Luteesta, luonnonhistoriallisista museoista ja Talvisesta tarinasta

Katselemme Herra Rattuksen kanssa asvalttipihaa joka lainehtii vedestä, on kesäloma vielä, mutta sade tekee syksyisen olon. Vaaleanpunertava lude katselee sisään lasin toiselta puolelta, kuin pyytäen että avaisimme ikkunan ja päästäisimme sen sisään kastumasta. Turha luulo, me emme kaipaa joukkoomme ketään kolmatta, emme ainakaan tänään, sillä olemme erittäin epäseurallisia. Minä toivun reissusta ja Herra Rattus omistaan, se ei ole suostunut paljastamaan yksityiskohtia, vaikka olen kuinka jankannut, kyntensä se on joka tapauksessa katkaissut jossakin. Minä sen sijaan olen kertonut sille kaiken, etenkin Tukholman ja Kööpenhaminan luonnonhistoriallisista museoista: miten kiehtovaa on katsoa vitriineissä yli sata vuotta seisseitä eläimiä, niitä jotka ovat kovin harvinaisia nyt ja niitä jotka ovat jo kokonaan kadonneet.

Pussihukan kaulan ompeleet ratkeilevat jo, sen huomaa vain jos kumartuu tarpeeksi alas, kyykistyy ja katselee eläintä alhaalta päin. Ja lapset juoksentelevat pitkin käytäviä, silmät ymmyrkäisinä, innosta kihisten, eräskin pieni tyttö puikahtaa minun ja lasin välistä, niin läheltä, että kävelee varpaideni päältä, koskettaa melkein kasvojani, eikä huomaa edes ujostella. Ja kaikki ne pienet laput, eläinten jaloissa, yli sata vuotta sitten kirjoitetut, koukeroisella käsialalla, mikä eläin, mistä löydetty ja kuka on löytäjä. Ajattelen eläintieteilijöitä kauan sitten, laivojensa kansilla, leiritulilla, ahnehtimassa silmillään maailmaa joka on uusi ja vieras, koluamaton. Kurkistan tutkijoiden työhuoneisiin joissa paperipinot pursuilevat pöydillä ja hyllyt notkuvat kirjoista, millaista olisikaan työskennellä täällä, kaiken tämän historian ja menneen elämän keskellä, hautautua tähän rakennukseen, jossa vielä säilyy aarnimetsien ja valtamerien loistokkuus, vuosi vuodelta haaleammiksi muuttuvina karvoina ja luina, hapertuvana nahkana.

Herra Rattus tuhahtaa. Mutta sen mielenkiinnon puutteen ymmärtää, sehän on rotta ja varma oman lajinsa selviytymisestä, ihmisen rinnalla ja jälkeen. Päätän vaihtaa keskustelunaihetta, kuvailen Tivolin valoja, Kristianian ränsistyneisyyttä ja kaikkea sellaista mitä turistit nyt näkevät. Ja sitten keitän kahvia ja jatkan lukemista. Luen Mark Helprinin Talvista tarinaa (Tammi, 1985; suom. Eva Siikarla), se on erilainen kuin neljätoistavuotiaana, silloin minuun tekivät vaikutuksen kaikki ne rakkaustarinat: supersankarimainen murtovaras Peter Lake valkoisella, lentävällä hevosellaan ja keuhkotautinen rikas kaunotar Beverly, salaperäisen Coheeriesjärven Virginia ja vastuuntuntoinen yrittäjäsuvun poika Hardesty ja niin edelleen. Nyt lumoudun talvista, joita teoksessa kuvataan, miten satumaisia ja tähtikirkkaita ne ovat, miten lumi on valkoista ja sitä on paljon, miten pakkanen on kova ja jää säkenöi. Ja miten teoksessa ennustetaan vuosituhannen vaihteen lumettomia talvia.