Kaupunkijuhannus

Sisäpihan asvaltti on sateesta märkä, istun sisällä puhtaan pyykin tuoksussa ja ajattelen mansikkamargaritaa tai kuivaa siideriä, mitä tahansa alkoholipitoista juomaa, joka laukaisee kuluneen viikon kireyden. "Käytän nykyään alkoholia niin vähän, että ne harvat kerrat tuntuvat suorastaan juhlalta", selitän Herra Rattukselle, joka vain tuhahtaa, eikä ihme, unohdan joskus ettei se ole ihminen, ettei se tiedä kaikkea ihmisten asioista.

Olen luopunut mökkijuhannuksesta jotta voisin kirjoittaa (mikä ihana tekosyy ulkovessalle ja hämähäkeille!), lukea ja nukkua yksin ja hyvin, ja tänään, katsoessani pulunväristä taivasta olen kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Olen työstänyt koko päivän yhtä runoa (äh, miksi pitää olla niin hidas ja äärettömän itsekriittinen!), ehkä se täytyy jättää lepäämään nyt, ja olen hieman huolissani kirjoittamiseni saamasta proosamaisesta käänteestä, runot vain alkavat muistuttaa yhä enemmän minimitarinoita, metaforat ovat pudonneet pois kokonaan, runot pelkistyvät pelkistymistään, jotkut jäävät puhtaiksi kuviksi ja oma kiinnostukseni kohdistuu yhä enemmän erilaisiin puhujiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Mutta tiiviys säilyy, eniten minua kiehtoo juuri "minimitarinamaisuus", miten paljon muutamassa rivissä voi kertoa, miten se on välähdys henkilöhahmon fiktiivistä elämää, miten runoon voi oikeastaan mahduttaa vaikka mitä. En tiedä olenko ihan harhateillä, tuleeko tästä yhtään mitään, mutta tällä hetkellä tuntuu, että minun on kirjoitettava juuri näin.

Mutta nyt jääköön runous täksi illaksi! Päästän Herra Rattuksen omille teilleen ja lähden kaupunkiin jääneen ystäväni kanssa syömään ja juomaan ja katsomaan kokkoa, sitten myöhemmin, jos ei sada.