Urbaanista elämästä ja juurettomuudesta

Usein isoveljen kanssa käydyt keskustelut kääntyvät maaseudulla vietettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Kumpikaan ei kaipaa takaisin. Tai ehkä satakielen laulua ja käen kukuntaa, tuulen suhinaa puissa, hiljaisuutta, kirkasta tähtitaivasta. Rusakon korvia kesäöisessä apilapellossa. Pääskysiä ja sammakoita. Kävelylenkkejä mäntykankaalla koiran kanssa, kahvin juontia omalla pihalla kesäaamuisin, kimalaisten suristessa angervopensaissa. Yksinäisyyttä en kaipaa, eristyksissä olemisen tunnetta, varsinkin talvisin kun on pimeää ja korkeat kinokset. Vaikka juuri yksinäisyyden ja eristyksissä olemisen vuoksi meistä molemmista kaiketikin tuli kirjallisuusihmisiä, metsän keskellä sosiaalinen verkosto jäi suppeaksi, kirjojen henkilöistä tuli ystäviä, sukulaissieluja. Ja koko ajan oli ikävä jonnekin pois, suurempaan maailmaan.

Opiskelukaupunkiin muutettuani minusta tuli vannoutunut kaupunkilainen. Pidin kerrostaloasumisesta ihan heti. Rappukäytävistä, joiden ovien taakse kätkeytyy aina uusia ja uusia koteja ja elämiä, kaikki niin lähellä, ihan seinän takana. Ja kun valvoi iltaisin, ei ikkunasta katsonut takaisin musta metsä, vaan vastapäisten kerrostalojen seinät, ja jossakin kaukaisessa ikkunassa paloi myös valo. Joku toinenkin oli hereillä, kuljeskeli unta saamatta edestakaisin, keitti ehkä kupin teetä, aloitti tylsää kirjaa. Ajatus siitä tuntui rauhoittavalta ja olo oli heti vähemmän yksinäinen. Ja kaikki ne ihmiset, tilanteet ja tapahtumat, joka päivä puistoissa ja kaduilla ja kahviloissa. Tarkkailijaluonteelle kaupunki on melkein välttämättömyys.

Toisaalta juurettomuuden tunteesta on vaikea päästä. Nuorempana suhtauduin huvittuneen närkästyneesti ihmettelyihin Turkuun muuttoni johdosta. Miksi niin kauas, niin vieraaseen paikkaan. En koskaan ymmärtänyt turkulais- tai savolaisvitsejä, mielestäni näin pienessä maassa oli hullua puhua mistään sisäisistä kulttuurieroista. Mutta muutettuani lapsuusseudulta pois, ymmärsin vähitellen mistä tuollaiset vitsit ja kulttuurikäsitykset syntyvät. Hyvin pienistä asioista, kuten paikkasidonnaisista muistoista tai vaikka murteesta. Se kuulostaa vieraan korvaan vieraalta, saa tuntemaan ulkopuoliseksi, ehkä tiedostamattaankin, missä tahansa. Meni minne tahansa on aina muualta tullut, aina on joku vieras murre, johon ei pääse sisään, joka muistuttaa siitä, että itse on vieras. Mutta ehkä tarpeeksi isossa kaupungissa, tarpeeksi anonyymissä sulatusuunikulttuurissa olo on vähemmän juureton. Voi olla rauhassa juureton, lukemattomien muiden juurettomien joukossa.