Kahvi on liian laihaa

Herra Rattuksen mielestä kahvi on liian laihaa, ja onhan se, mutta periaatteesta en myönnä sitä, keittäisi itse parempaa. Jääkaappi on tyhjä, naapurissa joku soittaa viulua, kofeiini alkaa hitaasti vaikuttaa, selailen hätäisesti Hesaria, kohta pitäisi olla menossa taas, ystävän syntymäpäiville, onneksi siellä saa ruokaa. Miksi ihmeessä sitä piti lukea vielä Itkosta puoli viiteen asti aamulla, elokuvien ja Coronassa istumisen jälkeen. Mutta kyllä se tästä, illalla menen katsomaan Sigur Rosia.

Todellinen sammakko

Voisin kirjoittaa tähän yksinkertaisesti "ei ehdi" enkä muuta, mutta kirjoitan silti: kävelin erään valtavan sammakon päältä melkein, yhtenä iltana, kun puistotiellä oli jo pimeää, se hengitti, sen kyljet kiilsivät katulampun valossa. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi nähnyt sammakon.

En viitsi kirjoittaa mitään monimutkaisempaa tänään, olen väsynyt, sammakko on mutkaton, todellinen asia, mutta ehkä on mainittava yksi hyvä elokuva kuitenkin: I'm the cyborg but that's ok (2007). Taas kerran ajattelen mielikuvituksen voimaa, miten todellisuus on monimutkainen asia, miten se jakaantuu lukemattomiksi todellisuuksiksi, eikä koskaan voi tietää kuin omansa - ja mitä jos voisikin?

Mutta nyt, ajattelen vain yksinkertaisia asioita, pesukone pyörii, teemukista kohoaa höyryä ja olen taas kerran hukannut yhdet käsineet. Oikeastaan en halua ajatella sellaisiakaan, on parempi ajatella toisten ajatuksia, otan Juha Itkosen uusimman romaanin yölukemiseksi ja luen kunnes nukahdan.

Miten unissa

Miten unissa toiset ihmiset pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, juuri sellaisina kuin heidät on viimeksi nähnyt, vihreissä juhlamekoissaan tai lapsenäänisinä, ja toiset, pysyvät lapsina aina, vaikka tietää että he eivät ole enää, vaikka olisikin nähnyt muutoksen.

Aamukahvia

"Hyvä on", sanon Herra Rattukselle, ja nousen vastahakoisesti sängystä ylös, harppaan muutamat neliöt ahtaaseen keittokomeroon ja laitan kahvin tulemaan. Herra Rattus katselee kärsimättömänä vierestä, kattila on sille liian painava nostaa, eikä se edes millään ylettyisi hellallekaan. Silmiä kuivaa ja auringonpaiste tuntuu liialliselta nyt, vaikka krapula ei edes ole paha, mutta alavireinen mielentila on. Onneksi ystävä soittaa ja ehdottaa tapaamista kahvilassa, sen jälkeen on vielä kaksi festivaalielokuvaa. Ehkä melankolinen olo haihtuu samantien kun astun ovesta ulos.

Kahvin tuoksu leviää asuntoon ja Herra Rattuksen nenään, ryppy sen otsalla siliää, kaadan sen kupin puolilleen ja paljon maitoa päälle, avaan ikkunan ja päästän syysilman sisään, ikkunalaudalla on kuolleita banaanikärpäsiä ja pölyä, mistä sitä tulee koko ajan. Herra Rattus haluaa kuulla kaiken viikonlopustani, perjantaisesta käynnistä Turussa ja eilisestä baari-illasta. Kerron sille että Aurajoki virtaa edelleen samaan suuntaan, ystävät ovat edelleen samannäköisiä ja kaikki on niin tuttua, tutumpaa vielä kuin täällä. Mutta jätän myös paljon kertomatta, eikä se kysele enempää, se lukee Hesaria jo.

Pidän syksystä

"Pidän syksystä hirveästi", sanon ystävälleni kolmosen ratikassa, on lauantai ja aurinko paistaa matalalta talojen välistä, kello on kuusi ja alkaa olla jo kylmää ja kaupunki näyttää niin kauniilta. Takki tuntuu ohuelta, kuljemme pitkin katuja, etsiskelemme kahvilaa joka ei olisi tupaten täynnä ja viimein sellainen löytyy, puhumme niin kauan että pimenee ja työpäivän kireys haihtuu lihaksista, tulee raukeus ja väsymys ja aika lähteä kotiin.

Sunnuntaina ei tekisi mieli herätä ollenkaan, vaan jäädä hyviin uniin, missä elämä on täydempää, mutta herään kuitenkin, luen lehteä kauan ja kiireettä ja sitten kirjaa (Essi Henrikssonin Ilmestystä) ja sitten suljen puhelimen ja kirjoitan. Saan vihdoin valmiiksi yhden pitkään keskeneräisenä lojuneen runon, ei siitä täydellistä tule, en ole täysin tyytyväinen, mutta valmis se on, kuitenkin ja valmiista tulee aina hyvä olo. Niin hyvä että voi kävellä keskuspuiston läpi hyväntuulisena, metsä tuoksuu ja ilma on raikas ja täynnä uusia alkuja, mahdollisuuksia.

On vapaapäivä

Hämähäkki on tullut esiin kattolampun kiinnikkeen alta, ilmeisesti se tulee aina päivisin kun on valoa, se vaeltelee pitkin kattoa enkä voi olla välillä katsahtamatta ylös missä se menee, inhottaisi istua suoraan sen alapuolella. En tiedä mitä lajia se on, ilmeisesti se ei kudo verkkoja, enkä jostakin syystä ole saanut sitä vielä hengiltä, en ole raatsinut, kun ei se edes ole niin hirveän suuri. On vapaapäivä ja olen kieltäytynyt kaikista sosiaalisista aktiviteeteista, linnoittautunut kotiin pyörittelemään keskeneräisiä lauseita, tilanteenpätkiä, irtonaisia säkeitä, vaikka välillä mieleen hiipii epäilys: hukkaanko vain aikaani, onko tässä järkeä ollenkaan, johtaako tämä lopulta yhtään mihinkään? Jos joskus vuosien kuluttua katselen taaksepäin ja muistelen katumuksella kaikkia vapaapäiviä ja kaikkea sitä aikaa jonka tuhrasin tyhjänpäiväiseen pöytälaatikkoraapusteluun, vaikka olisin voinut tehdä vaikka mitä, viettää aikaa ystävien seurassa, kerätä uusia kokemuksia, elää. Mutta toisaalta yrittämättä jättäminen ehkä harmittaisi enemmän. Hämähäkki on vaeltanut ikkunanviereiseen nurkkaan, huoneessa on hämärää vaikka verhot ovat auki, pitää sytyttää yölamppu palamaan, keittää lisää kahvia.

"Niitä on kaksi, Sofie"

"Niitä on kaksi, Sofie", sanon unessa vanhalle naiselle ja kumarrun silittämään hänen vuoteensa ympärillä juoksentelevia vuohia. Kyyneleet tipahtelevat eläinten turkkiin, vanhan naisen kasvoille, enkä herättyäni enää muista miksi kaikki oli niin surullista, mistä ne vuohet tulivat ja Sofie, ehkä Bo Carpelanin Kesän varjoista, vaikka sen lukemisesta on jo pitkä aika. Ja ehkä Herra Rattus on oikeassa ja täällä tosiaan vetää, suihkun jälkeen palelee, tai sitten se on syksyä vain, keitän kahvia ja yritän herätä.

Nimimukeista ja nenäliinattomuudesta

Aamujunassa nainen laittaa ripsiväriä, eteisessä, horjahdusten välissä, kello on melkein kahdeksan ja on jo kylmä, kaikilla kaulaliinat ja käsineet. Aamujunassa kukaan ei kiinnitä huomiota, kukaan ei katso, ei oikeastaan, kaikki ovat unissa vielä, jossakin rajalla, muita ihmisiä ei olekaan. Töissä laitan nimimukini kaappiin, muiden nimimukien joukkoon, niin kuuluu tehdä, että on kotoisampaa, on jotakin omaa, että on olemassa muukin minä kuin työminä, että ne ovat oikeastaan sama.

Ravaan kaupoilla jalat kipeiksi ja silti tulen kotiin paidatta, miten se voikin olla niin vaikeaa, ettei mikään sovi, vaikka ei se niin rahastakaan kiikasta, ei edes karhukorvainen huppari, johon päädyin kun luovuin virkanaisellisemmista paitapuseroista: että jos nyt tämä ainakin, eikä sitten sekään. Mutta lippuja sain, Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille, onneksi elokuvateatterissa on pimeää, kukaan ei näe mitä on päällä. Elämä on nykyään niin päänsisäistä, jotenkin. Herra Rattus on vieläkin kipeä, enkä muistanut ostaa lisää nenäliinoja, nyt se joutuu niistämään vessapaperiin. Siitä hyvästä se vaati huulirasvaani lainaksi, nenän pieliään varten, niin se selitti, ne kun rohtuvat karheasta paperista. Miten vain, en taida kyllä enää välittää käyttää sitä.

Itkevä mäyräkoira

En tiedä mikä yläkerran mäyräkoiraa vaivaa, se itkee sydäntä riipaisevasti joka aamu ja joka ilta, kun se laskeutuu alas rappuja oveni ohi, kynnet rapsahtelevat ja omistaja hyssyttelee, eikä se lopeta vielä pihallakaan. Onkohan sillä kipuja vai miksi se itkee, tekee niin pahaa. Asuntoon on ilmestynyt taas hämähäkki, se asuu kattolampun kiinnikkeen alla, tai sinne se ainakin äsken meni, ehkä se osaa lukea ajatuksiani, ajattelin imuroida sen heti kun se ilmestyy, jos se vain katosta onnistuu. Mihin tämäkin viikonloppu katosi, vasta äsken tajusin että se on jo ohi, voi itku, en ehtinyt päästä alkuun edes. Olen lähinnä nukkunut flunssaa ja univelkoja pois, ajatellut asuntoasioita, tavannut yhtä ystävää ja puhunut puhelimessa parin muun kanssa, piipahtanut runotapahtumassa, jossa en ollenkaan pystynyt keskittymään törmättyäni tuttuun turkulaiseen (ja sitä paitsi Sirkka Turkan ääni ei kovin hyvin kantanut perälle asti). Takarivin vanhempi herrasmies hermostui kuulumistemme vaihdosta ja ihan oikeutetusti: hyvin, hyvin huonoa käytöstä kirjastonhoitajalta, myönnän.

"Älkää kauhistuko, hyvä rouva"

"-Yorick, sanoi Toby-setäni nojaten Yorickiin tämän ja isäni auttaessa häntä hissuksiin alas portaita - älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen - Yorick, sanoi Toby-setäni, millä tavalla oppineet miehet viimein ratkaisivat tämän murheellisen kysymyksen nimestä Tristram?" (Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja teot, Wsoy, 1998, suom. Kersti Juva; s. 294).

Viimeistään tämän katkelman jälkeen kertoja voittaa minut puolelleen, miten kiehtovaa, juuri kun todella alan pitkästyä, kertoja kääntyy tekstistä ulospäin, suuntaa sanansa kahdensadan vuoden päähän, juuri minulle: "älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen", ja niin jatkan eteenpäin, enkä luovuta ja jopa nautin tekstistä, mitä en olisi alussa voinut kuvitella. Ja huomaan että kello on paljon taas, tämän viikon olen mennyt läpi hyvin vähillä yöunilla ja hyvin suurella stressitasolla, flunssa on jo voiton puolella [koputan puuta, varmuuden vuoksi], vaikka Herra Rattuksella se taitaa olla vasta alussa, se yskii ja sen korvia kuumottaa, enkä minä enää millään jaksa ruveta keittämään sille teetä.

Älä aivasta

Palaverissa en ajattele muuta kuin "älä aivasta" ja sitä kuinka monta uutta ihmistä olen päivän aikana kätellyt. Toivottavasti heillä on erinomainen vastustuskyky, vaikka luulen että ei ja kohta minut muistetaan pahimmanlaatuisena taudinkantajana. Miksi kaikki tapahtuu aina yhtä aikaa, jos tästä viikosta selviän, selviän vaikka mistä.

Sitruunavissyn ja mehun sekoitus nousee päähän, tai ehkä se on kuume, en uskalla mitata, asunto on niin sotkuinen ettei mihinkään voi katsoa, paitsi televisioon, miten näin voi asua. Ruudussa näkyy huonoa ohjelmaa ja yksi pysäyttävä ilmastodokumentti, ajattelen että minun on pakko luopua hiuslakasta ja vaikka mistä (mihin kaikki tyhjät shampoopullotkin menevät?),vaikka nyt en kestä ajatusta edes täkistä luopumisesta. En suostu kipeäksi, en s-u-o-s-t-u.

