Vielä on matkaa

Onpa hyvä, että ensi viikolla muutetaan, sanon Herra Rattukselle, kun juomme aamukahvia ja lattian poikki kävelee suurin sokeritoukka jonka olen koskaan nähnyt. Olen vain kirjoittanut viime päivät, tai ajatellut kirjoittamista. Sain viikko sitten kannustavaa palautetta gurutasolta ja nyt jaksan ehkä taas uskoa itseeni, asettaa kirjoittamisen elämässäni ykkössijalle, mitä en tähän mennessä ole tehnyt, en ole uskonut tarpeeksi. Mutta vielä on matkaa, vielä pitäisi kasvaa vahvemmaksi, varmemmaksi.

Meemi

Kiitos Hetket valaisevasta haasteesta! Oli jotenkin nostagista ja haikeaa palata vanhoihin merkintöihin, kokea uudelleen niitä ajatuksia ja tunteita kuin silloinkin. Jostakin syystä tähän listaan valikoitui erityisen monta tekstiä kesältä 2006 ennen Helsinkiin muuttoani. Ehkä siksi että olen nyt viime aikoina ajatellut paljon Turkua ja ystäviäni siellä.

Perhe : Nimiasia
Ystävyys : Matkalla uuden kaupunginosan halki
Rakkaus : Sumu on ulkopuolella, ei minussa
Lepakoista ja Noitalinna Huraasta
Minä itse : Tavasta olla maailmassa ja asioiden ytimistä
Mitä tahansa : Luu

(Osallistukoot ken tahtoo!)

Neuroottisuuteni on sietämätöntä tänään

Tämä on taas niitä päiviä kun kyllästytän Herra Rattuksen liialla puheella, hermostuneella, säpsähtelevällä puheella, joka poukkoilee sinne tänne, palaa alkupisteeseen ja hyppää sitten loppuun taas, pöydän yli, aivolohkosta toiseen, jossakin katkeaa ajatus kuin kuiva oksa. Herra Rattus huokaa, huokaa syvään ja katsoo suoraan läpi, sanoo että neuroottisuuteni on sietämätöntä tänään ja lepäisit ja rauhoittuisit ja se on juuri se mitä tarvitsen ja otan kirjan ja alan lukea, sana sanalta, rivi riviltä, että "Alice meni kylpyhuoneeseen ja pakotti itsensä kylmään kylpyyn"(Doris Lessing: Hyvä terroristi, Otava, 1987) ja sitten, myöhemmin, ehkä nukahdan syviin levollisiin uniin, joista en herää hätkähtäen, että tapahtuiko tämä todella.

Kireys ulottaa lonkeronsa uniinkin asti

Kireys ulottaa lonkeronsa uniinkin asti. Ja valveilla ärsyynnyn kaikesta, vieraista ihmisistä jotka istuvat viereeni bussissa vaikka muuallakin olisi tilaa, uimahallissa hitaasti uivista vanhoista naisista ja erityisesti kaikista maailman ihmisistä jotka syövät valkosipulia! Unohdan lompakon ja istun töissä entistäkin kireämpänä ilman eväitä tai sitten nappaan jääkaapista mukaani epähuomiossa homeiset karjalanpiirakat sen ihanan juustopasteijan sijasta. "Sen siitä saa kun ei koskaan siivoa jääkaappiaan", Herra Rattus huomauttaa ja kireyteni pingoittuu kuin jousi. Että unikaan ei rentouta, unissa tuppaudun seuraan jossa minua ei kaivata ja huomaan sen liian myöhään, herätessä on epämiellyttävän nolo olo, Herra Rattus yrittää lohduttaa, mutta mitäpä se tietää, ihmisten asioista.

Mutta tänään aurinko paistaa, olen herännyt aikaisin, lukenut Hesaria ja kuunnellut Vuokko Hovatan loistavaa levyä Lempieläimiä. Kohta hyppään Turun junaan ja unohdan vuorokaudeksi ihan kaiken tämän.

Kaikkivoipa

Voi tätä mieletöntä, kaikkivoipaa tunnetta kun on saanut yhden runon taas valmiiksi pitkällisen kypsyttelyn jälkeen (millainen euforia muutamasta vaivaisesta rivistä)! Juhlistan sitä katsomalla Herra Rattuksen kanssa televisiota, joka muuten taitaa pimetä huomenna, olen tyystin unohtanut koko digiboksiasian...

Oikeastaan olen toisella puolella maapalloa juuri nyt

Herra Rattus on iloinen että vietän vapaapäiväni kotona, vaikka ei minusta ole sille edes seuraa, oikeastaan olen toisella puolella maapalloa juuri nyt, mutta ei se näemmä haittaa, sille riittää että olen läsnä, keitän kahvia yhä uudelleen, itselleni ja sille myös, juon sitä pitkin päivää, enkä edes huomaa miten paljon, samalla kun luen sanomalehteä, selaan kirjoja, kirjoitan, kunnes liiasta kofeiinista tulee huono olo ja on pakko lopettaa. On kirkas päivä, sisällä näkee hyvin lukea ilman valoja, tuntuu keväältä jo kun aurinko paistaa. Keskipäivällä talo on hiljainen, ei rappusia nousevia askelia, ei lasten kiljahteluja, ei musiikkia. Vain omat ajatukset ja Herra Rattuksen syvä hengitys.

Googlaan todellisia henkilöitä, heistä tulee fiktiivisiä, kunhan vain ensin ajattelen tarpeeksi, samastun ja kuulen kaikki ne ajatukset, joita luulen heidän ajatelleen, tunnen sen, mitä luulen heidän tunteneen. Ja näen, mitä he näkevät: kevätpäivän ja puiden varjot tai yön ja tähdet tai rikkinäisen tuolinjalan, tahran keittiön pöytäliinassa. Mutta sitä ennen on fragmentteja vain, irrallisia ajatuksenpätkiä, mustia hengettömiä kirjaimia tietokoneen kirkkaalla näytöllä, kylmennyt kahvi kupin pohjalla ja Herra Rattuksen kynsien rummutus puista ikkunalautaa vasten.

Dodot ja rotat

Rotillakin oli osuutensa dodojen häviämisessä sukupuuttoon, selitän Herra Rattukselle, ja luen Alan Grihaultin kirjasta, Dodo: the bird behind the legend (2005), miten laivat jättivät jälkeensä satoja rottia Mauritiuksen saarelle ja rotat pistelivät poskeensa dodojen munia ja poikasia. Herra Rattus loukkaantuu, se siirtyy kahvikuppeineen pöydän äärestä ikkunalaudalle. Se ei sano enää mitään, katselee ulos vain, kurjaa, kosteaa säätä, lumetonta helmikuuta. Unohdan liian usein miten herkkätuntoinen se on, miten hirveän vähän sillä on huumorintajua.

Että näitä pimeitä aamuja

Että näitä pimeitä aamuja. Kun sulkee silmät, seinissä on säkenöivän keltainen tapetti, niin kirkas että silmiin sattuu, ne tarvitsee vain avata ja huone on pimeä taas, toisella laidalla vain Herra Rattuksen kiiluvat silmät. Se on yöeläin, se näkee pimeässä paremmin, vaikka se ei itse näy, silmät vain.

Ja todellako kello on niin paljon että on sytytettävä keittokomeron valo ja eteisen valo ja kylpyhuoneen? Miten sukat ovat hukassa aina aamuisin ja avaimet, miten tavarat lipeävät otteesta, kahvinporot narskuvat paljaiden jalkojen alla.

Runous sanoo kaiken niin paljon paremmin: "Olen huijannut vain hiukan./ Joinakin päivinä voimia ei ole,/ ei sitä kukaan usko,/ on vain napitettava takki// ja mentävä ihmisten eteen,/ näytettävä niille,/ voit tehdä mitä ikinä tahdot,/ ja kaiken ne tahtovat,// vähän ylimääräistä,/ tuntematta häpeää,/ tuoksua kukalta." (Sanna Karlström: Päivänvalossa, Otava, 2007)

Ovea ei sitten kannata avata

Ovea ei sitten kannata avata, ei kenellekään, ei vaikka ovikello miten soisi. Eikä vieraita, tai no ehkä yksi, jos ollaan siivosti. Ja ja ja. Muutaman tunnin päästä lennän Madridiin ja jakelen Herra Rattukselle ohjeita. Mutta se vain hypistelee viiksiään ja tuijottaa minua kuin idioottia.

Unien kylpyhuoneissa

Unien kylpyhuoneissa kaikki on ränsistynyttä, lattiat tulvivat vettä, joku putki on haljennut, kaakelit ovat irrallaan, väistelen kraatereita lattialla ja kun kuljen eteenpäin, kylpyhuoneet jatkuvat ja jatkuvat, muuttavat muotoaan. Herätessä kurkku on karhea, toivottavasti flunssa ei vaan iske taas, Herra Rattus on ollut hereillä jo kauan, se katselee ikkunasta ulos, onneksi lumi ei ole vieläkään sulanut. Mietin miksi näen jatkuvasti unia kylpyhuoneista, erilaisista ja aina yhtä ongelmallisista. Ehkä viemäröintiin kiteytyy jotenkin kaikki se ihmiskunnan, ihmisen nurja puoli, primitiivisyys, sellainen, jota mieluummin olisi ajattelematta, jokin jonka hallitsemattomuus kammoksuttaa. Ja joka kuitenkin uinuu tiedostamattomassa koko ajan.

Keitän Herra Rattukselle (Joka muuten voi aina olla tasan niin primitiivinen kuin haluaa. Minkähänlaisia esiprimitiivisiä asioita se tiedostamattomassa sitten liikehtii, vai liikkuukohan siellä mitään?) kahvia ja itselleni, katselen kaihoisasti kirjapinoa, mutta nyt ei vaan ehdi, kohta pitää lähteä töihin, astua ulos lumeen, kiteytyneeseen veteen. Vesi? Vai olisiko vesi sittenkin keskeisempi elementti näissä unissa...

Tänään ajattelen mustavalkoisesti

Tänään ajattelen mustavalkoisesti, ehkä se johtuu lumesta joka tulee humisten alas, rapisee hartioille, puut ovat mustia lunta vasten ja lumen ääni, se täyttää koko metsän. Katulamput ovat kuin suihkuja rivissä, valokeilassa näyttää kuin sataisi sillä kohtaa vain ja lapsia tulee vastaan, hypähdellen, kieli ulkona.

Olen lukenut koko päivän, tylsiä kirjoja, mutta työn puolesta täytyy joskus sitäkin, mielipiteeni ovat jyrkkiä juuri nyt, vaikka lumi pehmentää askelta kenkien alla, vaimentaa maailmasta terävyyden. Että en vain pidä Steinbeckistä, että tänään kaikki pappaklassikot saisi vapaasti heittää päin seiniä, ainakin amerikkalaiset, Hemingwayt ja muut (paitsi ei Truman Capotea, tietenkään!), miksi joitakin kirjoja arvostetaan edelleen niin korkealle, vain siksi että niin on aina tehty?

Joku huutaa koiraansa, lumi tuiskuaa silmiin. Muistan palasia unesta, puhuin erään ystäväni kanssa, pitkää keskustelua, miten arkipäiväisiä unet voivatkaan olla ja miten kiehtovia toisinaan. Illallakin kävimme keskusteluja, ystävien kanssa baarissa, unista, miten minun mielestäni ne voivat olla portti jonnekin henkimaailmaan, ainakin joskus, sillä kuolleita voi tavata unissa. Äitinikin kertoi oman isoäitini sanoneen, että jos näkee vainajan unessa, sää muuttuu. Ja sitten, paljon myöhemmin, isoäidin kuoltua, äitini näki hänet unessa, istumassa siinä, vanhempieni sängyn laidalla, ja seuraavana päivänä tuli paljon lunta. Mutta ystävän mielestä unet heijastavat ihmisen omia toiveita vain, ne ovat pelkkää dataa jota aivot prosessoivat, päivien jätettä, havaintojen ja keskustelujen rippeitä, kaikkea sitä elämisen sekamelskaa mikä täytyy järjestää, uni auttaa hallitsemaan kaaosta. En tiedä, aika tylsä teoria, mutta toisaalta ehkä turvallisempaa ajatella niin nyt, näin yötä vasten, sillä pelkään yliluonnollisia asioita.

(Hassua miten kirjoitan nykyään vain kävelemisestä ja puista ja katulampuista. Kuin en muuta tekisikään, vain päivät pitkät kulkisin metsässä, oksien alta, lumen päältä, koirien ja kaniinien ohi ja lasten ja kantojen. Ja aina vaan jonkin ohi, minulle mieleinen sana ilmeisesti, mutta käveleminen on etenemistä, ohittamista, ajatusten liikettä ja rönsyilemistä kaikkialle).

Palokärki koputtaa kaarnan alta toukkaa

Palokärki koputtaa kaarnan alta toukkaa, tuulee niin kuin syksyllä tuulisi ja maa on musta, palstanviljelyalueella multa on yhä kuohkean näköistä, kuin se olisi vasta kynnetty. Pitäisi olla talvi. Ajattelen ilmastonmuutosta, kaikkea mitä lehdissä on sanottu: kirahvitkin alkavat kuolla sukupuuttoon. Niistä en olisi uskonut, ne ovat eläimiä, jotka ovat niin vahvasti olemassa, kuvakirjoissa, maalauksissa, kaikki tietävät miltä kirahvi näyttää. Että sillä on hillittömän pitkä kaula. Ohitan kaniinin, tai ehkä se ohittaa minut ja ajattelen ystävää joka tulee huomenna käymään. Voisi ostaa viiniä ehkä.

Ei ole pölypusseja

Jos on aikaa, niin sitten ei ole pölypusseja imuriin, tietenkään. Olen aloittanut vähän kirjaa nimeltä The Emergency of Whales. Evolutionary Patterns in the Origins of Cetacea (1998), mutta en ole ihan varma onko se sittenkin hieman liian luonnontieteellinen.

Ajatuksia pimeän aikaan

Näin pimeän aikaan nukkuisin vaikka kuinka, loputtomiin unta vain ja asuntokin alkaa muistuttaa rotankoloa, en kehtaa edes kuvailla sitä: todennäköisesti Herra Rattus on minulle huonoa seuraa. Mutta vaikka en ole ehtinyt siivota ja kotonakin vain hengähdän kaiken muun välillä (pessyt yhtä ja samaa kuppia keittääkseni välillä teetä ja välillä kahvia, pidellyt toisessa kädessä hiustenkuivaajaa ja toisessa siideripulloa ja sitten mennyt taas) olen ajatellut silti, hirveästi kaikenlaista, pää kihisee ideoita (tiedän nyt mitä runokokoelmakäsikirjoituksestani vielä puuttuu), joihin en ehdi tarttua, on tehtävä ensin pakolliset työt pois alta, luettava yöpöydällä odottava kirjapino, pitäisi kai harjoitella joku pikalukutekniikka.

Katja Seudun artikkeli "Lupa puhua - Roolirunon kukoistus 2000-luvun kirjallisuudessa" uusimmassa Parnassossa (7/07) oli innostava, olen itse täysin hurahtanut kyseiseen runouden lajiin, tutkin sitä taannoisessa gradussani ja sieltä se on myös sitkeästi pesiytynyt omaankin kirjoittamiseeni, ehkä liikaakin, myönnän sen, mutta ehkä se on joku vaihe joka pitää käydä läpi, kirjoittaa loppuun, jotta voisi innostua taas jostakin uudesta ja ihan erilaisesta.

Ja sitten olen miettinyt ympäristöasioita, miten raskaita ja synkkiä uutisia saa lukea lehdistä, katsoa televisiosta, ihan joka päivä, ja mitä ihmettä voisi yksi ihminen tehdä?

Ja ajatellut valasmatkoja ja valaita: niistä puhutaan myös Margaret Pennyn muistikirja -nimisessä blogissa. Minäkin olen haaveillut matkasta Norjaan, nähdäpä kaskelootteja! Pelkkä ajatuskin saa kiihtymään ja Herra Rattusta naurattaa.

Selenicereukset voivat huonosti

Selenicereukset voivat huonosti, en ymmärrä mitä teen väärin, kastelen samalla lailla kuin ennenkin, onko se veto tai patterin läheisyys? Tekee pahaa katsoa ruskistuneita oksia. Tiukkaan Herra Rattukselta nakerteleeko se niitä salaa ja samalla hetkellä kun päästän lauseen suustani, tajuan olevani kohtuuton. Herra Rattus loukkaantuu eikä puhu minulle enää mitään, se pysyttelee niin kaukana kuin pienessä yksiössä vain voi pysyä. Ei huoli teetä, ei mitään. No samapa tuo, sanottu mikä sanottu, pää on pimeydestä raskas, kaktusten takia on paha mieli, menen nukkumaan.

Kireys ei hellitä, vaikka on vapaapäivä

Kireys ei hellitä, vaikka on vapaapäivä, nukun pitkiä unia. Unessa katson televisiota vain, jotakin hullua ohjelmaa. Yritän käyttää päivän hyödyllisesti silti, kirjoittaa, vaikka ajattelu on sameaa, eikä sitä kirkasta edes pakkanen, ei kahvi eikä vähäisen lumen valo. On tartuttava ensimmäiseen lauseeseen joka mieleen juolahtaa, kirjoitettava se ylös, lähdettävä siitä. Sillä jos hylkää sen, hylkää seuraavankin, eikä sitten tule enää lauseita ollenkaan. Herra Rattus katselee kun istun papereideni ja avattujen kirjojen keskellä, niitä on lattialla ja sängyllä ja mandariinkuoria ja sanoja ja sanoja, merkityksettömiä, irrallisia, vailla suuntaa. Herra Rattus hymähtää, kääntää kylkeään ja nukkuu taas.

Herra Rattuksella on hyvin ulkonevat silmät

Herra Rattuksella on hyvin ulkonevat silmät. Ne ovat kaiketi hyödylliset siellä mistä se tulee, sivukujilta lähestyvät varjot jäävät varjojen häilähdyksiksi vain kun se on jo tiessään, viemärin pimeydessä tai pensaan alla. Mutta sen tapa lukea samaa kirjaa, jota itse luen, on kertakaikkisen raivostuttava, edes päätään sen ei tarvitse kääntää, riittää kun se istuu vieressäni vain, vaikka vähän kauempana, viikset värähdellen, kuono televisioon päin.

Niin se nytkin istuu, tuossa sängyn laidalla, minä kääriytyneenä kaikkiin peittoihin, viereisellä jakkaralla lasi sitruunavissyä ja nenäliinapaketti, ja Herra Rattus lukee samaa kirjaa, tiedän sen, vaikka se näyttää katsovan televisiota vain, joka sanan se lukee: " Portaat ovat kapeat, eikä niissä ole mattoa: siellä täällä askelmilla on lohkeilleita posliinikuppeja puolillaan vettä, ja vedessä kelluvat lampunsydämet heittävät varjoja ympärilleen. -- Vuode, pesuteline, laatikko, lipasto, hevosenjouhisermi - ja ikkuna, jonka luo menen oikopäätä. Se on kapea, ja sen eteen on ripustettu haalistunut verkkoliina. Haka on särkynyt aikapäiviä sitten, puitteet on liitetty toisiinsa nauloilla. Ikkunasta näkyy pätkä kuraista katua, talo jonka voiteenvärisissä ikkunaluukuissa on sydämenmuotoiset reiät, tiilimuuri johon on piirretty silmukoita ja kierteitä keltaisella liidulla." (Sarah Waters: Silmänkääntäjä, Tammi, 2006, suom. Helene Bützov)

Tiedän että Herra Rattus lukee, sillä sen viiksien värähtely kiihtyy, sen korvat liikahtelevat, tiedän että se kuulee tekstissä kuvatun talon, se kuulee toiset rotat portaiden alla, seinien välissä, se haistaa ne. Se kääntää kuononsa lähemmäs sivua nyt, ihan liki, ja sitten se katoaa, sinne vain, hämärään portaikkoon ja huoneeseen jonka ikkunasta näkyy kurainen katu. Jatkan lukemista eteenpäin, enkä millään malttaisi jättää tarinaa kesken, tai ehkä ihan pieneksi hetkeksi vain, että ehdin keittää teetä, unohdan inhottavan flunssan ja hohkaavat ohimot ja illalla vasta ajattelen Herra Rattusta: ehkä biojäteroskis on parasta tyhjentää huomenna vasta, jotta se löytäisi helpommin takaisin.

Tänään en siedä ainuttakaan hullua enkä tyhmää

Maiseman paikalla näen oman heijastukseni paikallisjunan ikkunasta, sade valuu ohitse, vaakasuoraan ja valot venyvät viiruiksi. Kengät ovat kastuneet, hytisen vilusta. Vaunuun astuu harmaatukkainen mies, kovaäänisesti itsekseen päivän uutisia kommentoiden, tekee äkkinäisiä ampumisliikkeitä sormillaan, istahtaa penkille ja käkättää kuivaa naurua. Nousen paikaltani ja siirryn eteiseen, vaikka juna ei ole vielä lähelläkään pääteasemaa, vaikka inhoan seisomista, junan heilahtelua, tasapainottelua, tuuppivia kyynärpäitä ja laukkuja. Mutta tänään en siedä ainuttakaan hullua enkä tyhmää, seison mieluummin. Sade on lakannut kun kävelen katua kotiin, hätkähdän ikkunastani tulvivaa valoa, varmasti sammutin kaikki kun lähdin, satavarmasti tarkistin hellan levyt niin kuin aina ja kaiken muun. Veret seisahtavat hetkeksi, mutta hetkeksi vain, sillä saman tien tajuan: Herra Rattus on palannut reissuiltaan takaisin. Se on syvässä unessa, sen käpälissä on multaa. Liikun asunnossa hitaasti ja äänettä, varon kolauttamasta teekattilaa hellan levyä vasten, en raatsi herättää sitä, ajattelen mennä uneen minäkin, jos huominen olisi parempi.

Juna on täysi mutta se ei haittaa

Luen Sarah Watersin Yövartiota matkalla Jyväskylästä Helsinkiin, juna on täysi mutta se ei haittaa, en oikeastaan istu vaunussa vaan Lontoossa, pommitetun talon raunioissa ja juon termospullosta liian makeaa teetä. Kun astun junasta ulos maa on kuurassa, on kylmää, eikä Herra Rattus ole kotona, vaikka se varsin hyvin tietää milloin tulen. Olen vähän huolissani, se kyllä katoaa usein omille teilleen, mutta yleensä se jättää edes lapun pöydälle. Pienen suttuisen paperinpalan harakanvarpaineen. Kahvi maistuu tiskivedeltä, se johtuu hyla-maidosta, mutta jääkaapissa ei ole muutakaan nyt, lehdettömän köynnöksen oksat heilahtelevat viimassa ikkunaa vasten, eikä Herra Rattusta vieläkään kuulu, vaikka ilta kuluu, vaihtuu yöksi. Jatkan romaania siitä mihin junassa jäin, edelleen vailla uutta lukulamppua, huonossa valossa, silmiä siristellen. Mutta ei se haittaa, olen Lontoossa nyt, pommikoneiden äänet etääntyvät, on kylmää, Julia sytyttää savukkeen.

Tällä viikolla

Tällä viikolla on pakko jättää kirjoittaminen väliin, ei vain ole aikaa. Käyn sen sijaan kävelylenkeillä ja töissä, luen, yritän siivota ja sitten mennä viikonlopuksi toisiin maisemiin, Jyväskylään. Katselen kaihoisasti T.S. Eliotin Inventions of March Hare -opusta, jonka löysin Kirjamessuilta. Niin likainen se on, että siihen tarttuminen epäilyttää, iltalukemiseksi sitä en ainakaan ota. Mutta sitten kun on aikaa, tutkiskelen sitä rauhassa pöydän ääressä (ja pesen kädet heti sen jälkeen), sitten kun on aikaa, levitän kaikki runot taas lattialle ja mietiskelen mitä vielä puuttuu, sitten kun. Mutta nyt juon kahvikupillisen tyhjäksi, pistän kengät jalkaan ja menen illaksi töihin.