torstaina, lokakuuta 09, 2008
Baudelairesta
"OHI KULKENEELLE NAISELLE
Katu huumaten ympäröi minut melullaan,
kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen
ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,
hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -
notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.
Minä mielettömänä hänen silmistänsä join
lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,
rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.
Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,
sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan
en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!
Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!
En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;
ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!"
(Pahan kukkia, Otava, 1962; suom. Yrjö Kaijärvi)
Nuorempana en erityisemmin pitänyt Charles Baudelairesta (paitsi tästä yhdestä runosta!), en oikein päässyt sisään vanhahtavaan, melodramaattiseen kieleen ja tunnelmaan, naiskuvaan, joka on vähintäänkin mustavalkoinen ja kauneuskäsitykseen, joka sekin on yhtä vastakkainasettelua: kauneus on puhdasta ja oikeaa, rumuus on yhtä kuin rappio ja pahuus. Mutta nyt olen taas lukenut uudelleen Pahan kukkia ja Pariisin ikävää ja alan nähdä kaiken uudella tavalla, sillä runoilija kirjoittaa kuitenkin aina sidoksissa tiettyyn aikaan ja sen käsityksiin, Pahan kukissa näkyy selvästi pariisilainen luokkayhteiskunta, runojen puhuja kuljeskelee syrjäkujilla, joilla näyttäytyy koko köyhien elämän kurjuus, lika, prostituutio ja rappio ja pääkaduilla, joilla ylhäisnaiset käyskelevät kauniina ja turmeltumattomina kaukaisen ihailun kohteina. Näin mustavalkoisessa maailmassa elävän runoilijan on kyllä vaikea kirjoittaa putoamatta nykyaikaisen lukijan näkökulmasta stereotypian ansoihin. Mutta siitä huolimatta Baudelaire onnistuu runoissaan usein mestarillisesti vangitsemaan jotakin syvää ja inhimillistä, ajatonta.
tiistaina, syyskuuta 23, 2008
Tällaisena päivänä
Ja uimahallissa ohikiitävä, kirkas ajatus: minä elän.
lauantaina, syyskuuta 06, 2008
Kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia
"Toisinaan", sanon Herra Rattukselle (olen jo melkein saanut flunssassa kadonneen ääneni takaisin), "minusta tuntuu, niin kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia". Herra Rattus puhdistaa hammastikulla keskittyneesti hampaanvälejään, minusta se näyttää aika epämiellyttävältä, sillä on melkoisen pitkät ja terävät hampaat, mutta en viitsi huomauttaa asiasta jotta en loukkaisi sen tunteita. "Niin kuin siinä eräässä novellissa, 'Kirje Pariisin neidille', jossa päähenkilö oksentaa säännöllisesti kaniineja, loputtomasti kaniineja, eikä hän tiedä mihin ne kaikki laittaisi, miten elää niin ettei kukaan huomaa."
Tajuatko mitä tarkoitan, tivaan Herra Rattukselta, mutta ei se tietenkään saa ajatukseni päästä kiinni, se käskee vain lopettaa synkistelyn ja mennä nukkumaan. Niinpä niin, rottien elämänfilosofia taitaa olla melko yksinkertainen: säilyä hengissä ja lisääntyä, jotta laji säilyisi hengissä. (Tajuan äkkiä, että oikeastaan en edes haluakaan tietää yksityiskohtia sen yöllisistä retkistä, joista se on tähän asti visusti vaiennut.) Olkoon, en saa Herra Rattukselta tukea mustaan hetkeeni, eksistentiaaliseen ahdistukseen, laitan vesikattilan liedelle ja ajattelen miten vähän arkiset toimet lopultakaan rauhoittavat, miten pimeä ulkona jo on ja syksy ja sataa, edelleen vain sataa, ajattelen että Herra Rattuksen varpaat kastuvat ja häntä läiskäyttää lätäköiden pinnat rikki, kun se juoksee pihan poikki, sitten myöhemmin.
