Kuumassa linja-autossa tulee uneliaaksi, ärtyy viereen istuvista vieraista ihmisistä, tekoitkuisista lapsista selän takana. Haluaisin tänään vain vajota syvälle tyynyihin, sulkea ikkunan ja vaientaa ulkopuolelta kantautuvat äänet, naapureiden puheet, avata kirjan ja siirtyä tästä hetkestä jonnekin toisaalle. Lukeminen on vähän kuin meditaatiota, ehkä, (en tiedä kun en koskaan ole meditoinut) mutta ainakin se on tehokasta todellisuuspakoa toisinaan, oma minuus alkaa häilyä, sulautua tekstiin ja hetken voi olla joku toinen. Eräs ystäväni analysoi osuvasti samankaltaisuuttamme, että ehkä me molemmat olemme lukutoukkia sen vuoksi, että lukiessa ei koskaan joudu ajattelemaan sitä, kuka on tai miten tässä elämässä pitäisi olla ollakseen kelvollinen ihminen. Niinpä, useimmiten on niin vaikeaa olla läsnä, ihan todella. Miten sitä aina on kadehtinut ihmisiä joilla on läsnäolemisen taito, kyky olla joka tilanteessa ihan kokonaisesti, kun itse on useimmiten jossakin vähän etäämpänä, ainakin osittain, hämmästelemässä elämän kummallisuutta: tapahtuuko tämä todella, olenko minä tosiaan tässä (Hmm, ikuisuuskysymyksiä, näköjään olen pohtinut tätä samaa täällä aikaisemminkin, saman ystävän kanssa vieläpä). Mutta nyt ei ehdi muuta kuin kupin kahvia, kohta on mentävä taas, (olen jo myöhässä oikeastaan) muuttoavuksi, kantamaan tavaroita asunnosta toiseen, ainakin hissittömässä kerrostalossa tuntee olevansa läsnä joka hetki, joka lihassäikeellään ja mitä todennäköisimmin huomenna myös.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Statistics
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti