Flunssanpoikasen varjolla olen lintsannut tänään lukupiiristä, tuntenut syyllisyyttä, jättänyt pesemättä pyykit, kävelemättä iltalenkin, vältellyt papereiden läpikäynnin jatkamista. Olen istunut kotona ikkunat auki, villapaita päällä, juonut loput mehut jääkaapista ja kyllästymiseen asti teetä. Viimeistellyt yhtä runoa ja ajatellut lähtemisen hyviä puolia. Ei enää välteltäviä ihmisiä, ei enää yllättäviä ja kiusallisia kohtaamisia ruokakaupan leipätiskillä, levykaupassa ja kirjastossa. Niin että hakee asiakkaalle väärän henkilön kirjavarauksen tai huomaa kotiin palattuaan unohtaneensa ostaa leipää.
tiistaina, syyskuuta 19, 2006
sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006
Hyvä kapakka
Sunnuntaiaamun toisen kahvimukillisen jälkeen, alan setviä vanhoja papereita, seulon ne, mitkä haluan ottaa mukaani Helsinkiin, säilyttää uudessa elämässäni, loput heitän raa'asti pois. Törmään yllättäen vanhaan tekstiin, jonka olen kirjoittanut aikoinani Oriveden opistossa, jossa vietin välivuoden ennen kuin aloitin yliopisto-opinnot. Risto Ahti antoi tehtäväksi kirjoittaa otsikolla "Hyvä kapakka" kuvauksen ihanteellisesta kapakasta, jossa tuntisi viihtyvänsä, ja tässä, 19-vuotiaan vakavuudella ja naiiviudella:
"Nap nap, rummuttavat ystävä B:n sormet pöydän pintaa. Nap nap kitaristin tahtiin, jonka hiukset pyyhkivät savuista ilmaa kuin ikkunaa ylös alas, nap nap rumpalin, jonka otsalta vierii lasihelmiä, joiden putoamista ei kukaan kuule, ja nap nap laulajan, joka välillä ryystää vettä tai jotakin muuta yhtä kirkasta. Ystävä A istuu vastapäätä, nojaa leukaansa vasten kämmeniään, suu avautuneena sanoihin, joihin minunkin korvani jaksavat tarttua. Kapakan ovet ovat avoimina tummuvaan iltaan ja ovimiehen hymystä sulavat tähtien sakarat, putoavat alas ihmisten huulille ja silmiin. Autojen valokiilat sivaltavat pimeän kahtia, pujahtavat sisään yli kynnyksen, ohi lahkeiden ja kenkien. Nap nap rummuttavat sormet, pysähtyvät ja piirtävät pöydän pintaan neliapiloita ja juoksevia koiria, joka kohottautuvat pystyyn ja pakenevat pöytien alle. Savurenkaat leijailevat ylös, ohi kynttilöiden ja punaisten lamppujen, rikkoutuvat seiniltä helähtävään nauruun. Valo sukeltaa viinilaseihin, kullanhohteisiin oluttuoppeihin, läikehtii ihmisten kasvoilla. Nap nap laulavat sormet ja aavistuksen verran liikahtaa nesteen pinta lasissa. Pöytien alla sormin piirretyt koirat räksyttävät pudonneita muovituoppeja. Aamu virtaa sisään, äkisti, en huomaa, varjot kapenevat seinillä kuin kissan silmäterät. "
Jotenkin liikutun löytäessäni tekstin, tajutessani kuinka kauan siitä on. Muistan itseni kokemattomana, hirvittävän epävarmana, vakavana, angstisena, hyvin yksinäisenä ja kunnianhimoisena 19-vuotiaana. Ainakin olen sen jälkeen kolunnut paljonkin hyviä kapakoita, vaikkakaan en ihan noin ihanteellisia, saanut paljon hyviä ystäviä, joiden sanoihin "minunkin korvani jaksavat tarttua", ja käynyt heidän kanssaan lukemattomia, mieleen jääneitä kapakkakeskusteluja. Muistaakseni Risto Ahti ei muuten pitänyt tekstin toistuvasta "nap nap"- efektistä.
Kirkkaista ajatuksista ja lyhyydestä
Lauantai-iltana kuuntelemassa Tervakelloa Cafe Wäinössä krapulaisessa seurassa. Itse olen teelinjalla, haluan pitää ajatukseni kirkkaina nyt. Keikan jälkeen poikkeamme vielä toiseen baariin, tupakansavu kirvelee silmissä, ihmettelemme kummallisen lyhyiden ihmisten joukkoesiintymistä, ja sitä miksi 153-senttinen henkilö voi itseään kutsua, jos termi "lyhytkasvuinen" on jo varattu kääpiökasvuisten ihmisten korrektimmaksi nimitykseksi. Pelkästään "lyhyeksi" vai? Kotimatkalla syksy pääsee ohuen takin sisään, kaipaan lämmintä neuletta ja sormikkaita.
perjantaina, syyskuuta 15, 2006
Kirjahyllyt
Käsitellyn puutavaran röykkiö on pienen tunturin korkuinen. Kauempana lojuu puinen sänky josta on pudonnut pohja, keittiönpöytä ylösalaisin. Hylkään niiden seuraan pitkään palvelleet kirjahyllyni, niin huonokuntoiset etteivät kelpaa enää edes kierrätykseen. Kaiken sen jätemäärän näkeminen saa tuntemaan huonoa omaatuntoa, ajattelemaan kaikkia omistamiani tavaroita, sitä kuinka ne vielä joskus kasaantuvat jonnekin syrjään, metsän kupeeseen, säilyvät vielä kauan minun jälkeeni.
Avarammassa asunnossa on kuitenkin helpottunut olo. Seinän viereltä, kirjahyllyjen paikalta, löydän pölyä ja vuosien varrella kadonneita esineitä: silmäneuloja, pinsetit, kyniä ja elokuvakerhon kausikortti vuodelta 2000. Ajalta jolloin sosiaalinen elämäni oli pelkästään massaluentoja ja kollektiivisia elämyksiä pimeässä elokuvateatterissa. Vietän perjantai-iltaa lattialla istuen, kirjapinojen keskellä, kannettavan ja voileipälautasen seurassa, kuuntelen Red Hot Chili Peppersiä ja katselen huonoa elokuvaa televisiosta ilman ääntä.
Avarammassa asunnossa on kuitenkin helpottunut olo. Seinän viereltä, kirjahyllyjen paikalta, löydän pölyä ja vuosien varrella kadonneita esineitä: silmäneuloja, pinsetit, kyniä ja elokuvakerhon kausikortti vuodelta 2000. Ajalta jolloin sosiaalinen elämäni oli pelkästään massaluentoja ja kollektiivisia elämyksiä pimeässä elokuvateatterissa. Vietän perjantai-iltaa lattialla istuen, kirjapinojen keskellä, kannettavan ja voileipälautasen seurassa, kuuntelen Red Hot Chili Peppersiä ja katselen huonoa elokuvaa televisiosta ilman ääntä.
keskiviikkona, syyskuuta 13, 2006
Myöhäisiä maratonpuheluja
Pitkän puhelun jälkeen havahdun: on todella myöhä, asunnossa on kuuma, kurkkua kuivaa. Ikkunat ovat tiukasti kiinni, olen kai puhuessani taas kuljeskellut edestakaisin, availlut ja sulkenut niitä. Alakerrassa on bileet. Edessä on pitkä, uneton ja ärtyisä yö.
sunnuntaina, syyskuuta 10, 2006
Urbaanista elämästä ja juurettomuudesta
Usein isoveljen kanssa käydyt keskustelut kääntyvät maaseudulla vietettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Kumpikaan ei kaipaa takaisin. Tai ehkä satakielen laulua ja käen kukuntaa, tuulen suhinaa puissa, hiljaisuutta, kirkasta tähtitaivasta. Rusakon korvia kesäöisessä apilapellossa. Pääskysiä ja sammakoita. Kävelylenkkejä mäntykankaalla koiran kanssa, kahvin juontia omalla pihalla kesäaamuisin, kimalaisten suristessa angervopensaissa. Yksinäisyyttä en kaipaa, eristyksissä olemisen tunnetta, varsinkin talvisin kun on pimeää ja korkeat kinokset. Vaikka juuri yksinäisyyden ja eristyksissä olemisen vuoksi meistä molemmista kaiketikin tuli kirjallisuusihmisiä, metsän keskellä sosiaalinen verkosto jäi suppeaksi, kirjojen henkilöistä tuli ystäviä, sukulaissieluja. Ja koko ajan oli ikävä jonnekin pois, suurempaan maailmaan.
Opiskelukaupunkiin muutettuani minusta tuli vannoutunut kaupunkilainen. Pidin kerrostaloasumisesta ihan heti. Rappukäytävistä, joiden ovien taakse kätkeytyy aina uusia ja uusia koteja ja elämiä, kaikki niin lähellä, ihan seinän takana. Ja kun valvoi iltaisin, ei ikkunasta katsonut takaisin musta metsä, vaan vastapäisten kerrostalojen seinät, ja jossakin kaukaisessa ikkunassa paloi myös valo. Joku toinenkin oli hereillä, kuljeskeli unta saamatta edestakaisin, keitti ehkä kupin teetä, aloitti tylsää kirjaa. Ajatus siitä tuntui rauhoittavalta ja olo oli heti vähemmän yksinäinen. Ja kaikki ne ihmiset, tilanteet ja tapahtumat, joka päivä puistoissa ja kaduilla ja kahviloissa. Tarkkailijaluonteelle kaupunki on melkein välttämättömyys.
Toisaalta juurettomuuden tunteesta on vaikea päästä. Nuorempana suhtauduin huvittuneen närkästyneesti ihmettelyihin Turkuun muuttoni johdosta. Miksi niin kauas, niin vieraaseen paikkaan. En koskaan ymmärtänyt turkulais- tai savolaisvitsejä, mielestäni näin pienessä maassa oli hullua puhua mistään sisäisistä kulttuurieroista. Mutta muutettuani lapsuusseudulta pois, ymmärsin vähitellen mistä tuollaiset vitsit ja kulttuurikäsitykset syntyvät. Hyvin pienistä asioista, kuten paikkasidonnaisista muistoista tai vaikka murteesta. Se kuulostaa vieraan korvaan vieraalta, saa tuntemaan ulkopuoliseksi, ehkä tiedostamattaankin, missä tahansa. Meni minne tahansa on aina muualta tullut, aina on joku vieras murre, johon ei pääse sisään, joka muistuttaa siitä, että itse on vieras. Mutta ehkä tarpeeksi isossa kaupungissa, tarpeeksi anonyymissä sulatusuunikulttuurissa olo on vähemmän juureton. Voi olla rauhassa juureton, lukemattomien muiden juurettomien joukossa.