torstaina, syyskuuta 04, 2008
Öiset yskähdykset
keskiviikkona, elokuuta 20, 2008
Luteesta, luonnonhistoriallisista museoista ja Talvisesta tarinasta
Pussihukan kaulan ompeleet ratkeilevat jo, sen huomaa vain jos kumartuu tarpeeksi alas, kyykistyy ja katselee eläintä alhaalta päin. Ja lapset juoksentelevat pitkin käytäviä, silmät ymmyrkäisinä, innosta kihisten, eräskin pieni tyttö puikahtaa minun ja lasin välistä, niin läheltä, että kävelee varpaideni päältä, koskettaa melkein kasvojani, eikä huomaa edes ujostella. Ja kaikki ne pienet laput, eläinten jaloissa, yli sata vuotta sitten kirjoitetut, koukeroisella käsialalla, mikä eläin, mistä löydetty ja kuka on löytäjä. Ajattelen eläintieteilijöitä kauan sitten, laivojensa kansilla, leiritulilla, ahnehtimassa silmillään maailmaa joka on uusi ja vieras, koluamaton. Kurkistan tutkijoiden työhuoneisiin joissa paperipinot pursuilevat pöydillä ja hyllyt notkuvat kirjoista, millaista olisikaan työskennellä täällä, kaiken tämän historian ja menneen elämän keskellä, hautautua tähän rakennukseen, jossa vielä säilyy aarnimetsien ja valtamerien loistokkuus, vuosi vuodelta haaleammiksi muuttuvina karvoina ja luina, hapertuvana nahkana.
Herra Rattus tuhahtaa. Mutta sen mielenkiinnon puutteen ymmärtää, sehän on rotta ja varma oman lajinsa selviytymisestä, ihmisen rinnalla ja jälkeen. Päätän vaihtaa keskustelunaihetta, kuvailen Tivolin valoja, Kristianian ränsistyneisyyttä ja kaikkea sellaista mitä turistit nyt näkevät. Ja sitten keitän kahvia ja jatkan lukemista. Luen Mark Helprinin Talvista tarinaa (Tammi, 1985; suom. Eva Siikarla), se on erilainen kuin neljätoistavuotiaana, silloin minuun tekivät vaikutuksen kaikki ne rakkaustarinat: supersankarimainen murtovaras Peter Lake valkoisella, lentävällä hevosellaan ja keuhkotautinen rikas kaunotar Beverly, salaperäisen Coheeriesjärven Virginia ja vastuuntuntoinen yrittäjäsuvun poika Hardesty ja niin edelleen. Nyt lumoudun talvista, joita teoksessa kuvataan, miten satumaisia ja tähtikirkkaita ne ovat, miten lumi on valkoista ja sitä on paljon, miten pakkanen on kova ja jää säkenöi. Ja miten teoksessa ennustetaan vuosituhannen vaihteen lumettomia talvia.
torstaina, elokuuta 07, 2008
Peter Höegin jalanjäljissä
lauantaina, kesäkuuta 21, 2008
Juhannuskokko
perjantaina, kesäkuuta 20, 2008
Kaupunkijuhannus
Olen luopunut mökkijuhannuksesta jotta voisin kirjoittaa (mikä ihana tekosyy ulkovessalle ja hämähäkeille!), lukea ja nukkua yksin ja hyvin, ja tänään, katsoessani pulunväristä taivasta olen kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Olen työstänyt koko päivän yhtä runoa (äh, miksi pitää olla niin hidas ja äärettömän itsekriittinen!), ehkä se täytyy jättää lepäämään nyt, ja olen hieman huolissani kirjoittamiseni saamasta proosamaisesta käänteestä, runot vain alkavat muistuttaa yhä enemmän minimitarinoita, metaforat ovat pudonneet pois kokonaan, runot pelkistyvät pelkistymistään, jotkut jäävät puhtaiksi kuviksi ja oma kiinnostukseni kohdistuu yhä enemmän erilaisiin puhujiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Mutta tiiviys säilyy, eniten minua kiehtoo juuri "minimitarinamaisuus", miten paljon muutamassa rivissä voi kertoa, miten se on välähdys henkilöhahmon fiktiivistä elämää, miten runoon voi oikeastaan mahduttaa vaikka mitä. En tiedä olenko ihan harhateillä, tuleeko tästä yhtään mitään, mutta tällä hetkellä tuntuu, että minun on kirjoitettava juuri näin.
Mutta nyt jääköön runous täksi illaksi! Päästän Herra Rattuksen omille teilleen ja lähden kaupunkiin jääneen ystäväni kanssa syömään ja juomaan ja katsomaan kokkoa, sitten myöhemmin, jos ei sada.
sunnuntai, kesäkuuta 15, 2008
"Mr. Eliot keittää makaronia"
Herään samaan turhautuneisuuden tunteeseen, aamukahvikin aiheuttaa vain sydämentykytystä. Joku huono kausi alkamassa taas, sanon Herra Rattukselle, ei tee oikein mieli tavata ketään, olisin kovin poissaoleva vain, enkä yksin ollessakaan saa mitään aikaan, ajatukset takertuvat toisiinsa kuin kärpäspaperi ja aika vain liukuu jonnekin. Selailen hajamielisesti runokirjoja, sieltä täältä, kunnes silmiini osuu eräs joka hätkähdyttää ja ilahduttaa T.S Eliotin ihailijaa, 'Mr. Eliot keittää makaronia', teoksessa Valolieriön alla. Viisi unkarilaista runoilijaa (Wsoy, 2000): "Amerikkalaisen siivilän avulla/ hän kauhoo hyppivät makaronit/ ja huuhtoo ne kylmällä vedellä./ 'Se on tärkeää, / muuten ne tarttuvat kiinni', Mr. Eliot kirjoittaa/ illalla ystävälleen./ 'Jännittävintä on silti se, että/ kuivat makaronit/ katkeavat rätisten:/ siinä me voimme jollakin tavoin/ tunnistaa itsemme.'" (József Tornai)
tiistaina, kesäkuuta 10, 2008
Mieletön kirjallisuus!
' Jos sinulla on minuus -'
' Jos tarkastelen elämääni ja millaista se on - niin todella minä haluan että - minulla ei ole mitään. Vain tyhjä puhdas sänky. Minulla on mielessäni kuva puhtaasta tyhjästä sängystä puhtaassa tyhjässä huoneessa, missä mitään ei vaadita eikä ole mitään, mitä voisi vaatia. Osittain se liittyy minun henkilökohtaisiin olosuhteisiini. Mutta osittain se on yleispätevää. Luulisin.'
' Tiedän mitä tarkoitat. Ei, se on liian laimeasti sanottu. Tämä on aikamoinen yhteensattuma. Niin minäkin ajattelen, kun olen yksin. Kuinka hyvä olisi, jos minulla ei olisi mitään. Kuinka hyvä olisi olla haluamatta mitään.'"
(A.S. Byatt: Riivaus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)
Niinpä! Miten mieletön asia kirjallisuus on, miten se niin monesti kiteyttää sen mitä itse on usein ajatellut, mitä ei osaa edes pukea sanoiksi. Sataa. Pitäisi saada omaa tekstiä eteenpäin, mutta ajatus ei kulje, on vaikea tuottaa silloin kun vastaanottaa, mieleen tulee vain latteuksia, hengettömiä tilanteita, enkä vain osaa lopettaa lukemista nyt, miten toiset ovat sanoneet kaiken jo niin paljon paremmin. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa. Todella.
sunnuntai, kesäkuuta 08, 2008
Syyllisyyksiä
Olen lukenut koko illan, mutta nyt suorastaan hätkähdän ja keskeytän välittömästi, tunnen hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten ole tänään ehtinyt lenkille ja näen jo itseni Beatrice Nestinä. Vilkaisen kelloa, se on puoli kymmenen, enää ei kannata lähteä, vaikka vielä onkin valoisaa, pääskysten kimeät äänet kimpoilevat sisäpihan seinästä toiseen. Herra Rattusta naurattaa vauhkoontumiseni, se ihmettelee miten minusta on tullut niin yliherkkä, miten otan kaikesta itseeni. Ja se on kyllä totta, aamuisen Hesarin Grönlanti-jutun valtaisa, jäätiköstä lohjennut jäävuorikin näytti lipuvan suoraan valokuvasta ulos, minua kohden, miten syyllisyydentunne vihlaisee vatsanpohjaa, kuinka siinä voi mitään kahvia juoda, niin kuin ei mitään?
