Kukka ja kortti

"Pitäisi ehtiä kukkakauppaankin", sanon Herra Rattukselle samalla kun tuskailen kortin kanssa. Tänään on surullinen olo. Ajattelen eilisiltaista keskustelua ystävän kanssa, ystävä oli juuri lukenut suosittelemani Joel Haahtelan Perhoskerääjän, mietimme miten surullista kaikki lopulta on, miten muistojen laahus kasvaa kun vanhenee, miten kaikki kantavat mukanaan kipeitä asioita, menetettyjä ihmisiä, tilaisuuksia. ("Mutta tuota et kyllä korttiin pistä", huomauttaa Herra Rattus tähän väliin ja minä tiuskaisen että en tietenkään, en pikkusiskolle jolla kaikki on edessä, ei sellaista voi sanoa, vaikka tänään minulla on hyvin vähän mielessä mitään positiivisia elämänohjeita ylioppilaalle). Ystävä sanoo, että hän ei halua ajatella mennyttä, on elettävä tässä hetkessä ja hän on oikeassa, myöhäiskevään ilta on kaunis, aurinko osuu jugendtalojen kattoihin, joku lintu laulaa, alkaa olla jo vähän kylmä, ohi kävelee kaljupäinen mies rottweilerinsa kanssa, miehellä on kädessä kaljakassi, koira kantaa ylpeästi koiranmakkaraa, johonkin rappukäytävään he katoavat ja minusta ainakin koira näytti hirveän onnelliselta. Istumme siinä, tyhjät siiderituopit edessä, pitäisi tehdä lähtöä, eikä kumpikaan saa noustuksi, kiedon kaulahuivia paremmin ja ajattelen miten lohdullista on, että on olemassa ihmisiä, joille voi puhua kaikesta, joiden kanssa voi istua hiljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä, kuunnella kaupungin ääniä.