Ihan kuin joku jättäisi minulle viestejä. Tänään runokirjan välistä löytyy keltainen lappu, johon on kirjoitettu: "Olet eheä./ ilman minua./ En minä tunne sinun voimaasi." Taas jonkun tuntemattoman lukijan kirjan väliin unohtamia muistiinpanoja. Tällä kertaa kyse on suorasta sitaatista Satu Salminiityn runosta "Madonna ja lapsi", joka sisältyy kokoelmaan Paratiisiaavistus. Lukija on poiminut pitkästä runosta juuri nämä, itselleen jollakin lailla merkitykselliset säkeet.
Kyseinen runo kuvaa äidin kokemusta äiti - lapsi -suhteen symbioottisen vaiheen päätyttyä. Lapsi alkaa olla äidistä erillinen, itsenäinen omatahtoinen minä. Lapsen ottaessa etäisyyttä äiti kokee tulleensa jollakin lailla hylätyksi: "Silti: minä katson sinun elämääsi nyt ensimmäistä/ kertaa enkä näe siinä muotoistani kohtaa. /Olet eheä./ Ilman minua./ En minä tunne sinun voimaasi. / (Ja me olimme jatkuvuus, toistemme edellyttäjät! Emmekö/ me olleet 'minä'?)"
Sinänsä kiinnostavaa, että kyseinen lappu sattui putoamaan kirjasta juuri minun plarauskerrallani, keltaisena ja huomiota herättävänä kuin liikennemerkki. Olen nimittäin viime aikoina pohtinut paljonkin äitiyttä. Puolisen vuotta sitten valmistuneessa gradussani tutkin muun muassa äitiyden tematiikkaa ja maternaalisia ääniä Helena Sinervon Ihmisen kaltaisessa ja tutkielmani kuluessa tuli perehdyttyä hyvinkin syvällisesti feministiteoreetikoiden, kuten Julia Kristevan ja Adrienne Richin kokemuksiin ja ajatuksiin äitiydestä. Niin syvällisesti, että näin graduntekoaikana paljon unia joissa olin raskaana. Lapsettomalle, mutta vahvasti samastumiskykyiselle ihmiselle avautui aiheen ympärillä pyörivän teoreettisen keskustelun kautta kokonaan uusi maailma.
Myös tosielämässä ja iän karttuessa on aihetta vaikea välttää. Ystäväpiirissä käydään keskusteluja äidiksi haluamisesta tai haluamattomuudesta ja joidenkin kohdalla jo äitinä olemisesta. Syyllisyyksistä, peloista, yhteiskunnan paineista. Äitiys on niin iso asia, että sitä on vaikea käsittää ja siihen liittyviä tietoisia päätöksiä on vaikea tehdä, ennen kuin se tosiaan sattuu kohdalle. Minun kohdallani asia ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta silti jokin luontainen vaisto tai kaipuu nousee joskus esiin. Joskus kun näkee vanhemman ja lapsen ja havaitsee aivan tietynlaisen näkymättömän siteen, jollaista ei missään muussa ihmissuhteessa voi olla. Kuten Satu Salminiitty runossaan tiivistää: "Me kyllä tunnemme toisemme/ kuten salaliittolaiset/ kun tulee se hetki, jolloin hajoamme mosaiikiksi/ tähtisumuksi kun/ jäljet eivät jää eikä maa pysy, me tunnistamme toisemme."
Kyseinen runo kuvaa äidin kokemusta äiti - lapsi -suhteen symbioottisen vaiheen päätyttyä. Lapsi alkaa olla äidistä erillinen, itsenäinen omatahtoinen minä. Lapsen ottaessa etäisyyttä äiti kokee tulleensa jollakin lailla hylätyksi: "Silti: minä katson sinun elämääsi nyt ensimmäistä/ kertaa enkä näe siinä muotoistani kohtaa. /Olet eheä./ Ilman minua./ En minä tunne sinun voimaasi. / (Ja me olimme jatkuvuus, toistemme edellyttäjät! Emmekö/ me olleet 'minä'?)"
Sinänsä kiinnostavaa, että kyseinen lappu sattui putoamaan kirjasta juuri minun plarauskerrallani, keltaisena ja huomiota herättävänä kuin liikennemerkki. Olen nimittäin viime aikoina pohtinut paljonkin äitiyttä. Puolisen vuotta sitten valmistuneessa gradussani tutkin muun muassa äitiyden tematiikkaa ja maternaalisia ääniä Helena Sinervon Ihmisen kaltaisessa ja tutkielmani kuluessa tuli perehdyttyä hyvinkin syvällisesti feministiteoreetikoiden, kuten Julia Kristevan ja Adrienne Richin kokemuksiin ja ajatuksiin äitiydestä. Niin syvällisesti, että näin graduntekoaikana paljon unia joissa olin raskaana. Lapsettomalle, mutta vahvasti samastumiskykyiselle ihmiselle avautui aiheen ympärillä pyörivän teoreettisen keskustelun kautta kokonaan uusi maailma.
Myös tosielämässä ja iän karttuessa on aihetta vaikea välttää. Ystäväpiirissä käydään keskusteluja äidiksi haluamisesta tai haluamattomuudesta ja joidenkin kohdalla jo äitinä olemisesta. Syyllisyyksistä, peloista, yhteiskunnan paineista. Äitiys on niin iso asia, että sitä on vaikea käsittää ja siihen liittyviä tietoisia päätöksiä on vaikea tehdä, ennen kuin se tosiaan sattuu kohdalle. Minun kohdallani asia ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta silti jokin luontainen vaisto tai kaipuu nousee joskus esiin. Joskus kun näkee vanhemman ja lapsen ja havaitsee aivan tietynlaisen näkymättömän siteen, jollaista ei missään muussa ihmissuhteessa voi olla. Kuten Satu Salminiitty runossaan tiivistää: "Me kyllä tunnemme toisemme/ kuten salaliittolaiset/ kun tulee se hetki, jolloin hajoamme mosaiikiksi/ tähtisumuksi kun/ jäljet eivät jää eikä maa pysy, me tunnistamme toisemme."
Statistics
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti