Kireys ei hellitä, vaikka on vapaapäivä

Kireys ei hellitä, vaikka on vapaapäivä, nukun pitkiä unia. Unessa katson televisiota vain, jotakin hullua ohjelmaa. Yritän käyttää päivän hyödyllisesti silti, kirjoittaa, vaikka ajattelu on sameaa, eikä sitä kirkasta edes pakkanen, ei kahvi eikä vähäisen lumen valo. On tartuttava ensimmäiseen lauseeseen joka mieleen juolahtaa, kirjoitettava se ylös, lähdettävä siitä. Sillä jos hylkää sen, hylkää seuraavankin, eikä sitten tule enää lauseita ollenkaan. Herra Rattus katselee kun istun papereideni ja avattujen kirjojen keskellä, niitä on lattialla ja sängyllä ja mandariinkuoria ja sanoja ja sanoja, merkityksettömiä, irrallisia, vailla suuntaa. Herra Rattus hymähtää, kääntää kylkeään ja nukkuu taas.

Herra Rattuksella on hyvin ulkonevat silmät

Herra Rattuksella on hyvin ulkonevat silmät. Ne ovat kaiketi hyödylliset siellä mistä se tulee, sivukujilta lähestyvät varjot jäävät varjojen häilähdyksiksi vain kun se on jo tiessään, viemärin pimeydessä tai pensaan alla. Mutta sen tapa lukea samaa kirjaa, jota itse luen, on kertakaikkisen raivostuttava, edes päätään sen ei tarvitse kääntää, riittää kun se istuu vieressäni vain, vaikka vähän kauempana, viikset värähdellen, kuono televisioon päin.

Niin se nytkin istuu, tuossa sängyn laidalla, minä kääriytyneenä kaikkiin peittoihin, viereisellä jakkaralla lasi sitruunavissyä ja nenäliinapaketti, ja Herra Rattus lukee samaa kirjaa, tiedän sen, vaikka se näyttää katsovan televisiota vain, joka sanan se lukee: " Portaat ovat kapeat, eikä niissä ole mattoa: siellä täällä askelmilla on lohkeilleita posliinikuppeja puolillaan vettä, ja vedessä kelluvat lampunsydämet heittävät varjoja ympärilleen. -- Vuode, pesuteline, laatikko, lipasto, hevosenjouhisermi - ja ikkuna, jonka luo menen oikopäätä. Se on kapea, ja sen eteen on ripustettu haalistunut verkkoliina. Haka on särkynyt aikapäiviä sitten, puitteet on liitetty toisiinsa nauloilla. Ikkunasta näkyy pätkä kuraista katua, talo jonka voiteenvärisissä ikkunaluukuissa on sydämenmuotoiset reiät, tiilimuuri johon on piirretty silmukoita ja kierteitä keltaisella liidulla." (Sarah Waters: Silmänkääntäjä, Tammi, 2006, suom. Helene Bützov)

Tiedän että Herra Rattus lukee, sillä sen viiksien värähtely kiihtyy, sen korvat liikahtelevat, tiedän että se kuulee tekstissä kuvatun talon, se kuulee toiset rotat portaiden alla, seinien välissä, se haistaa ne. Se kääntää kuononsa lähemmäs sivua nyt, ihan liki, ja sitten se katoaa, sinne vain, hämärään portaikkoon ja huoneeseen jonka ikkunasta näkyy kurainen katu. Jatkan lukemista eteenpäin, enkä millään malttaisi jättää tarinaa kesken, tai ehkä ihan pieneksi hetkeksi vain, että ehdin keittää teetä, unohdan inhottavan flunssan ja hohkaavat ohimot ja illalla vasta ajattelen Herra Rattusta: ehkä biojäteroskis on parasta tyhjentää huomenna vasta, jotta se löytäisi helpommin takaisin.

