaan viiniä. Tai luulenpa että kallistun kuitenkin siiderin ostamiseen, viime aikoina punaviini ei ole enää jostakin syystä maistunut.

torstaina, elokuuta 03, 2006

Sade

Taivas on matalalla ja harmaa, katu liukas askelten alla. Viimeisellä sillalla alkaa taas sataa. Hengitän märän asvaltin ja jalavien tuoksua.
 
Statistics