Syysflunssa

Luen Laurence Sternen Tristram Shandya, kerronta hyppelee, eksyy sivupoluille, olen jo sivulla 160 eikä nimikertoja ole päässyt vielä edes omaan syntymäänsä asti. Nenä on tukossa ja ohimoita kuumottaa, särkylääkkeen vaikutus alkaa haihtua, en ehdi jännittää ensimmäistä työpäivää uudessa kirjastossa, jännitän sitä että nouseeko kuume, pääsenkö aamulla sängystä ylös, saanko edes unta.

(Tietysti olen viimeisinä lomapäivinä ehtinyt tehdä muutakin kuin sairastaa: olen tavannut ystäviä ja käynyt elokuvissa, Irina Palm oli hyvä!)

Ja niin valtava on meri

Pesukone pyörittää toista koneellista pyykkiä, enempää ei asunnossani mahdu kuivumaan kerralla. Herra Rattus katselee kun kastelen Selenicereukset, puran laukkua, vesi kiehuu hellalla, kaadan vettä kahteen teemukiin. Kerron matkasta, siitä miten upeaa oli nähdä täplädelfiinejä, miten ne uivat kumiveneen alta ja vierestä, edestakaisin, välillä selällään, valkeat vatsat veden läpi loistaen. Miten nopeita eläimiä, kaikki ne hypyt, kaksittain ja kolmittain, aaltojen yläpuolelle, jopa pieni poikanenkin vauhdissa mukana. Ja kaksi kertaa suuremmat pullonokkadelfiinit vähän hillitymmin, vähän kauempana veneestä, oikeassa elementissään, ei missään delfinaariossa. Ja niin valtava on meri, niin sininen, että ihmiselämä tuntuu pieneltä ja turhanpäiväiseltä, kaikki muu unohtuu, paitsi ympärillä kisailevien eläinten kauneus, suolan maku huulilla, kovassa aallokossa. Kaskelottia en onnistunut näkemään, mutta vannoutunut valasbongari minusta tuli, haaveilen jo ensi kesästä, uudesta reissusta johonkin maailmankolkkaan, valassafarille Norjaan tai Islantiin tai jonnekin.

Herra Rattusta eivät merenelävät kiinnosta, huomaan että sen keskittyminen herpaantuu, se sivelee mietteliäästi viiksiään, tuijottaa mukiinsa, ulos pimeään iltaan. Ymmärrän vaihtaa aihetta, jätän vastahakoisesti meren, valaat ja delfiinit. Herra Rattuksen mustiin silmiin syttyy innostunut loiste, kun kerron Ribeira Granden laitakaupungin rähjäisistä takapihoista, pyykkinaruista, rauniotaloista, ruskeista kanoista, kalanhajusta, torakanraadoista ja täysistä roskalaatikoista baarien takana. Mutta silti, en voi olla huomauttamatta, meri näkyy kaikkialle, takapihoille myös. Turhaan tähyilen tummia, liikkuvia hahmoja kaukana ulapalla. Ne ovat kallion lohkareita vain kun katson kiikareilla, tai veneitä, eivät valaita. Samaa merta tähyävät vanhat, kukkamekkoiset rouvat ikkunoistaan, ahavoituneet, harmaatukkaiset, entiset kalastajat portailtaan ja jyrkiltä kallioilta veteen kirkaisten pudottautuvat lapset. Tuuli lennättää kasvoille rantaan pirstoutuvien aaltojen pärskeitä, ja pyykit - kuivuvatko ne ikinä?

Kotona

Ihanaa olla kotona, vaikka jääkaappi on ihan tyhjä ja on hirveä nälkä ja yö on musta ja syksyinen. Melko iso hämähäkki on kutonut verkon kirjahyllyn alle, mutta Ponta Delgadan kujilla nähtyjen valtavien torakoiden jälkeen se ei aiheuta kovinkaan rajuja puistatuksia. Imuroin sen silti, varmuuden vuoksi, ei sitä koskaan tiedä jos vaikka yöllä tulee toisiin ajatuksiin.

Loma

Viimeisenä työpäivänä on vähän haikea olo, työkaverit muistavat hienolla kortilla ja lahjalla, enkä koe olevani kaikkien niiden kehujen ja halauksien arvoinen. Kotona juon siideriä loman kunniaksi, kireys haihtuu ja aika hidastuu, myöhästyn sovitusta tapaamisesta, tietenkin. Jono Flow-festivaalille on loputon, kestää tunnin ennen kuin pääsen sisään ja vielä puoli tuntia ennen kuin löydän ystäväni kaiken sen ihmispaljouden joukosta. Mutta sitten juodaan punaviiniä, lämpö soljuu kurkusta alas, hämärtyy, kaikki ovat hyvällä tuulella ja CocoRosie on hyvä.