Ja - tilitän eräälle ystävälleni - kun istumme Käpylän kyläjuhlilla pitkällä penkillä ja syömme mautonta festariruokaa, herkkusienetkin suoraan säilyketölkistä ja vihreä kirva kävelee pitkin lautasen reunaa, en voi enää kohteliaasti kuunnella juhlissa kosmopoliittien vieraiden kokemuksia, kun ajattelen mannerten välisiä lentoja, niitä lukuisia, ja niiden päästöjä ja ahdistun, ajattelen viime talven sateita ja tuulta ja jääkarhuja, etsiydyn toiseen seuraan ja puhun vaikka vauvoistakin mieluummin. Ja äkkiä hyvä tuuli on poissa, istun synkkänä siinä, juhlaväen keskellä ja ajattelen kuinka me vain istumme siinä, kaikessa rauhassa, yksi vauva ryömii lattialla ja toinen huutaa, ihmiset kallistelevat kuohuviinilasejaan ja nauravat, vaikka maailma romahtaa ympäriltämme, hitaasti, pala palalta kuin tiilimuuri.
tiistaina, kesäkuuta 03, 2008
"Sirkuseläinten hylkääminen"
sunnuntai, kesäkuuta 01, 2008
Lukemisesta ja läsnäolemisen vaikeudesta
lauantaina, toukokuuta 31, 2008
Kukka ja kortti
lauantaina, toukokuuta 24, 2008
Loppukevät
Ja mistä ne oikeastaan kertovat, pohjimmiltaan? Ihmisistä jotka asuvat laatikkoasunnoissaan, vieri vieressä ja silti niin kaukana toisistaan että kahden ihmisen välillä on aina lasi, johon kumpikaan ei osaa koputtaa, ihmisistä jotka hoitelevat kasvejaan tai uppoutuvat omituisiin kiinnostuksen kohteisiinsa niin intohimoisesti että unohtavat lasintakaisen maailman joka ei oikeastaan ole koskaan yhtä ihmistä kaivannut. Ihmisistä jotka ovat koko ajan hirveän huolissaan jostakin, jotka eivät koskaan lakkaa ihmettelemästä toisiaan, miten merkillistä, miten omituisia me kaikki olemme ja niin erillisiä, niin kulmikkaita ja vaikeita ymmärtää ja elämä, tässähän se on, mutta miten siihen osaisi tarttua, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä että se ei vain mene rikki - ehkä se onkin parasta jättää toisten huoleksi vain.
Niinpä niin. Tässä istun eikä mieleen tule ainuttakaan uutta ajatusta. Herra Rattus on nukahtanut ikkunalaudalle auringon lämpöön, se huokailee tyytyväisenä unissaan, kaikki on taas niin kuin ennenkin, olen kotona. Ulkona on loppukevät ja se on yhtä hämmentävä kuin aina, se suorastaan vaatii osallistumista, houkuttelee lasin toiselle puolelle.
sunnuntai, toukokuuta 11, 2008
Räjähtäminen
keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008
Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa
sunnuntai, huhtikuuta 13, 2008
Ensimmäinen
lauantaina, huhtikuuta 12, 2008
Faaraomuurahaisia
tiistaina, huhtikuuta 01, 2008
Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt
Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt, tavaraa on vielä purkamatta, vielä tuntuu kuin olisin kylässä vain, liikun asunnossa tunnustellen, varoen kuin vieraan nurkissa. Herra Rattus ei ole tyytyväinen, täällä on liian valoisaa, liian avaraa, se on linnoittautunut kirjahyllyn kätköihin, mutta turhaan se pakoilee, valo yltää sinne myös. Mutta minä viihdyn, on tilaa hengittää ja ajatella, kuljeskella edestakaisin, törmäämättä huonekaluihin. Ja täällä Helsingin sydämessä: korkeat talot joiden seiniin kevätaurinko paistaa, raitiovaunujen kolke ja merenranta kävelymatkan päässä.