Loppukevät

"Sinä et nykyään ole edes koskaan kotona", sanoo Herra Rattus, "et siivoa, et kirjoita enää päiväkirjaa, laiminlyöt kirjoitusprojektiasi, ja eikö sen pitänyt olla kaikkein tärkein?" Herra Rattus on oikeassa, pölykoirat juoksentelevat sängyn alla ja näen faaraomuurahaisen taas (ehkä se on löytänyt kaoottisesta kodistani vastaanottavaisen pakolaiskeskuksen tässä myrkytyksenjälkeisessä maailmassa). Nyt olen kuitenkin kotona ja yritän ajatella tekstejäni, joita olen vältellyt, jotka olen sysännyt syrjään kaikkien muiden menojen tieltä ja joita silti ei saa kokonaan mielestä, ne kolkuttavat takaraivossa kuin huono omatunto, kuin jatkuvasti tekeillä oleva gradu.

Ja mistä ne oikeastaan kertovat, pohjimmiltaan? Ihmisistä jotka asuvat laatikkoasunnoissaan, vieri vieressä ja silti niin kaukana toisistaan että kahden ihmisen välillä on aina lasi, johon kumpikaan ei osaa koputtaa, ihmisistä jotka hoitelevat kasvejaan tai uppoutuvat omituisiin kiinnostuksen kohteisiinsa niin intohimoisesti että unohtavat lasintakaisen maailman joka ei oikeastaan ole koskaan yhtä ihmistä kaivannut. Ihmisistä jotka ovat koko ajan hirveän huolissaan jostakin, jotka eivät koskaan lakkaa ihmettelemästä toisiaan, miten merkillistä, miten omituisia me kaikki olemme ja niin erillisiä, niin kulmikkaita ja vaikeita ymmärtää ja elämä, tässähän se on, mutta miten siihen osaisi tarttua, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä että se ei vain mene rikki - ehkä se onkin parasta jättää toisten huoleksi vain.

Niinpä niin. Tässä istun eikä mieleen tule ainuttakaan uutta ajatusta. Herra Rattus on nukahtanut ikkunalaudalle auringon lämpöön, se huokailee tyytyväisenä unissaan, kaikki on taas niin kuin ennenkin, olen kotona. Ulkona on loppukevät ja se on yhtä hämmentävä kuin aina, se suorastaan vaatii osallistumista, houkuttelee lasin toiselle puolelle.