Opiskelukaupunkiin muutettuani minusta tuli vannoutunut kaupunkilainen. Pidin kerrostaloasumisesta ihan heti. Rappukäytävistä, joiden ovien taakse kätkeytyy aina uusia ja uusia koteja ja elämiä, kaikki niin lähellä, ihan seinän takana. Ja kun valvoi iltaisin, ei ikkunasta katsonut takaisin musta metsä, vaan vastapäisten kerrostalojen seinät, ja jossakin kaukaisessa ikkunassa paloi myös valo. Joku toinenkin oli hereillä, kuljeskeli unta saamatta edestakaisin, keitti ehkä kupin teetä, aloitti tylsää kirjaa. Ajatus siitä tuntui rauhoittavalta ja olo oli heti vähemmän yksinäinen. Ja kaikki ne ihmiset, tilanteet ja tapahtumat, joka päivä puistoissa ja kaduilla ja kahviloissa. Tarkkailijaluonteelle kaupunki on melkein välttämättömyys.
Toisaalta juurettomuuden tunteesta on vaikea päästä. Nuorempana suhtauduin huvittuneen närkästyneesti ihmettelyihin Turkuun muuttoni johdosta. Miksi niin kauas, niin vieraaseen paikkaan. En koskaan ymmärtänyt turkulais- tai savolaisvitsejä, mielestäni näin pienessä maassa oli hullua puhua mistään sisäisistä kulttuurieroista. Mutta muutettuani lapsuusseudulta pois, ymmärsin vähitellen mistä tuollaiset vitsit ja kulttuurikäsitykset syntyvät. Hyvin pienistä asioista, kuten paikkasidonnaisista muistoista tai vaikka murteesta. Se kuulostaa vieraan korvaan vieraalta, saa tuntemaan ulkopuoliseksi, ehkä tiedostamattaankin, missä tahansa. Meni minne tahansa on aina muualta tullut, aina on joku vieras murre, johon ei pääse sisään, joka muistuttaa siitä, että itse on vieras. Mutta ehkä tarpeeksi isossa kaupungissa, tarpeeksi anonyymissä sulatusuunikulttuurissa olo on vähemmän juureton. Voi olla rauhassa juureton, lukemattomien muiden juurettomien joukossa.
perjantaina, syyskuuta 08, 2006
Melankolinen viikko ja uusi elämä
Melankolian vallassa vietetty viikko alkaa olla lopuillaan: liikaa juhlimista, heräämisiä vieraissa asunnoissa. Ajattelen: uudessa elämässä, uudessa kaupungissa kaikki on toisin. Enemmän yksinäisyyttä, kirjoja, luovuutta ja sisäistä rauhaa. Syysyö leyhyy ikkunasta sisään, ajattelen tulevia teenmakuisia iltoja, pitkiä kävelylenkkejä, kirjoituspöydän lampun valoa.
keskiviikkona, syyskuuta 06, 2006
Naakka
Rakennustyömaan laidalla naakka hyppelehtii keltainen lehti nokassaan. Olen ihmeissäni, syövätkö naakat lehtiä? Menen lähemmäs, naakka pudottaa lehden, mutta ei lennähdä pakoon. Sitten huomaan: se riiputtaa toista siipeään. Älykkäät silmät tuijottavat epäluuloisina, pää kääntyy puolelta toiselle. Jatkan matkaani saamatta jo valmiiksi alavireisestä mielestäni siipirikon ahdinkoa. Seuraavana aamuna naakkaa ei enää näy.
tiistaina, syyskuuta 05, 2006
Omenien tuoksu ja lähdön tuntu
Sade alkaa kesken kävelylenkin. Tuoksuu syksyltä ja puusta pudonneilta omenilta, maalta. Sitten se taukoaa ja jäämme vielä ystäväni talon kohdalle keskustelemaan, kastunein kengin ja hiuksin. Siili juoksee tien yli. Puhuttavaa riittää, kuten aina. On jo pimeää, kun pääsen kotiin. Katselen sekasotkua ympärilläni ja ajattelen, että pian katson asuntoani tyhjänä, tyhjiltä ikkunalaudoilta ulos. Tulevaisuudessa ei ole enää kävelylenkkejä tutun ystävän seurassa, tutun lähiön poikki, tuttujen ruskeakylkisten lehmien ohi.
lauantaina, syyskuuta 02, 2006
Matkalla uuden kaupunginosan halki
Pyörän tarakalta, ystävän kyydissä, kaupunki näyttäytyy toisenlaisessa perspektiivissä. Tässä kaupunginosassa en muista ennen käyneeni: kaikki vihreys, köynnökset, puut ja pensaat, vanhat puutalot, lasiverannoilta tulviva valo. Ja vihdoin tuttu ja kiemurteleva joki, ihmiset sen rannoilla. Ihana, pimeä ja lämmin alkusyksyn yö.
torstaina, elokuuta 31, 2006
Läpikuultava olio ja huono kasvatus
"Toisin kuin monet poikamiehet, leskimiehet ja eronneet, joita olen myöhemmin tavannut, isä ei koskaan vajonnut niin alas että olisi ilman naisia asuvien miesten tapaan alkanut tyhjentää taskunsa kasoiksi pöydälle tai piirongille tai pitää vaatteitaan tuolin selkämyksillä."
- Elizabeth Kostova, Historiantutkija -
Enpä ole koskaan ennen ajatellutkaan asiaa aivan tuolta kantilta, itse olen nimittäin tainnut aina tehdä juuri noin. Tyhjennän usein farkkujeni, takkini ja olkalaukkuni taskut kuiteista, kolikoista, nenäliinoista ja sen sellaisesta laskeakseni ne ensimmäiselle eteeni sattuvalle pinnalle: kirjahyllyyn, sohvalle tai pöydälle. Ei siis toivoakaan mistään sisustussilmällä asetelluista koriste-esineistä ihastuttavilla pienillä pöydillä, minun kodissani ne pysyisivät ikuisen kuittisateen peitossa. Vaatteetkaan eivät yleensä ehdi edes pyykkitelineeltä kaappiin asti, kun ne on taas sullottava pyykkikoneeseen, lojuttuaan ensin viikon päivät käytettyinä tuoleilla, sängyllä tai lattialla.
Tänä aamuna läpikuultava, siiraa muistuttava olio kulkee tutkiskellen lavuaarin reunaa pitkin. En tiedä mikä se on tai mistä se on tullut. Oletettavasti viemäristä. Otus saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Tällaisesta on tultava loppu. Miten oppisin olemaan järjestelmällisempi, käytännöllisempi ja siistimpi? Aika ajoin yritän ja pystynkin vähän aikaa, kunnes taas lipsahdan entiseen. En todellakaan pidä likaisuudesta tai sekasotkusta. Vanhempieni luona käydessäni ärsyynnyn helposti pölymakkaroista sohvan alla, hometta kasvavista asioista ja vanhoista maitopurkeista jääkaapissa (joita löytyy myös omasta jääkaapistani) kuivuneista omenanraadoista, joita löytyy vierashuoneen nurkista ja joista koira kokee löytämisen riemua kantaessaan niitä sänkyyni. Tai sohvilla ja lattioilla lojuvista pyyhkeistä, villapaidoista ja kalsareista, joita koira ravistelee ja kiskoo perässään ympäri asuntoa. Jospa vika onkin siis geeneissä tai kasvatuksessa? Vai onko kyse vain yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että omat sotkut häiritsevät vähemmän kuin vieraat.
- Elizabeth Kostova, Historiantutkija -
Enpä ole koskaan ennen ajatellutkaan asiaa aivan tuolta kantilta, itse olen nimittäin tainnut aina tehdä juuri noin. Tyhjennän usein farkkujeni, takkini ja olkalaukkuni taskut kuiteista, kolikoista, nenäliinoista ja sen sellaisesta laskeakseni ne ensimmäiselle eteeni sattuvalle pinnalle: kirjahyllyyn, sohvalle tai pöydälle. Ei siis toivoakaan mistään sisustussilmällä asetelluista koriste-esineistä ihastuttavilla pienillä pöydillä, minun kodissani ne pysyisivät ikuisen kuittisateen peitossa. Vaatteetkaan eivät yleensä ehdi edes pyykkitelineeltä kaappiin asti, kun ne on taas sullottava pyykkikoneeseen, lojuttuaan ensin viikon päivät käytettyinä tuoleilla, sängyllä tai lattialla.
Tänä aamuna läpikuultava, siiraa muistuttava olio kulkee tutkiskellen lavuaarin reunaa pitkin. En tiedä mikä se on tai mistä se on tullut. Oletettavasti viemäristä. Otus saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Tällaisesta on tultava loppu. Miten oppisin olemaan järjestelmällisempi, käytännöllisempi ja siistimpi? Aika ajoin yritän ja pystynkin vähän aikaa, kunnes taas lipsahdan entiseen. En todellakaan pidä likaisuudesta tai sekasotkusta. Vanhempieni luona käydessäni ärsyynnyn helposti pölymakkaroista sohvan alla, hometta kasvavista asioista ja vanhoista maitopurkeista jääkaapissa (joita löytyy myös omasta jääkaapistani) kuivuneista omenanraadoista, joita löytyy vierashuoneen nurkista ja joista koira kokee löytämisen riemua kantaessaan niitä sänkyyni. Tai sohvilla ja lattioilla lojuvista pyyhkeistä, villapaidoista ja kalsareista, joita koira ravistelee ja kiskoo perässään ympäri asuntoa. Jospa vika onkin siis geeneissä tai kasvatuksessa? Vai onko kyse vain yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että omat sotkut häiritsevät vähemmän kuin vieraat.
lauantaina, elokuuta 26, 2006
Luopumisesta ja yliluonnollisista asioista
Irtisanoin tänään vuokrasopimukseni, reilun kuukauden päästä muutan pois tästä kaupungista, jota olen seitsemän vuoden ajan toisinaan vihannut ja toisinaan rakastanut. Odottamani haikeuden sijasta on helpottunut olo. Vaikka edessä on hyppääminen tuntemattomaan, se on silti enimmäkseen ravistautumista vanhoista kaavoista, uuden alku. Vaikka onkin vaikeaa jättää tuttu, entinen elämä taakseen, on silti joskus uskallettava luopua ja lähteä, uudistautumisen nimissä.
Aloitin Elizabeth Kostovan romaanin Historiantutkija. Vaikka tiedän että mikään jännitys ja yliluonnollisten asioiden ajatteleminen ei sovi minulle, seuraavat yöt nukun varmaankin valot päällä, narahduksia kuulostellen ja ovenkahvan liikkumista peläten. Sellaisia öitä on tullut vietettyä liiankin usein jo pelkästään siitä syystä, että työskentelen päivittäin rakennuksessa, jossa liikkuu todellakin oikea kummitus, ja josta useilla työtovereillani on omakohtaisia kokemuksia. On vaikea käsittää miten rauhallisesti he suhtautuvat näkemäänsä, itse kun näen painajaisia jo pelkästä ajatuksestakin...
Aloitin Elizabeth Kostovan romaanin Historiantutkija. Vaikka tiedän että mikään jännitys ja yliluonnollisten asioiden ajatteleminen ei sovi minulle, seuraavat yöt nukun varmaankin valot päällä, narahduksia kuulostellen ja ovenkahvan liikkumista peläten. Sellaisia öitä on tullut vietettyä liiankin usein jo pelkästään siitä syystä, että työskentelen päivittäin rakennuksessa, jossa liikkuu todellakin oikea kummitus, ja josta useilla työtovereillani on omakohtaisia kokemuksia. On vaikea käsittää miten rauhallisesti he suhtautuvat näkemäänsä, itse kun näen painajaisia jo pelkästä ajatuksestakin...
keskiviikkona, elokuuta 23, 2006
Kynnyksellä
Kuin seisoisi jollakin rajalla, kynnyksellä. Tulevaisuus mahtuu suuriin ruskeisiin kirjekuoriin, päiviin, joilla ei ole ääriviivoja, muotoa.
maanantaina, elokuuta 21, 2006
Koiran ikävä
Vanhempieni fieldspanieli kulkee kannoillani ympäri asuntoa kun pakkaan, kanniskellen suussaan rakkaiden laumalaistensa tavaroita: äitini kenkää, isäni housuja ja pikkusiskoni rintaliivejä, kaikkien parittomia sukkia. Kun viikkaan vaatteita reppuun, se tuijottaa surumielisin silmin, pää kallellaan, suuret luppakorvat riippuen, ja raapsii välillä käpälällään olkapäätäni. Nuolee hiuksiani, työntää kuononsa meikkipussiini, kömpii syliini kesken kaiken, iso koira. Kun harjaan hampaitani kylpyhuoneessa, se uikuttaa oven takana kunnes lasken sen sisään. Läpivedon paiskoma ovi pelottaa koiraa, se painautuu pohkeitani vasten ja ulisee. Kun solmin kengännauhoja eteisessä, puen takkia päälle, se katselee vaitonaisena, häntä ja pää riipuksissa. Lähtiessäni painan ulko-oven takanani kiinni ja kuulen koiran haukun vanhempieni makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Vältän vilkaisemasta taakseni mutta tiedän, että siellä se seisoo, etukäpälät ikkunalaudalla ja seuraa katoamistani kaukaisuuteen. Se vihaa lähtöjä. On kamalaa lähteä.
keskiviikkona, elokuuta 16, 2006
Tavasta olla maailmassa ja asioiden ytimistä
Mikä on se asia, joka tekee juuri sinun tavastasi olla tässä maailmassa erityisen, kysyn eräältä ystävältäni ja tuskastun, kun hän ei alkuunkaan osaa vastata. Mikä on se asia, joka tekee sinusta juuri sinut, jota ymmärtämättä ei sinua voi oikeasti tuntea? Sitten nolottaa hermostumiseni, ehkä se olen vain minä, joka problematisoin ja analysoin jokaista liikettäni ja siirtoani tässä todellisuudessa ja samanaikaisesti myös kaikkien kanssaihmisteni tekoja, eleitä ja sanoja. Miksi pitää yrittää tunkeutua koko ajan kaiken ytimeen, tehdä asioista painavampia kuin ne ovat? (Ja toisaalta, juuri se tuottaa välitöntä mielihyvää, tekee elämän moniulotteisemmaksi, vaikkakin myös monimutkaisemmaksi).
On kuuma, edelleen. Nukuin pitkään näkemättä unia. Ehkä ne käpertyivät liian syvälle paperipinojen väleihin, pussilakanan sisään, eivätkä enää päässeet ryömimään sieltä pois.
On kuuma, edelleen. Nukuin pitkään näkemättä unia. Ehkä ne käpertyivät liian syvälle paperipinojen väleihin, pussilakanan sisään, eivätkä enää päässeet ryömimään sieltä pois.
tiistaina, elokuuta 15, 2006
Pala mandariinia
Kuu on kirkas ja kallellaan, kellertävä kuin mandariinin lohko. On pimeää, lähes mustaa, elokuun yö. Vaikka tuntuu syksyltä, sitkeä, loputon helle saa jalkapohjat kuumottamaan, halkeilemaan, kuivumaan kuin maan ja kasvien juuret. Unet ovat pysyneet viime öinä loitolla, tänään kuitenkin uskon että ne palaavat, käpertyvät vuodevaatteiden laskoksiin, vaatemyttyjen ja paperiröykkiöiden keskelle ja väliin, pysyisivät lähellä tänä yönä, olen hirvittävän väsynyt. Tule uni, tule sade ja syksy.
lauantaina, elokuuta 12, 2006
Lauantai-iltana
Tämän päivän merkittävimmät asiat: uimassa käynti ystävän kanssa ja Belle & Sebastianin Tigermilk. Kävelen vain levykauppaan ja ostan levyn, enkä ajattele, vaikka tällä hetkellä minulla ei olisi varaa mihinkään ylimääräiseen. Se vain on hieno levy ja minun teki mieli kuunnella juuri sitä juuri nyt. Loppupäivän olen erakkona, jatkan Austenin lukemista ja kieltäydyn toisen ystäväni ehdotuksesta lähteä yhdelle. Keitän kahvia, kirjoitan. Välillä katselen ikkunasta kun ihmisiä kulkee kaupunkiin ja vastapäiseen baariin. Hämärtyy, autojen valot alkavat erottua, ikkunasta tulvii miellyttävää viileää ilmaa. Juon lisää kahvia. Suljen välillä ikkunan, ja sitten taas avaan sen. Kävelen edestakaisin huoneesta toiseen. Ajattelen. Pitkästä aikaa lauantai-iltana yksinäisyys ei tunnu lainkaan ahdistavalta.
torstaina, elokuuta 10, 2006
Kirjallisuuskysymyksiä
Haasteen heittivät Raapimisjälkiä -blogin kirjoittaja Kati ja Tirppa Välitilassa -blogista.
1. Kirja joka muutti elämäsi?
Jos ajatellaan ihan konkreettisesti, niin varmastikin Italo Calvinon Paroni puussa oli sellainen, sen avulla pääsin aikanani yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Ja Helena Sinervon runous. Vaihdoin pääainetta yleisestä kirjallisuustieteestä kotimaiseen kirjallisuuteen, jotta voisin tehdä hänen lyriikastaan gradun. Ei kyllä sinänsä mikään kovin mullistava elämänmuutos.
2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Yleensä minulla ei ole tapana lukea romaaneja montaa kertaa, maailma on niin täynnä opuksia, jotka pitäisi ja haluaisi lukea, eikä aika riitä millään useampiin lukukertoihin. Mutta niitäkin romaaneja on kertynyt aika paljon, jotka olen kahlannut läpi useammin kuin kerran, syystä tai toisesta. Mainittakoon sellaisesta nyt vaikka Leslie Marmon Silkon Riitti. Hyviä runokirjoja taas yleensä aina luen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä runous vaatii usein useamman lukukerran, ja runoihin tapaa aina palata.
3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Hyvin vaikea kysymys. Ei siellä varmaan yhdellä kirjalla selviäisi. Tarvitsisin kokonaisen kirjaston.
4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi?
Hmm... Vaikeasti tulkittava kysymys, ainakin Erlend Loen Supernaiivi oli hauska ja siitä tuli hyvä mieli. Myös L.M. Montgomeryn Sininen linna on oikea hyvän mielen kirja.
5. Kirja joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin?
Ainakin Mustakorva Bim, joskus lapsena ja ehdottomasti Adamsin Ruttokoirat. Nuoruuden angstissa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Dostojevskin melodramaattiset ja neuroottiset henkilöhahmot ja heidän onnettomat kohtalonsa kolahtivat silloin todella lujaa. Luin Dostojevskin tuotantoa putkeen ja ahmimalla. Ja sitten tietysti Tomi Kontion Taivaan latvassa, joka on todella kaunis ja kaipauksentäyteinen runoteos. Niin ja tietenkin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Vanhemmiten olen huomannut liikuttuvani hyvinkin herkästi, itse asiassa aika monien kirjojen kanssa on alkanut käydä niin.
6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun?
Varmaan mikä tahansa oma. Ehkä sitten joskus...
7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Huonosti, kömpelösti tai heppoisesti kirjoitetut kirjat suututtavat aina ja minun puolestani saisivat jäädä julkaisematta. Kirjaston runohyllyissä olen kyllä törmännyt aivan kamaliin omakustannetekeleisiin, eräskin runokokoelma oli nelisensataa sivua pitkä, täynnään editoimatonta ja kliseistä tilitystä. Kirjoittajalleen tällaisilla teoksilla on varmasti suurikin merkitys, mutta niiden paikka ei välttämättä ole kirjaston hyllyssä tai edes kirjan kansien välissä.
8. Kirja jota parhaillaan luet?
Jane Austenin Kasvattitytön tarina.
9. Kirja jonka aiot lukea?
Tällä hetkellä hyllyssä lukuvuoroa odottavat Carol Shieldsin Austen-elämäkerta, Bo Carpelanin Kesän varjot, Riina Katajavuoren Kirjeitä Jekaterinburgiin sekä pino sarjakuvia. Ikuisuusprojektina olisi myös saada Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä joskus loppuun, projekti on ollut jäissä hieman pidempään, vasta kolme osaa on luettuna.
10. Haasta viisi bloggaajaa.
Aika monet näyttävät jo vastanneen. Haastankin tässä ne kaikki päiväkirjani lukijat, jotka eivät vielä ole sitä tehneet. Nagelina?
1. Kirja joka muutti elämäsi?
Jos ajatellaan ihan konkreettisesti, niin varmastikin Italo Calvinon Paroni puussa oli sellainen, sen avulla pääsin aikanani yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Ja Helena Sinervon runous. Vaihdoin pääainetta yleisestä kirjallisuustieteestä kotimaiseen kirjallisuuteen, jotta voisin tehdä hänen lyriikastaan gradun. Ei kyllä sinänsä mikään kovin mullistava elämänmuutos.
2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Yleensä minulla ei ole tapana lukea romaaneja montaa kertaa, maailma on niin täynnä opuksia, jotka pitäisi ja haluaisi lukea, eikä aika riitä millään useampiin lukukertoihin. Mutta niitäkin romaaneja on kertynyt aika paljon, jotka olen kahlannut läpi useammin kuin kerran, syystä tai toisesta. Mainittakoon sellaisesta nyt vaikka Leslie Marmon Silkon Riitti. Hyviä runokirjoja taas yleensä aina luen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä runous vaatii usein useamman lukukerran, ja runoihin tapaa aina palata.
3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Hyvin vaikea kysymys. Ei siellä varmaan yhdellä kirjalla selviäisi. Tarvitsisin kokonaisen kirjaston.
4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi?
Hmm... Vaikeasti tulkittava kysymys, ainakin Erlend Loen Supernaiivi oli hauska ja siitä tuli hyvä mieli. Myös L.M. Montgomeryn Sininen linna on oikea hyvän mielen kirja.
5. Kirja joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin?
Ainakin Mustakorva Bim, joskus lapsena ja ehdottomasti Adamsin Ruttokoirat. Nuoruuden angstissa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Dostojevskin melodramaattiset ja neuroottiset henkilöhahmot ja heidän onnettomat kohtalonsa kolahtivat silloin todella lujaa. Luin Dostojevskin tuotantoa putkeen ja ahmimalla. Ja sitten tietysti Tomi Kontion Taivaan latvassa, joka on todella kaunis ja kaipauksentäyteinen runoteos. Niin ja tietenkin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Vanhemmiten olen huomannut liikuttuvani hyvinkin herkästi, itse asiassa aika monien kirjojen kanssa on alkanut käydä niin.
6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun?
Varmaan mikä tahansa oma. Ehkä sitten joskus...
7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Huonosti, kömpelösti tai heppoisesti kirjoitetut kirjat suututtavat aina ja minun puolestani saisivat jäädä julkaisematta. Kirjaston runohyllyissä olen kyllä törmännyt aivan kamaliin omakustannetekeleisiin, eräskin runokokoelma oli nelisensataa sivua pitkä, täynnään editoimatonta ja kliseistä tilitystä. Kirjoittajalleen tällaisilla teoksilla on varmasti suurikin merkitys, mutta niiden paikka ei välttämättä ole kirjaston hyllyssä tai edes kirjan kansien välissä.
8. Kirja jota parhaillaan luet?
Jane Austenin Kasvattitytön tarina.
9. Kirja jonka aiot lukea?
Tällä hetkellä hyllyssä lukuvuoroa odottavat Carol Shieldsin Austen-elämäkerta, Bo Carpelanin Kesän varjot, Riina Katajavuoren Kirjeitä Jekaterinburgiin sekä pino sarjakuvia. Ikuisuusprojektina olisi myös saada Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä joskus loppuun, projekti on ollut jäissä hieman pidempään, vasta kolme osaa on luettuna.
10. Haasta viisi bloggaajaa.
Aika monet näyttävät jo vastanneen. Haastankin tässä ne kaikki päiväkirjani lukijat, jotka eivät vielä ole sitä tehneet. Nagelina?
keskiviikkona, elokuuta 09, 2006
"Eläimet rakastavat tätä taloa"
"Jasmiini kukkii,
salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämme hitaasti."
- Sirkka Selja -
Lainattu runo (kuten otsikkokin) on Seljan teoksesta Talo nimeltä villiruusu (1975), joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini runoteosten joukossa. Runot muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, kuin pienistä välähdyksistä koostuvan kertomuksen, jossa kuvataan yksinäisen naisen elämää talossaan kasvien ja eläinten keskellä. Perinteisesti talo on mielletty runokielessä minuuden symboliksi, ja näin ollen talo nimeltä Villiruusu ei ole pelkästään talo, vaan se kuvastaa erästä ihmismieltä, runojen puhujaa itseään.
Runot ovat pelkistettyjä, lyhyitä ja kauniita. Niissä on paljon hiljaisuutta ja kaipausta: "Puuportaat tömähtelevät pehmeästi/ tässä kesäyön noidutussa talossa./ Joka kerta minä ajattelen:/ nyt sinä tulet./ Mutta se onkin/ minun erämaajuovainen tiikerini." Mutta myös levollisuutta ja elämäänsä sopeutuneen ihmisen tyytyväisyyttä: "Aina on jonkun kasvot/ eläimen kukan tai ihmisen/ aina on vierelläsi/ joku viiksekäs/ kissa." Tällä hetkellä teos koskettaa erityisen paljon. Yritän ottaa oppia runojen puhujan maailmankuvasta, olla iloinen tästä hetkestä, kaikista pienistä arkisista asioista, siitä mitä olen ja siitä mitä minulla on. Tulla levollisemmaksi ja seesteisemmäksi. Sovittautua elämäni muotoisesta ovesta sisään. Itseeni. Kissat ja sisiliskot tosin puuttuvat vielä.
salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämme hitaasti."
- Sirkka Selja -
Lainattu runo (kuten otsikkokin) on Seljan teoksesta Talo nimeltä villiruusu (1975), joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini runoteosten joukossa. Runot muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, kuin pienistä välähdyksistä koostuvan kertomuksen, jossa kuvataan yksinäisen naisen elämää talossaan kasvien ja eläinten keskellä. Perinteisesti talo on mielletty runokielessä minuuden symboliksi, ja näin ollen talo nimeltä Villiruusu ei ole pelkästään talo, vaan se kuvastaa erästä ihmismieltä, runojen puhujaa itseään.
Runot ovat pelkistettyjä, lyhyitä ja kauniita. Niissä on paljon hiljaisuutta ja kaipausta: "Puuportaat tömähtelevät pehmeästi/ tässä kesäyön noidutussa talossa./ Joka kerta minä ajattelen:/ nyt sinä tulet./ Mutta se onkin/ minun erämaajuovainen tiikerini." Mutta myös levollisuutta ja elämäänsä sopeutuneen ihmisen tyytyväisyyttä: "Aina on jonkun kasvot/ eläimen kukan tai ihmisen/ aina on vierelläsi/ joku viiksekäs/ kissa." Tällä hetkellä teos koskettaa erityisen paljon. Yritän ottaa oppia runojen puhujan maailmankuvasta, olla iloinen tästä hetkestä, kaikista pienistä arkisista asioista, siitä mitä olen ja siitä mitä minulla on. Tulla levollisemmaksi ja seesteisemmäksi. Sovittautua elämäni muotoisesta ovesta sisään. Itseeni. Kissat ja sisiliskot tosin puuttuvat vielä.
lauantaina, elokuuta 05, 2006
Lauseenpätkistä, ystävistä, sarjakuvista
Keitän lisää kahvia, unohdan syödä: yritän lukea runoja, päästä rytmiin kiinni, virittäytyä, kirjoittaa itse. Syntyy vain katkonaisia lauseita, lauseenpätkiä, jotka jätän lepäämään, hautumaan.
Viime aikoina olen ollut ystävilleni huonotuulinen, poissaoleva, epäsosiaalinen. Kaivannut aikaa itseni kanssa, omien tekemisteni parissa. Työ on vaatinut paljon sosiaalista energiaa, hymyilemistä, positiivisuutta, skarppaamista ja koko ajan kiinnostuneena olemista. Kaikki se on pois muilta, omilta ihmisiltäni. Syyskuun loppu lähenee ja sen jälkeinen tulevaisuus on pelkkä tyhjä taulu. Laitan alkuviikosta työhakemuksen muualle ja nyt jo pelottaa, jos vaikka saisinkin sen työn, joutuisin lähtemään tästä kaupungista, jättämään ihan kaiken, koko nykyisen elämäni. Vaikka toisinaan janoankin palavasti elämänmuutosta, jotakin uutta, olen useimmiten iloinen siitä mitä minulla on: paljon ystäviä. Heistä olisi raskasta erota.
Olen taas pitkästä aikaa perehtynyt sarjakuvien maailmaan, lukenut Timo Mäkelän sarjakuvat Emil ja Sofi ja Rooma, Terhi Ekebomin Uusissa maisemissa (2005) ja Ville Tietäväisen Linnut ja meret (2003). Tyylillisesti kiinnostavimpia olivat kaksi viimeksi mainittua. Terhi Ekebomin hieman naivistinen, pelkistetty tyyli ja Ville Tietäväisen mielettömän kaunis piirrosjälki, huikaisevat perspektiivit ja kuvakulmat. Miten paljon kuvalla voikaan kertoa: niin paljon tunteita ja tunnelmia vähäeleisesti, pienillä keinoilla, pienessä tilassa. Vesipisaran hidastettu putoaminen astiaan, käden liike, kyynel.
Pitäisi myös lukea Jane Austenin Kasvattitytön tarina lukupiiriä varten. Olen varmastikin sen joskus nuorena lukenut, mutta siitä on jo niin kauan etten muista enää, en ainakaan niin hyvin, että pystyisin keskustelemaan siitä analyyttisesti tohtorisseurassa... Myös Carol Shieldsin tuore Austen-elämäkerta odottaa lukemistaan. Kun vain ehtisi, jossakin välissä. Tänäänkin olen menossa erään ystäväni luo tekemään ruokaa ja juomaan viiniä. Tai luulenpa että kallistun kuitenkin siiderin ostamiseen, viime aikoina punaviini ei ole enää jostakin syystä maistunut.
Viime aikoina olen ollut ystävilleni huonotuulinen, poissaoleva, epäsosiaalinen. Kaivannut aikaa itseni kanssa, omien tekemisteni parissa. Työ on vaatinut paljon sosiaalista energiaa, hymyilemistä, positiivisuutta, skarppaamista ja koko ajan kiinnostuneena olemista. Kaikki se on pois muilta, omilta ihmisiltäni. Syyskuun loppu lähenee ja sen jälkeinen tulevaisuus on pelkkä tyhjä taulu. Laitan alkuviikosta työhakemuksen muualle ja nyt jo pelottaa, jos vaikka saisinkin sen työn, joutuisin lähtemään tästä kaupungista, jättämään ihan kaiken, koko nykyisen elämäni. Vaikka toisinaan janoankin palavasti elämänmuutosta, jotakin uutta, olen useimmiten iloinen siitä mitä minulla on: paljon ystäviä. Heistä olisi raskasta erota.
Olen taas pitkästä aikaa perehtynyt sarjakuvien maailmaan, lukenut Timo Mäkelän sarjakuvat Emil ja Sofi ja Rooma, Terhi Ekebomin Uusissa maisemissa (2005) ja Ville Tietäväisen Linnut ja meret (2003). Tyylillisesti kiinnostavimpia olivat kaksi viimeksi mainittua. Terhi Ekebomin hieman naivistinen, pelkistetty tyyli ja Ville Tietäväisen mielettömän kaunis piirrosjälki, huikaisevat perspektiivit ja kuvakulmat. Miten paljon kuvalla voikaan kertoa: niin paljon tunteita ja tunnelmia vähäeleisesti, pienillä keinoilla, pienessä tilassa. Vesipisaran hidastettu putoaminen astiaan, käden liike, kyynel.
Pitäisi myös lukea Jane Austenin Kasvattitytön tarina lukupiiriä varten. Olen varmastikin sen joskus nuorena lukenut, mutta siitä on jo niin kauan etten muista enää, en ainakaan niin hyvin, että pystyisin keskustelemaan siitä analyyttisesti tohtorisseurassa... Myös Carol Shieldsin tuore Austen-elämäkerta odottaa lukemistaan. Kun vain ehtisi, jossakin välissä. Tänäänkin olen menossa erään ystäväni luo tekemään ruokaa ja juomaan viiniä. Tai luulenpa että kallistun kuitenkin siiderin ostamiseen, viime aikoina punaviini ei ole enää jostakin syystä maistunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)