Tällä viikolla

Tällä viikolla on pakko jättää kirjoittaminen väliin, ei vain ole aikaa. Käyn sen sijaan kävelylenkeillä ja töissä, luen, yritän siivota ja sitten mennä viikonlopuksi toisiin maisemiin, Jyväskylään. Katselen kaihoisasti T.S. Eliotin Inventions of March Hare -opusta, jonka löysin Kirjamessuilta. Niin likainen se on, että siihen tarttuminen epäilyttää, iltalukemiseksi sitä en ainakaan ota. Mutta sitten kun on aikaa, tutkiskelen sitä rauhassa pöydän ääressä (ja pesen kädet heti sen jälkeen), sitten kun on aikaa, levitän kaikki runot taas lattialle ja mietiskelen mitä vielä puuttuu, sitten kun. Mutta nyt juon kahvikupillisen tyhjäksi, pistän kengät jalkaan ja menen illaksi töihin.

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä, lamppu on maassa, valokeilassa näkyy miten ilma on kostea, sain juuri valmiiksi yhden runon aiheesta, kosteudesta siis, mutta ei se ollut pohjoisen syyskosteutta, ei maantuoksuista vaan etelän ja meren ja kertoihan se muustakin tietysti.

Että elämä on niin aikataulutettua nykyään. Ja hermostun jos en ehdi kaikkea, jos rutiinit järkkyvät, jos iltalenkki jää välistä, eikä iltateelle jää tarpeeksi aikaa. "Neurootikko", sanoo Herra Rattus, ja tottahan se on, mutta ei sillä olisi kyllä varaa sanoa mitään. Ja vetoakin se valittaa, mutta minkäs teet, ikkunoiden tiivisteet ovat vanhuuttaan retkahtaneet pois paikoiltaan. Tuuletusparvekkeen ovesta tulee sisään keltaisia, käpristyneitä lehtiä.

Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot

Jossain sirittää vielä heinäsirkka, pimeässä heinikossa, katulampun valossa kiiltelevien haavanlehtien alla. Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot.

Asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia

Että kirjoittaminen ottaa aikansa, turhauttaa, silmät kipeytyvät kirjainten ja ruudun tuijottamisesta huonossa valossa (lukulamppu on posahtanut). Aloitan yhdestä aiheesta ja lopulta päädyn seitsemänteen, asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia, kone on täynnä keskeneräisiä tiedostoja, on alkulauseita ja loppulauseita ja lauseita vaan, eikä mikään lopulta tunnu liittyvän mihinkään, kuluu kahvia ja kuluu teetä ja yhtäkkiä on pimeää, kävelen iltalenkkiä tihkusateessa, lauseet jatkavat päämäärätöntä risteilemistään toisiinsa törmäämättä ja sitten päivä on jo ohi.

Unessa kuljen läpi talon

Unessa kuljen läpi talon, on valoisaa, huoneet jatkuvat, viemärit eivät vedä, kylpyammeen vesi valuu laitojen yli, huoneesta toiseen. Herään sateen ääneen, asunnossa on hämärää, Herra Rattus rummuttaa mietteliäästi kynsiään ikkunalautaa vasten.

Kirjoitusympäristöni

Serkulta saatu Lundia-hylly on tummaksi petsattu, käytössä kulunut, mutta siihen mahtuvat loistavasti kaikki runokirjat mitkä omistan, Cryptocereus hyllyn päälle Perintöaasin (oikeaa aasinnahkaa, matkamuisto 50-luvulta) viereen, ja tietenkin pöytätaso kannettavalle tietokoneelle ja epämääräiselle paperipinolle, joka vain kasvattaa korkeuttaan. Se sisältää laskuja ja muistiinpanopapereita, lehtiä ja kaikkea mitä en jostakin syystä ole heittänyt pois. Sänky on vasemmalla puolella ja ikkuna oikealla, siitä ei kovin hyvin näe ulos, sillä köynnös peittää näkyvyydestä puolet ja valosta tulee ihan vihreää, kun se siilautuu lehtien läpi. Herra Rattus istuu useimmiten ikkunalaudalla, se on sen lempipaikka, eikä ihme, sillä se on hyvällä korkeudella, siitä näkee ulos sen mitä näkee ja sitten se on paremmin samalla tasolla kanssani, minun ei tarvitse kumartua, jos se sanoo jotakin, eikä sen tarvitse kurkotella ja koventaa ääntään. Mutta tässä siis kirjoitan, blogiani ja muuta, ja jos kirjoitan kauan, paperipino koneen vieressä kuumenee, ehkä sille pitäisi tehdä jotakin, ja jos kastelen Cryptocereusta, on muistettava sulkea koneen kansi ettei näppäimistölle vahingossakaan valu vettä, vaikka ei sinne vielä koskaan tähän mennessä ole valunut (koputan puuta!).

(Vastaus Tuiman haasteeseen 'Kirjoitusympäristöni', kuvaa en voinut ottaa, koska en edelleenkään omista digikameraa. Pistän haasteen eteenpäin Penjamille Jäljen ääneen, Katjalle Kirjavaan, Tirpalle Välitilaan , Tristanille Mistä ja mihin?. Ohje löytyy siis Tuimalta .)

Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni

"Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni", aloitan päiväkirjamerkintäni, mutta Herra Rattus sanoo ettei niin voi kirjoittaa, että se kuulostaa liian mahtipontiselta. Ei sitten, mutta kirjoitan sen tähän kumminkin, Herra Rattuksella on aika huono näkö, eikä sillä ole juuri huumorintajuakaan. Juomme vasta aamukahvia vaikka on iltapäivä, tuntuu että päivä on jo ihan hukassa. En tajua miten joskus vain nukuttaa, vaikka eilen ei mennyt edes myöhään, pistäydyimme ystävän kanssa blogimiitissä ja sitten Coronassa ja kun tulin kotiin satoi vettä mutta ei ollut vielä edes aamukaan, tai niin, mikä kellekin sitten on myöhä. Aamulla kuulin kun joku soitti viulua ja Herra Rattus liikkui asunnossa, kompasteli häntäänsä (se on rotaksi uskomattoman kömpelö!) ja koetti yskähdellä että heräisin, mutta ei vain huvittanut nousta, ei yhtään, vaikka en edes muista olivatko unet viipymisen arvoisia. Olen yrittänyt kirjoittaa, eilen ainakin, määrätietoisesti, ja tänään yritän, tuntuu että runokielen kadottaa niin helposti jos tauot ovat liian pitkiä, ajatukset proosallistuvat. Ja iltaisin, töiden jälkeen, syksyn pimeä saa nuokkumaan kirjan äärellä, näytön äärellä, minkä tahansa tekstin, eikä ajatuksia ole yhtään, unia vain, joita ei muista.

Sigur Ros

Yöjuna on sellainen kuin yöjunat aina ovat: humaltuneita, äänekkäitä ihmisiä, mutta koska on sunnuntai-ilta vaunut ovat tyhjillään. Istun penkille, lähelle kolmea teini-ikäistä, kahta poikaa ja yhtä tyttöä ja toivon että heidän volyymitasonsa pysyisi matalana, katson ikkunasta ulos ja ajattelen musiikkia, miten se menee syvälle ja läpi. Kyllästyneen oloinen konduktööri kävelee ohi ja kehottaa nuoria laskemaan kenkänsä lattialle. Yllätyn kun he tottelevat sävyisästi ja jatkavat hyväntuulisina keskeytynyttä keskusteluaan: hekin ovat olleet katsomassa Sigur Rosia ja Heima-elokuvaa. En haluaisi kuunnella, en haluaisi analysoida, vaan katsella vain ulos pimeään ja ajatella huikaisevan kaunista musiikkia ja sen sympaattisia esittäjiä. Joitakin asioita ei vain sanoilla pysty kuvaamaan, teidän olisi itse pitänyt olla siellä.

Kahvi on liian laihaa

Herra Rattuksen mielestä kahvi on liian laihaa, ja onhan se, mutta periaatteesta en myönnä sitä, keittäisi itse parempaa. Jääkaappi on tyhjä, naapurissa joku soittaa viulua, kofeiini alkaa hitaasti vaikuttaa, selailen hätäisesti Hesaria, kohta pitäisi olla menossa taas, ystävän syntymäpäiville, onneksi siellä saa ruokaa. Miksi ihmeessä sitä piti lukea vielä Itkosta puoli viiteen asti aamulla, elokuvien ja Coronassa istumisen jälkeen. Mutta kyllä se tästä, illalla menen katsomaan Sigur Rosia.