Tänään en siedä ainuttakaan hullua enkä tyhmää

Maiseman paikalla näen oman heijastukseni paikallisjunan ikkunasta, sade valuu ohitse, vaakasuoraan ja valot venyvät viiruiksi. Kengät ovat kastuneet, hytisen vilusta. Vaunuun astuu harmaatukkainen mies, kovaäänisesti itsekseen päivän uutisia kommentoiden, tekee äkkinäisiä ampumisliikkeitä sormillaan, istahtaa penkille ja käkättää kuivaa naurua. Nousen paikaltani ja siirryn eteiseen, vaikka juna ei ole vielä lähelläkään pääteasemaa, vaikka inhoan seisomista, junan heilahtelua, tasapainottelua, tuuppivia kyynärpäitä ja laukkuja. Mutta tänään en siedä ainuttakaan hullua enkä tyhmää, seison mieluummin. Sade on lakannut kun kävelen katua kotiin, hätkähdän ikkunastani tulvivaa valoa, varmasti sammutin kaikki kun lähdin, satavarmasti tarkistin hellan levyt niin kuin aina ja kaiken muun. Veret seisahtavat hetkeksi, mutta hetkeksi vain, sillä saman tien tajuan: Herra Rattus on palannut reissuiltaan takaisin. Se on syvässä unessa, sen käpälissä on multaa. Liikun asunnossa hitaasti ja äänettä, varon kolauttamasta teekattilaa hellan levyä vasten, en raatsi herättää sitä, ajattelen mennä uneen minäkin, jos huominen olisi parempi.

Juna on täysi mutta se ei haittaa

Luen Sarah Watersin Yövartiota matkalla Jyväskylästä Helsinkiin, juna on täysi mutta se ei haittaa, en oikeastaan istu vaunussa vaan Lontoossa, pommitetun talon raunioissa ja juon termospullosta liian makeaa teetä. Kun astun junasta ulos maa on kuurassa, on kylmää, eikä Herra Rattus ole kotona, vaikka se varsin hyvin tietää milloin tulen. Olen vähän huolissani, se kyllä katoaa usein omille teilleen, mutta yleensä se jättää edes lapun pöydälle. Pienen suttuisen paperinpalan harakanvarpaineen. Kahvi maistuu tiskivedeltä, se johtuu hyla-maidosta, mutta jääkaapissa ei ole muutakaan nyt, lehdettömän köynnöksen oksat heilahtelevat viimassa ikkunaa vasten, eikä Herra Rattusta vieläkään kuulu, vaikka ilta kuluu, vaihtuu yöksi. Jatkan romaania siitä mihin junassa jäin, edelleen vailla uutta lukulamppua, huonossa valossa, silmiä siristellen. Mutta ei se haittaa, olen Lontoossa nyt, pommikoneiden äänet etääntyvät, on kylmää, Julia sytyttää savukkeen.

Tällä viikolla

Tällä viikolla on pakko jättää kirjoittaminen väliin, ei vain ole aikaa. Käyn sen sijaan kävelylenkeillä ja töissä, luen, yritän siivota ja sitten mennä viikonlopuksi toisiin maisemiin, Jyväskylään. Katselen kaihoisasti T.S. Eliotin Inventions of March Hare -opusta, jonka löysin Kirjamessuilta. Niin likainen se on, että siihen tarttuminen epäilyttää, iltalukemiseksi sitä en ainakaan ota. Mutta sitten kun on aikaa, tutkiskelen sitä rauhassa pöydän ääressä (ja pesen kädet heti sen jälkeen), sitten kun on aikaa, levitän kaikki runot taas lattialle ja mietiskelen mitä vielä puuttuu, sitten kun. Mutta nyt juon kahvikupillisen tyhjäksi, pistän kengät jalkaan ja menen illaksi töihin.

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä, lamppu on maassa, valokeilassa näkyy miten ilma on kostea, sain juuri valmiiksi yhden runon aiheesta, kosteudesta siis, mutta ei se ollut pohjoisen syyskosteutta, ei maantuoksuista vaan etelän ja meren ja kertoihan se muustakin tietysti.

