Töissä selailen William Butler Yeatsin Runoja (Wsoy, 1966; suomentanut Aale Tynni) kun silmäni sattuvat runoon "Sirkuseläinten hylkääminen". Miten voimakas otsikko! Näen heti mielessäni kuvan valtavasta puoliksi romahtaneesta teltasta. Köydet natisevat tuulessa ja telttakangas lepattaa, laiha tiikeri painautuu väristen häkkinsä nurkkaan ja takkuinen aasi pureskelee lieassaan jäistä ruohoa. Kotona avaan teoksen kyseisen runon kohdalta ja koen suunnattoman pettymyksen, ei siinä ole vilaustakaan tiikeristä tai aasista, ei hylättyjen eläinten yläpuolella loistavista tähdistä, ei ujeltavasta jäätävästä tuulesta. Kaikki on tylsää allegoriaa vain, taiteilijan painiskelusta luovuutensa kanssa: "Hain teemaani ja turhaan sitä hain,/ hain kuuden viikon aikana päivittäin./ Minun, murtuneen, on kaiketi viimeinkin/ siis pakko tyytyä sydämeeni, vaikka/ suvin ja talvin, aina vanhuuteen,/ on nähty lavalla sirkuseläimeni,/ puujalkapojat ja välkehtivät vaunut,/ Leijona, Nainen, ja Herra tietää, mitkä." Tylsää. Näen mieluummin kuinka aasin leuat pysähtyvät hetkeksi kun se kuulee jonkin äänen (ehkä etäällä kulkeva juna, ei lintu ainakaan, sillä ne ovat tähän aikaan syksystä kovin hiljaisia, paitsi harakat tietysti) kohottaa turpansa taivasta kohden, tähdet heijastuvat sen mustiin silmiin ja hetken näyttää siltä, kuin ne loistaisivat sen sisältä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Statistics
4 kommenttia:
Silumiini, minusta tuntuu, että tuo kaipaamasi runo on se, joka sinun pitäisi kirjoittaa. Sinulla olisi taito siihen.
Työn alla, vaikka tällä hetkellä takkuilee, joskus vain ei löydy ajatuksia vastaavia sanoja...
Älä huoli, kyllä ne oikeat sanat putkahtavat. Siihen voi mennä hieman aikaa, mutta anna alitajunnan työstää :)
Olet oikeassa, pitäisi vain luottaa... Monesti vain tuntuu että luovuus on niin merkillinen asia, oppiiko siihen koskaan luottamaan täysin, ettei koko ajan pelkää, että se voi kadota hetkenä minä hyvänsä ihan kokonaan?
Lähetä kommentti