Autiolla palstanviljelyalueella valtava jänis pistelee poskeensa vihreitä porkkananvarsia. Räkättirastaan pulleat poikaset tuijottavat hölmistyneinä tien vieressä kun ohitan ne, on vieläkin kuuma vaikka kello on yhdeksän illalla, huppari on ihan liikaa. Tänä juhannuksena en ole juonut punaviiniä, enkä nähnyt kokkoa, toisin kuin kirjoitin vuosi sitten ensimmäisessä blogitekstissäni.
Tänä juhannuksena olen oikeastaan unohtanut koko juhannuksen, olen ajatellut lähinnä valaita ja lomaa, sitä miten ne voisi yhdistää, googlannut paikkoja joissa järjestetään valasretkiä. Ja jos hyvin käy, jos tilaa vielä on, olen elokuun lopussa Azoreilla ja näen omin silmin eläimiä, jotka eivät millään pysy poissa unistani, eivätkä runoistani, jostakin ne aina tulevat, uivat tekstin käänteisiin, sivulauseisiin, eikä sitä edes itse huomaa. Mieluiten olisin halunnut katsomaan Vienanmerelle maitovalaita, mutta retkiä ei järjestetä enää silloin kun olen lomalla. Ehkä ensi kesänä sitten.
Maitovalaista näin kerran hyvin vahvan unen: valkoiset pienet valaat uivat matalassa rantavedessä, jalkojeni ympärillä, hengenhädässä, joko meri oli täynnä myrkkyjä tai vesi haihtui, en tiedä, lopulta ne makasivat rannalla, tekivät kuolemaa, kaadoin vettä niiden päälle ja sivelin kohoilevia kylkiä, mutta en voinut mitään ja niiden älykkäiden silmien tuijotukseen ja raastavaan voimattomuuden tunteeseen heräsin. (Olen nähnyt eläimistä sellaisia unia ennenkin, usein). Jotenkin vain tuntuu että valaiden toistuville ilmestymiselle runoihini ja uniin on jokin syy, siksi minulla on vahva tunne siitä että niitä on nähtävä elävänä, omin silmin, juuri nyt. Niin kovasti toivon että matka onnistuu.
Valasmietteiden lisäksi olen lukenut Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän (2005) ja vältellyt runoihin tarttumista: kohta, ihan kohta, luen vielä pari sivua, vielä yhden, ja sitten tiskaan ja pesen kylpyhuoneen lattian, poimin ikkunalaudalta kuolleen ampiaisen. Ja nyt onkin jo ilta ja ihan hirveän myöhä.
Tänä juhannuksena olen oikeastaan unohtanut koko juhannuksen, olen ajatellut lähinnä valaita ja lomaa, sitä miten ne voisi yhdistää, googlannut paikkoja joissa järjestetään valasretkiä. Ja jos hyvin käy, jos tilaa vielä on, olen elokuun lopussa Azoreilla ja näen omin silmin eläimiä, jotka eivät millään pysy poissa unistani, eivätkä runoistani, jostakin ne aina tulevat, uivat tekstin käänteisiin, sivulauseisiin, eikä sitä edes itse huomaa. Mieluiten olisin halunnut katsomaan Vienanmerelle maitovalaita, mutta retkiä ei järjestetä enää silloin kun olen lomalla. Ehkä ensi kesänä sitten.
Maitovalaista näin kerran hyvin vahvan unen: valkoiset pienet valaat uivat matalassa rantavedessä, jalkojeni ympärillä, hengenhädässä, joko meri oli täynnä myrkkyjä tai vesi haihtui, en tiedä, lopulta ne makasivat rannalla, tekivät kuolemaa, kaadoin vettä niiden päälle ja sivelin kohoilevia kylkiä, mutta en voinut mitään ja niiden älykkäiden silmien tuijotukseen ja raastavaan voimattomuuden tunteeseen heräsin. (Olen nähnyt eläimistä sellaisia unia ennenkin, usein). Jotenkin vain tuntuu että valaiden toistuville ilmestymiselle runoihini ja uniin on jokin syy, siksi minulla on vahva tunne siitä että niitä on nähtävä elävänä, omin silmin, juuri nyt. Niin kovasti toivon että matka onnistuu.
Valasmietteiden lisäksi olen lukenut Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän (2005) ja vältellyt runoihin tarttumista: kohta, ihan kohta, luen vielä pari sivua, vielä yhden, ja sitten tiskaan ja pesen kylpyhuoneen lattian, poimin ikkunalaudalta kuolleen ampiaisen. Ja nyt onkin jo ilta ja ihan hirveän myöhä.
Statistics
4 kommenttia:
Voi, kuinka liikuttavan kaunis ajatus lähteä unien, runojen valaiden jäljille. (Nyyh.) Varmasti saat matkasta paljon, löydät jotakin merkittävää, puutuvan palasen johonkin.
Mekään emme nähneet kokkoa, mutta pojat sytyttivät persikkatölkin sisällä nallipyssynauhaa, kuivia heiniä ja pienen pieniä risuja. Se oli aika elämys. :)
Tuo omien tekstien välttely on myös tuttua. Ehkä ne vain ovat sillä hetkellä turhan päällekäyviä tai sitten yrittäisivät jollakin lannistuneella väsähtäneisyydellä viedä liikaa huomiota, vaatia lohtua itsesääliinsä. Silloin ne onkin hyvä jättää itsekseen hetkeksi voimaantumaan. (Suhtaudun sanoihin hiukan kuin lapsiin, välillä oma rauha tekee heillekin ihan hyvää.)
Kesäisiä unia! :)
Niin toivon minäkin...=)
Tuo vaihtoehtoinen "kokko" kuulostaa kyllä aika elämykseltä..:-)
Tuo on kyllä ihan totta, varmasti etäisyys tekeekin hyvää, usein alitajunta työskentelee kuitenkin ja ratkaisut pulpahtavat myöhemmin mieleen, omalla painollaan. (Ja kyllä, eräänlaisia lapsiahan hengentuotoksetkin ovat! =)
Samoin sinulle!
Sait juuri uuden lukijan. Minut. :)
Kivaa! Tervetuloa tänne vaan HeidiR! =)
Lähetä kommentti