Että elämä on niin aikataulutettua nykyään. Ja hermostun jos en ehdi kaikkea, jos rutiinit järkkyvät, jos iltalenkki jää välistä, eikä iltateelle jää tarpeeksi aikaa. "Neurootikko", sanoo Herra Rattus, ja tottahan se on, mutta ei sillä olisi kyllä varaa sanoa mitään. Ja vetoakin se valittaa, mutta minkäs teet, ikkunoiden tiivisteet ovat vanhuuttaan retkahtaneet pois paikoiltaan. Tuuletusparvekkeen ovesta tulee sisään keltaisia, käpristyneitä lehtiä.

Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot

Jossain sirittää vielä heinäsirkka, pimeässä heinikossa, katulampun valossa kiiltelevien haavanlehtien alla. Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot.

Asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia

Että kirjoittaminen ottaa aikansa, turhauttaa, silmät kipeytyvät kirjainten ja ruudun tuijottamisesta huonossa valossa (lukulamppu on posahtanut). Aloitan yhdestä aiheesta ja lopulta päädyn seitsemänteen, asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia, kone on täynnä keskeneräisiä tiedostoja, on alkulauseita ja loppulauseita ja lauseita vaan, eikä mikään lopulta tunnu liittyvän mihinkään, kuluu kahvia ja kuluu teetä ja yhtäkkiä on pimeää, kävelen iltalenkkiä tihkusateessa, lauseet jatkavat päämäärätöntä risteilemistään toisiinsa törmäämättä ja sitten päivä on jo ohi.

Unessa kuljen läpi talon

Unessa kuljen läpi talon, on valoisaa, huoneet jatkuvat, viemärit eivät vedä, kylpyammeen vesi valuu laitojen yli, huoneesta toiseen. Herään sateen ääneen, asunnossa on hämärää, Herra Rattus rummuttaa mietteliäästi kynsiään ikkunalautaa vasten.

Kirjoitusympäristöni

Serkulta saatu Lundia-hylly on tummaksi petsattu, käytössä kulunut, mutta siihen mahtuvat loistavasti kaikki runokirjat mitkä omistan, Cryptocereus hyllyn päälle Perintöaasin (oikeaa aasinnahkaa, matkamuisto 50-luvulta) viereen, ja tietenkin pöytätaso kannettavalle tietokoneelle ja epämääräiselle paperipinolle, joka vain kasvattaa korkeuttaan. Se sisältää laskuja ja muistiinpanopapereita, lehtiä ja kaikkea mitä en jostakin syystä ole heittänyt pois. Sänky on vasemmalla puolella ja ikkuna oikealla, siitä ei kovin hyvin näe ulos, sillä köynnös peittää näkyvyydestä puolet ja valosta tulee ihan vihreää, kun se siilautuu lehtien läpi. Herra Rattus istuu useimmiten ikkunalaudalla, se on sen lempipaikka, eikä ihme, sillä se on hyvällä korkeudella, siitä näkee ulos sen mitä näkee ja sitten se on paremmin samalla tasolla kanssani, minun ei tarvitse kumartua, jos se sanoo jotakin, eikä sen tarvitse kurkotella ja koventaa ääntään. Mutta tässä siis kirjoitan, blogiani ja muuta, ja jos kirjoitan kauan, paperipino koneen vieressä kuumenee, ehkä sille pitäisi tehdä jotakin, ja jos kastelen Cryptocereusta, on muistettava sulkea koneen kansi ettei näppäimistölle vahingossakaan valu vettä, vaikka ei sinne vielä koskaan tähän mennessä ole valunut (koputan puuta!).

(Vastaus Tuiman haasteeseen 'Kirjoitusympäristöni', kuvaa en voinut ottaa, koska en edelleenkään omista digikameraa. Pistän haasteen eteenpäin Penjamille Jäljen ääneen, Katjalle Kirjavaan, Tirpalle Välitilaan , Tristanille Mistä ja mihin?. Ohje löytyy siis Tuimalta .)

Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni

"Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni", aloitan päiväkirjamerkintäni, mutta Herra Rattus sanoo ettei niin voi kirjoittaa, että se kuulostaa liian mahtipontiselta. Ei sitten, mutta kirjoitan sen tähän kumminkin, Herra Rattuksella on aika huono näkö, eikä sillä ole juuri huumorintajuakaan. Juomme vasta aamukahvia vaikka on iltapäivä, tuntuu että päivä on jo ihan hukassa. En tajua miten joskus vain nukuttaa, vaikka eilen ei mennyt edes myöhään, pistäydyimme ystävän kanssa blogimiitissä ja sitten Coronassa ja kun tulin kotiin satoi vettä mutta ei ollut vielä edes aamukaan, tai niin, mikä kellekin sitten on myöhä. Aamulla kuulin kun joku soitti viulua ja Herra Rattus liikkui asunnossa, kompasteli häntäänsä (se on rotaksi uskomattoman kömpelö!) ja koetti yskähdellä että heräisin, mutta ei vain huvittanut nousta, ei yhtään, vaikka en edes muista olivatko unet viipymisen arvoisia. Olen yrittänyt kirjoittaa, eilen ainakin, määrätietoisesti, ja tänään yritän, tuntuu että runokielen kadottaa niin helposti jos tauot ovat liian pitkiä, ajatukset proosallistuvat. Ja iltaisin, töiden jälkeen, syksyn pimeä saa nuokkumaan kirjan äärellä, näytön äärellä, minkä tahansa tekstin, eikä ajatuksia ole yhtään, unia vain, joita ei muista.

Sigur Ros

Yöjuna on sellainen kuin yöjunat aina ovat: humaltuneita, äänekkäitä ihmisiä, mutta koska on sunnuntai-ilta vaunut ovat tyhjillään. Istun penkille, lähelle kolmea teini-ikäistä, kahta poikaa ja yhtä tyttöä ja toivon että heidän volyymitasonsa pysyisi matalana, katson ikkunasta ulos ja ajattelen musiikkia, miten se menee syvälle ja läpi. Kyllästyneen oloinen konduktööri kävelee ohi ja kehottaa nuoria laskemaan kenkänsä lattialle. Yllätyn kun he tottelevat sävyisästi ja jatkavat hyväntuulisina keskeytynyttä keskusteluaan: hekin ovat olleet katsomassa Sigur Rosia ja Heima-elokuvaa. En haluaisi kuunnella, en haluaisi analysoida, vaan katsella vain ulos pimeään ja ajatella huikaisevan kaunista musiikkia ja sen sympaattisia esittäjiä. Joitakin asioita ei vain sanoilla pysty kuvaamaan, teidän olisi itse pitänyt olla siellä.

Kahvi on liian laihaa

Herra Rattuksen mielestä kahvi on liian laihaa, ja onhan se, mutta periaatteesta en myönnä sitä, keittäisi itse parempaa. Jääkaappi on tyhjä, naapurissa joku soittaa viulua, kofeiini alkaa hitaasti vaikuttaa, selailen hätäisesti Hesaria, kohta pitäisi olla menossa taas, ystävän syntymäpäiville, onneksi siellä saa ruokaa. Miksi ihmeessä sitä piti lukea vielä Itkosta puoli viiteen asti aamulla, elokuvien ja Coronassa istumisen jälkeen. Mutta kyllä se tästä, illalla menen katsomaan Sigur Rosia.

Todellinen sammakko

Voisin kirjoittaa tähän yksinkertaisesti "ei ehdi" enkä muuta, mutta kirjoitan silti: kävelin erään valtavan sammakon päältä melkein, yhtenä iltana, kun puistotiellä oli jo pimeää, se hengitti, sen kyljet kiilsivät katulampun valossa. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi nähnyt sammakon.