Tänään juoksen kaupoilla tekemässä viimeisiä hankintoja ennen matkaa, pesen monta koneellista pyykkiä ja kävelen keskuspuistossa. Hämärä tulee yhä aikaisemmin, näen koiria ja hevosia, palstoilla loistavat vielä kehäkukat, auringonkukat ja korkeavartiset keltaiset kukat, joiden nimeä en tiedä.

Viiniä, kurkkuvoileipiä ja säikkyjä kissoja

Aamulla puoli viiden aikaan seisomme ystäväni tuolittomassa keittiössä ja syömme kurkkuvoileipiä, sade ropsahtelee puiden lehdille ikkunan takana, juovikas kolli hypähtää ketterästi pöydälle ja pienempi naaras luikahtaa sängyn alle piiloon, se on säikky ja leikkaustoipilas, sillä on kaulassaan muovinen kauluri. On istuttu jokirannassa juomassa viiniä ringissä ystävien seurassa, kaikki on niin tuttua ja helppoa, pimenevä joki, ihmisten eleet ja puheet. On ihmetelty tutun baarin remontoitua vessaa, tavattu odottamattomia vanhoja tuttuja ja istuttu pyörän tarakalla siksakkyytiä pitkää tietä, hiljaisten talojen ohi.

Puoli yhdeksän aikaan aamulla herään ja luulen että päivä on jo pitkällä, aurinko paistaa suoraan silmiin, ja joku tuijottaa, kissa, se säikky, kauluri kaulassaan on uskaltautunut sängyn alta tarkastelemaan nukkuvaa vierasta. Mutta ei se tule kun ojennan käden, vaan vetäytyy kauemmas, luikahtaa keittiöön ja pöydän alle. Ystävä nukkuu vielä, minä en saa unta enää, onneksi uusi Harry Potter pitää seuraa aamun pitkät tunnit. Myöhemmin kahvin äärellä puhumme kollektiivisesta kokemisesta (kuten keikoista, suurista seurueista) miten vaikeaa sellaisissa tilanteissa on olla läsnä itsessään, miten sitä aina kadehtii niitä jotka siihen pystyvät. Miten yksityinen kokeminen on voimakkaampaa, löytämiset ja oivallukset, silloin on täysin itsessä, ei irtaantunut, ei ulkopuolella.

Ennen junalle lähtöä poikkean vielä toisen ystävän luona, hän tekee ruokaa, hänellä on kesähame yllään, paljaat jalat, puhun valvoneen katkonaisia lauseita, juon lisää kahvia, on viileämpää kuin eilen, ainakin vähän. Toteutan krapulaisen mielitekoja, ostan PepsiMaxia ja jäätelön, jogurtticashewpähkinöitä. Kotona avaan kaikki ikkunat, Herra Rattus aivastelee, vaatteissani on kissankarvoja, se on niille allerginen. Ensi yönä aion nukkua hyvin, yhdeksän tuntia ainakin.

Hedelmiä ja järjettömiä runoja

Helteellä nektariinien lahoamisprosessi kiihtyy, tänään ne on heitettävä pois, apupöydän pinnassa on vielä imelä tuoksu pilaantuneiden päärynöiden jäljiltä, en tajua miksi hedelmät eivät nyt maistu, miksi en vain lakkaa ostamasta niitä. Hikoilen uudet, kalliit nahkakengät piloille, koska tietenkin ajattelen että sukka ja keinopohjallinen säästävät kenkää juuri hikoilemiselta, työpäivän jälkeen kaikki on märkää, ei minusta ole mihinkään käytännön ajatteluun. Päivät ovat täynnä, nipistän aikaa runolle sieltä mistä voin, se tempoilee joka suuntaan, hajoaa käsiin, ensin se kertoo puukotuksen nähneestä miehestä, sitten erikoisen ruokavalion omaavasta vanhasta naisesta, sitten terapeutista ja nyt torakasta, pelkkiä lukemattomia erilaisia alkuja, erilaisia versioita samasta ideasta, ei yhtään loppua, ei mitään järkeä ja tässä helteessä menee hermo.