Todellinen sammakko

Voisin kirjoittaa tähän yksinkertaisesti "ei ehdi" enkä muuta, mutta kirjoitan silti: kävelin erään valtavan sammakon päältä melkein, yhtenä iltana, kun puistotiellä oli jo pimeää, se hengitti, sen kyljet kiilsivät katulampun valossa. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi nähnyt sammakon.

En viitsi kirjoittaa mitään monimutkaisempaa tänään, olen väsynyt, sammakko on mutkaton, todellinen asia, mutta ehkä on mainittava yksi hyvä elokuva kuitenkin: I'm the cyborg but that's ok (2007). Taas kerran ajattelen mielikuvituksen voimaa, miten todellisuus on monimutkainen asia, miten se jakaantuu lukemattomiksi todellisuuksiksi, eikä koskaan voi tietää kuin omansa - ja mitä jos voisikin?

Mutta nyt, ajattelen vain yksinkertaisia asioita, pesukone pyörii, teemukista kohoaa höyryä ja olen taas kerran hukannut yhdet käsineet. Oikeastaan en halua ajatella sellaisiakaan, on parempi ajatella toisten ajatuksia, otan Juha Itkosen uusimman romaanin yölukemiseksi ja luen kunnes nukahdan.

Miten unissa

Miten unissa toiset ihmiset pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, juuri sellaisina kuin heidät on viimeksi nähnyt, vihreissä juhlamekoissaan tai lapsenäänisinä, ja toiset, pysyvät lapsina aina, vaikka tietää että he eivät ole enää, vaikka olisikin nähnyt muutoksen.

Aamukahvia

"Hyvä on", sanon Herra Rattukselle, ja nousen vastahakoisesti sängystä ylös, harppaan muutamat neliöt ahtaaseen keittokomeroon ja laitan kahvin tulemaan. Herra Rattus katselee kärsimättömänä vierestä, kattila on sille liian painava nostaa, eikä se edes millään ylettyisi hellallekaan. Silmiä kuivaa ja auringonpaiste tuntuu liialliselta nyt, vaikka krapula ei edes ole paha, mutta alavireinen mielentila on. Onneksi ystävä soittaa ja ehdottaa tapaamista kahvilassa, sen jälkeen on vielä kaksi festivaalielokuvaa. Ehkä melankolinen olo haihtuu samantien kun astun ovesta ulos.

Kahvin tuoksu leviää asuntoon ja Herra Rattuksen nenään, ryppy sen otsalla siliää, kaadan sen kupin puolilleen ja paljon maitoa päälle, avaan ikkunan ja päästän syysilman sisään, ikkunalaudalla on kuolleita banaanikärpäsiä ja pölyä, mistä sitä tulee koko ajan. Herra Rattus haluaa kuulla kaiken viikonlopustani, perjantaisesta käynnistä Turussa ja eilisestä baari-illasta. Kerron sille että Aurajoki virtaa edelleen samaan suuntaan, ystävät ovat edelleen samannäköisiä ja kaikki on niin tuttua, tutumpaa vielä kuin täällä. Mutta jätän myös paljon kertomatta, eikä se kysele enempää, se lukee Hesaria jo.

Pidän syksystä

"Pidän syksystä hirveästi", sanon ystävälleni kolmosen ratikassa, on lauantai ja aurinko paistaa matalalta talojen välistä, kello on kuusi ja alkaa olla jo kylmää ja kaupunki näyttää niin kauniilta. Takki tuntuu ohuelta, kuljemme pitkin katuja, etsiskelemme kahvilaa joka ei olisi tupaten täynnä ja viimein sellainen löytyy, puhumme niin kauan että pimenee ja työpäivän kireys haihtuu lihaksista, tulee raukeus ja väsymys ja aika lähteä kotiin.

Sunnuntaina ei tekisi mieli herätä ollenkaan, vaan jäädä hyviin uniin, missä elämä on täydempää, mutta herään kuitenkin, luen lehteä kauan ja kiireettä ja sitten kirjaa (Essi Henrikssonin Ilmestystä) ja sitten suljen puhelimen ja kirjoitan. Saan vihdoin valmiiksi yhden pitkään keskeneräisenä lojuneen runon, ei siitä täydellistä tule, en ole täysin tyytyväinen, mutta valmis se on, kuitenkin ja valmiista tulee aina hyvä olo. Niin hyvä että voi kävellä keskuspuiston läpi hyväntuulisena, metsä tuoksuu ja ilma on raikas ja täynnä uusia alkuja, mahdollisuuksia.

On vapaapäivä

Hämähäkki on tullut esiin kattolampun kiinnikkeen alta, ilmeisesti se tulee aina päivisin kun on valoa, se vaeltelee pitkin kattoa enkä voi olla välillä katsahtamatta ylös missä se menee, inhottaisi istua suoraan sen alapuolella. En tiedä mitä lajia se on, ilmeisesti se ei kudo verkkoja, enkä jostakin syystä ole saanut sitä vielä hengiltä, en ole raatsinut, kun ei se edes ole niin hirveän suuri. On vapaapäivä ja olen kieltäytynyt kaikista sosiaalisista aktiviteeteista, linnoittautunut kotiin pyörittelemään keskeneräisiä lauseita, tilanteenpätkiä, irtonaisia säkeitä, vaikka välillä mieleen hiipii epäilys: hukkaanko vain aikaani, onko tässä järkeä ollenkaan, johtaako tämä lopulta yhtään mihinkään? Jos joskus vuosien kuluttua katselen taaksepäin ja muistelen katumuksella kaikkia vapaapäiviä ja kaikkea sitä aikaa jonka tuhrasin tyhjänpäiväiseen pöytälaatikkoraapusteluun, vaikka olisin voinut tehdä vaikka mitä, viettää aikaa ystävien seurassa, kerätä uusia kokemuksia, elää. Mutta toisaalta yrittämättä jättäminen ehkä harmittaisi enemmän. Hämähäkki on vaeltanut ikkunanviereiseen nurkkaan, huoneessa on hämärää vaikka verhot ovat auki, pitää sytyttää yölamppu palamaan, keittää lisää kahvia.

"Niitä on kaksi, Sofie"

"Niitä on kaksi, Sofie", sanon unessa vanhalle naiselle ja kumarrun silittämään hänen vuoteensa ympärillä juoksentelevia vuohia. Kyyneleet tipahtelevat eläinten turkkiin, vanhan naisen kasvoille, enkä herättyäni enää muista miksi kaikki oli niin surullista, mistä ne vuohet tulivat ja Sofie, ehkä Bo Carpelanin Kesän varjoista, vaikka sen lukemisesta on jo pitkä aika. Ja ehkä Herra Rattus on oikeassa ja täällä tosiaan vetää, suihkun jälkeen palelee, tai sitten se on syksyä vain, keitän kahvia ja yritän herätä.

Nimimukeista ja nenäliinattomuudesta

Aamujunassa nainen laittaa ripsiväriä, eteisessä, horjahdusten välissä, kello on melkein kahdeksan ja on jo kylmä, kaikilla kaulaliinat ja käsineet. Aamujunassa kukaan ei kiinnitä huomiota, kukaan ei katso, ei oikeastaan, kaikki ovat unissa vielä, jossakin rajalla, muita ihmisiä ei olekaan. Töissä laitan nimimukini kaappiin, muiden nimimukien joukkoon, niin kuuluu tehdä, että on kotoisampaa, on jotakin omaa, että on olemassa muukin minä kuin työminä, että ne ovat oikeastaan sama.

Ravaan kaupoilla jalat kipeiksi ja silti tulen kotiin paidatta, miten se voikin olla niin vaikeaa, ettei mikään sovi, vaikka ei se niin rahastakaan kiikasta, ei edes karhukorvainen huppari, johon päädyin kun luovuin virkanaisellisemmista paitapuseroista: että jos nyt tämä ainakin, eikä sitten sekään. Mutta lippuja sain, Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille, onneksi elokuvateatterissa on pimeää, kukaan ei näe mitä on päällä. Elämä on nykyään niin päänsisäistä, jotenkin. Herra Rattus on vieläkin kipeä, enkä muistanut ostaa lisää nenäliinoja, nyt se joutuu niistämään vessapaperiin. Siitä hyvästä se vaati huulirasvaani lainaksi, nenän pieliään varten, niin se selitti, ne kun rohtuvat karheasta paperista. Miten vain, en taida kyllä enää välittää käyttää sitä.

Itkevä mäyräkoira

En tiedä mikä yläkerran mäyräkoiraa vaivaa, se itkee sydäntä riipaisevasti joka aamu ja joka ilta, kun se laskeutuu alas rappuja oveni ohi, kynnet rapsahtelevat ja omistaja hyssyttelee, eikä se lopeta vielä pihallakaan. Onkohan sillä kipuja vai miksi se itkee, tekee niin pahaa. Asuntoon on ilmestynyt taas hämähäkki, se asuu kattolampun kiinnikkeen alla, tai sinne se ainakin äsken meni, ehkä se osaa lukea ajatuksiani, ajattelin imuroida sen heti kun se ilmestyy, jos se vain katosta onnistuu. Mihin tämäkin viikonloppu katosi, vasta äsken tajusin että se on jo ohi, voi itku, en ehtinyt päästä alkuun edes. Olen lähinnä nukkunut flunssaa ja univelkoja pois, ajatellut asuntoasioita, tavannut yhtä ystävää ja puhunut puhelimessa parin muun kanssa, piipahtanut runotapahtumassa, jossa en ollenkaan pystynyt keskittymään törmättyäni tuttuun turkulaiseen (ja sitä paitsi Sirkka Turkan ääni ei kovin hyvin kantanut perälle asti). Takarivin vanhempi herrasmies hermostui kuulumistemme vaihdosta ja ihan oikeutetusti: hyvin, hyvin huonoa käytöstä kirjastonhoitajalta, myönnän.

"Älkää kauhistuko, hyvä rouva"

"-Yorick, sanoi Toby-setäni nojaten Yorickiin tämän ja isäni auttaessa häntä hissuksiin alas portaita - älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen - Yorick, sanoi Toby-setäni, millä tavalla oppineet miehet viimein ratkaisivat tämän murheellisen kysymyksen nimestä Tristram?" (Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja teot, Wsoy, 1998, suom. Kersti Juva; s. 294).

Viimeistään tämän katkelman jälkeen kertoja voittaa minut puolelleen, miten kiehtovaa, juuri kun todella alan pitkästyä, kertoja kääntyy tekstistä ulospäin, suuntaa sanansa kahdensadan vuoden päähän, juuri minulle: "älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen", ja niin jatkan eteenpäin, enkä luovuta ja jopa nautin tekstistä, mitä en olisi alussa voinut kuvitella. Ja huomaan että kello on paljon taas, tämän viikon olen mennyt läpi hyvin vähillä yöunilla ja hyvin suurella stressitasolla, flunssa on jo voiton puolella [koputan puuta, varmuuden vuoksi], vaikka Herra Rattuksella se taitaa olla vasta alussa, se yskii ja sen korvia kuumottaa, enkä minä enää millään jaksa ruveta keittämään sille teetä.

Älä aivasta

Palaverissa en ajattele muuta kuin "älä aivasta" ja sitä kuinka monta uutta ihmistä olen päivän aikana kätellyt. Toivottavasti heillä on erinomainen vastustuskyky, vaikka luulen että ei ja kohta minut muistetaan pahimmanlaatuisena taudinkantajana. Miksi kaikki tapahtuu aina yhtä aikaa, jos tästä viikosta selviän, selviän vaikka mistä.

Sitruunavissyn ja mehun sekoitus nousee päähän, tai ehkä se on kuume, en uskalla mitata, asunto on niin sotkuinen ettei mihinkään voi katsoa, paitsi televisioon, miten näin voi asua. Ruudussa näkyy huonoa ohjelmaa ja yksi pysäyttävä ilmastodokumentti, ajattelen että minun on pakko luopua hiuslakasta ja vaikka mistä (mihin kaikki tyhjät shampoopullotkin menevät?),vaikka nyt en kestä ajatusta edes täkistä luopumisesta. En suostu kipeäksi, en s-u-o-s-t-u.

Syysflunssa

Luen Laurence Sternen Tristram Shandya, kerronta hyppelee, eksyy sivupoluille, olen jo sivulla 160 eikä nimikertoja ole päässyt vielä edes omaan syntymäänsä asti. Nenä on tukossa ja ohimoita kuumottaa, särkylääkkeen vaikutus alkaa haihtua, en ehdi jännittää ensimmäistä työpäivää uudessa kirjastossa, jännitän sitä että nouseeko kuume, pääsenkö aamulla sängystä ylös, saanko edes unta.

(Tietysti olen viimeisinä lomapäivinä ehtinyt tehdä muutakin kuin sairastaa: olen tavannut ystäviä ja käynyt elokuvissa, Irina Palm oli hyvä!)