En viitsi kirjoittaa mitään monimutkaisempaa tänään, olen väsynyt, sammakko on mutkaton, todellinen asia, mutta ehkä on mainittava yksi hyvä elokuva kuitenkin: I'm the cyborg but that's ok (2007). Taas kerran ajattelen mielikuvituksen voimaa, miten todellisuus on monimutkainen asia, miten se jakaantuu lukemattomiksi todellisuuksiksi, eikä koskaan voi tietää kuin omansa - ja mitä jos voisikin?

Mutta nyt, ajattelen vain yksinkertaisia asioita, pesukone pyörii, teemukista kohoaa höyryä ja olen taas kerran hukannut yhdet käsineet. Oikeastaan en halua ajatella sellaisiakaan, on parempi ajatella toisten ajatuksia, otan Juha Itkosen uusimman romaanin yölukemiseksi ja luen kunnes nukahdan.

Miten unissa

Miten unissa toiset ihmiset pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, juuri sellaisina kuin heidät on viimeksi nähnyt, vihreissä juhlamekoissaan tai lapsenäänisinä, ja toiset, pysyvät lapsina aina, vaikka tietää että he eivät ole enää, vaikka olisikin nähnyt muutoksen.

Aamukahvia

"Hyvä on", sanon Herra Rattukselle, ja nousen vastahakoisesti sängystä ylös, harppaan muutamat neliöt ahtaaseen keittokomeroon ja laitan kahvin tulemaan. Herra Rattus katselee kärsimättömänä vierestä, kattila on sille liian painava nostaa, eikä se edes millään ylettyisi hellallekaan. Silmiä kuivaa ja auringonpaiste tuntuu liialliselta nyt, vaikka krapula ei edes ole paha, mutta alavireinen mielentila on. Onneksi ystävä soittaa ja ehdottaa tapaamista kahvilassa, sen jälkeen on vielä kaksi festivaalielokuvaa. Ehkä melankolinen olo haihtuu samantien kun astun ovesta ulos.

Kahvin tuoksu leviää asuntoon ja Herra Rattuksen nenään, ryppy sen otsalla siliää, kaadan sen kupin puolilleen ja paljon maitoa päälle, avaan ikkunan ja päästän syysilman sisään, ikkunalaudalla on kuolleita banaanikärpäsiä ja pölyä, mistä sitä tulee koko ajan. Herra Rattus haluaa kuulla kaiken viikonlopustani, perjantaisesta käynnistä Turussa ja eilisestä baari-illasta. Kerron sille että Aurajoki virtaa edelleen samaan suuntaan, ystävät ovat edelleen samannäköisiä ja kaikki on niin tuttua, tutumpaa vielä kuin täällä. Mutta jätän myös paljon kertomatta, eikä se kysele enempää, se lukee Hesaria jo.

Pidän syksystä

"Pidän syksystä hirveästi", sanon ystävälleni kolmosen ratikassa, on lauantai ja aurinko paistaa matalalta talojen välistä, kello on kuusi ja alkaa olla jo kylmää ja kaupunki näyttää niin kauniilta. Takki tuntuu ohuelta, kuljemme pitkin katuja, etsiskelemme kahvilaa joka ei olisi tupaten täynnä ja viimein sellainen löytyy, puhumme niin kauan että pimenee ja työpäivän kireys haihtuu lihaksista, tulee raukeus ja väsymys ja aika lähteä kotiin.

Sunnuntaina ei tekisi mieli herätä ollenkaan, vaan jäädä hyviin uniin, missä elämä on täydempää, mutta herään kuitenkin, luen lehteä kauan ja kiireettä ja sitten kirjaa (Essi Henrikssonin Ilmestystä) ja sitten suljen puhelimen ja kirjoitan. Saan vihdoin valmiiksi yhden pitkään keskeneräisenä lojuneen runon, ei siitä täydellistä tule, en ole täysin tyytyväinen, mutta valmis se on, kuitenkin ja valmiista tulee aina hyvä olo. Niin hyvä että voi kävellä keskuspuiston läpi hyväntuulisena, metsä tuoksuu ja ilma on raikas ja täynnä uusia alkuja, mahdollisuuksia.

