Viiniä, kurkkuvoileipiä ja säikkyjä kissoja

Aamulla puoli viiden aikaan seisomme ystäväni tuolittomassa keittiössä ja syömme kurkkuvoileipiä, sade ropsahtelee puiden lehdille ikkunan takana, juovikas kolli hypähtää ketterästi pöydälle ja pienempi naaras luikahtaa sängyn alle piiloon, se on säikky ja leikkaustoipilas, sillä on kaulassaan muovinen kauluri. On istuttu jokirannassa juomassa viiniä ringissä ystävien seurassa, kaikki on niin tuttua ja helppoa, pimenevä joki, ihmisten eleet ja puheet. On ihmetelty tutun baarin remontoitua vessaa, tavattu odottamattomia vanhoja tuttuja ja istuttu pyörän tarakalla siksakkyytiä pitkää tietä, hiljaisten talojen ohi.

Puoli yhdeksän aikaan aamulla herään ja luulen että päivä on jo pitkällä, aurinko paistaa suoraan silmiin, ja joku tuijottaa, kissa, se säikky, kauluri kaulassaan on uskaltautunut sängyn alta tarkastelemaan nukkuvaa vierasta. Mutta ei se tule kun ojennan käden, vaan vetäytyy kauemmas, luikahtaa keittiöön ja pöydän alle. Ystävä nukkuu vielä, minä en saa unta enää, onneksi uusi Harry Potter pitää seuraa aamun pitkät tunnit. Myöhemmin kahvin äärellä puhumme kollektiivisesta kokemisesta (kuten keikoista, suurista seurueista) miten vaikeaa sellaisissa tilanteissa on olla läsnä itsessään, miten sitä aina kadehtii niitä jotka siihen pystyvät. Miten yksityinen kokeminen on voimakkaampaa, löytämiset ja oivallukset, silloin on täysin itsessä, ei irtaantunut, ei ulkopuolella.

Ennen junalle lähtöä poikkean vielä toisen ystävän luona, hän tekee ruokaa, hänellä on kesähame yllään, paljaat jalat, puhun valvoneen katkonaisia lauseita, juon lisää kahvia, on viileämpää kuin eilen, ainakin vähän. Toteutan krapulaisen mielitekoja, ostan PepsiMaxia ja jäätelön, jogurtticashewpähkinöitä. Kotona avaan kaikki ikkunat, Herra Rattus aivastelee, vaatteissani on kissankarvoja, se on niille allerginen. Ensi yönä aion nukkua hyvin, yhdeksän tuntia ainakin.