Kireys

Jänikset juoksevat ikkunan alta, kirjoitan tekstiviestiin, ja niin ne todella juoksevat, iltalenkit hämärtyvät, kohta on aika vaihtaa uimahallin keinovaloihin, kloorin tuoksuun. "Miten olet noin kireä?" kysyy ystävä, kun istumme Senaatintorilla Suurkirkon rappusilla, turistien ja lokkien keskellä, jäätelöt käsissämme (ja minulla myös paperinen kahvimuki), hätkähdän, näkyykö se noin selvästi, olen kyllä kireä, viime aikoina ollut koko ajan. Kun tuntuu että aika ei riitä mihinkään, ei yhtä aikaa työlle ja kirjoittamiselle ja liikkumiselle ja lukemiselle ja ystäville, ei millään kaikille yhtä aikaa.

Säkeentynkiä, sadetta ja Seljaa

En jätä iltakävelyä väliin vaikka sataa, vesi ei pääse iholle asti kuitenkaan, vaatteita on niin monta kerrosta, kävellessä tulee hiki. Kotona vaihdan märät vaatteet, keitän chai latte -teetä ja jotenkin tuntuu syksyltä, ehkä se on kanelin tuoksu, kaivan rypistyneitä paperilappuja työfarkkujen taskuista, olen raapustellut niihin säkeentynkiä kesken työpäivää, puheluiden ja puheiden välillä, pyörittelen niitä ja ajattelen, mutta en saa lauseenpätkistä mitään irti nyt. On ajatus, mutta ei muotoa, sitä on vaikea saada paperille. Lueskelen lauantaisia löytöjäni Sofiankadun antikvariaatista, eivätkä ne auta tekstin syntymistä, ikinä en voisi kirjoittaa niin kuin Sirkka Selja, niin hienoa tekstiä: "Käärme tuli Taman luo ja sanoi:/ Syö, Tama, Tiedonpuusta./ Mutta Tama sanoi: Tama ei syö./ Parempi on Taman pysyä tyhmänä, että on jotain Tamaa/ viisaampaa./ Taman viisaus on kuin syvä kaivo./ Vesisuonet pitävät kaivoa yhteydessä Pohjaveden kanssa./ Pohjavesi on kaiken äiti. Ei ole mitään viisaampaa kuin/ Pohjavesi./ Tama tietää kaiken, minkä Pohjavesi tietää." (Sirkka Selja: Taman lauluja, Wsoy, 1945)

Adrienne Richin seurassa

Vietän perjantai-iltaa Adrienne Richin seurassa tehtyäni yliopiston kirjastolta mittavan löydön (Pasilasta soitettiin ja kerrottiin kaupunginkirjaston ainoiden varastokappaleiden kadonneen), kannan Opiskelijakirjastolta kotiin useamman runokokoelman ja yhden valittujen runojen laitoksen. Kansalliskirjaston kappaleet jätän toistaiseksi tutkimatta, näissä riittää kyllä yhdeksi viikonlopuksi. Luen niskani kipeiksi, juon kaksi kuppia kahvia, työviikon väsymys tuntuu joka jäsenessä, menen pitkälle kävelylle vaikka tihuttaa vettä, metsä tuoksuu, multa. Vastaan kävelee mies joka kaukaa muistuttaa marsumaista Totoroa sateenvarjoineen. On niin harmaata, että hätkähdän samoja kantoja kuin aina: emu kurkottaa kaulaansa aluskasvillisuuden joukosta, ja kerrostalon takapihalla istuu ruskea newfounlandinkoira, pitkä kieli roikkuen. Kun katson toisen kerran, ne ovat puuta vain, mutta miksi näen ne aina niin, en käsitä.

Kotona palaan Richiin taas, ihastun puhujiin, joissakin runoissa on kaipaamaani moniäänisyyttä, kuten runossa 'Dialogue': "I get up, go to make tea, come back/ we look at each other/ then she says (and this is what I live trough/ over and over) - she says: I do not know/ if sex is an illusion//I do not know/ who I was when I did those things/ or who I said I was" (Rich: The Fact of a Doorframe. Selected Poems 1950-2001, W.W. Norton & Company; 2002, olen siteerannut vain osaa runoa). Ja sulkeet! Ja kursiivit! Miten inspiroidunkaan muotoseikoista! Huomaan että minulle on kirjoittajana kehittymässä vakavia maneereja, sulkeita ei saisi missään nimessä viljellä liikaa, ne vain ovat niin käteviä ilmaisemaan merkityksiä, painottamaan, ne tulevat ihan huomaamatta....