On vapaapäivä

Hämähäkki on tullut esiin kattolampun kiinnikkeen alta, ilmeisesti se tulee aina päivisin kun on valoa, se vaeltelee pitkin kattoa enkä voi olla välillä katsahtamatta ylös missä se menee, inhottaisi istua suoraan sen alapuolella. En tiedä mitä lajia se on, ilmeisesti se ei kudo verkkoja, enkä jostakin syystä ole saanut sitä vielä hengiltä, en ole raatsinut, kun ei se edes ole niin hirveän suuri. On vapaapäivä ja olen kieltäytynyt kaikista sosiaalisista aktiviteeteista, linnoittautunut kotiin pyörittelemään keskeneräisiä lauseita, tilanteenpätkiä, irtonaisia säkeitä, vaikka välillä mieleen hiipii epäilys: hukkaanko vain aikaani, onko tässä järkeä ollenkaan, johtaako tämä lopulta yhtään mihinkään? Jos joskus vuosien kuluttua katselen taaksepäin ja muistelen katumuksella kaikkia vapaapäiviä ja kaikkea sitä aikaa jonka tuhrasin tyhjänpäiväiseen pöytälaatikkoraapusteluun, vaikka olisin voinut tehdä vaikka mitä, viettää aikaa ystävien seurassa, kerätä uusia kokemuksia, elää. Mutta toisaalta yrittämättä jättäminen ehkä harmittaisi enemmän. Hämähäkki on vaeltanut ikkunanviereiseen nurkkaan, huoneessa on hämärää vaikka verhot ovat auki, pitää sytyttää yölamppu palamaan, keittää lisää kahvia.

"Niitä on kaksi, Sofie"

"Niitä on kaksi, Sofie", sanon unessa vanhalle naiselle ja kumarrun silittämään hänen vuoteensa ympärillä juoksentelevia vuohia. Kyyneleet tipahtelevat eläinten turkkiin, vanhan naisen kasvoille, enkä herättyäni enää muista miksi kaikki oli niin surullista, mistä ne vuohet tulivat ja Sofie, ehkä Bo Carpelanin Kesän varjoista, vaikka sen lukemisesta on jo pitkä aika. Ja ehkä Herra Rattus on oikeassa ja täällä tosiaan vetää, suihkun jälkeen palelee, tai sitten se on syksyä vain, keitän kahvia ja yritän herätä.

Nimimukeista ja nenäliinattomuudesta

Aamujunassa nainen laittaa ripsiväriä, eteisessä, horjahdusten välissä, kello on melkein kahdeksan ja on jo kylmä, kaikilla kaulaliinat ja käsineet. Aamujunassa kukaan ei kiinnitä huomiota, kukaan ei katso, ei oikeastaan, kaikki ovat unissa vielä, jossakin rajalla, muita ihmisiä ei olekaan. Töissä laitan nimimukini kaappiin, muiden nimimukien joukkoon, niin kuuluu tehdä, että on kotoisampaa, on jotakin omaa, että on olemassa muukin minä kuin työminä, että ne ovat oikeastaan sama.

Ravaan kaupoilla jalat kipeiksi ja silti tulen kotiin paidatta, miten se voikin olla niin vaikeaa, ettei mikään sovi, vaikka ei se niin rahastakaan kiikasta, ei edes karhukorvainen huppari, johon päädyin kun luovuin virkanaisellisemmista paitapuseroista: että jos nyt tämä ainakin, eikä sitten sekään. Mutta lippuja sain, Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille, onneksi elokuvateatterissa on pimeää, kukaan ei näe mitä on päällä. Elämä on nykyään niin päänsisäistä, jotenkin. Herra Rattus on vieläkin kipeä, enkä muistanut ostaa lisää nenäliinoja, nyt se joutuu niistämään vessapaperiin. Siitä hyvästä se vaati huulirasvaani lainaksi, nenän pieliään varten, niin se selitti, ne kun rohtuvat karheasta paperista. Miten vain, en taida kyllä enää välittää käyttää sitä.