Pimeänä, inhottavana, vapaapäivien jälkeisenä aamuna, seuraavat säkeet soivat herätessä päässäni kuin mantra: "Kun nyt kerron keisarista näet hänet, keisarin, kesken kaiken,/ kun nyt kerron keisarista, näet: talvi on, keisari yksinäinen,/ keisari on kuva joka käy selväksi hämärässä,/ keisari on kuva,/ hämärä on tulemassa,/ on ryteikkö rinteillä kuin kotkanpesä, oksien tiuha kuivuus,/ ja keisari on yksin ja hän on kirkas". Säkeet ovat alku eräästä runosta Paavo Haavikon kokoelmassa Tuuliöinä (1953). Pidän runon rytmistä, joka tosiaankin jää kaikumaan päässä kuin hittibiisi. Pidän runon visuaalisuudesta, runon vahvasta pysäytetystä kuvasta, jossa keisari istuu huvilinnassaan "joka on kylmä talvella".
Ja ennen kaikkea pidän runon puhetilanteen konkreettisuudesta, sekä puhuja että kuulija paikantuvat samaan tilaan, saman runon sisälle, tilanteessa on puhuja, joka kertoo jotakin jollekin kuulijalle: "Olen johtanut sinut harhaan ja seisot talvisen vuoren äärellä/ ja koet tähystää oksien halki keisaria jota ei olekaan". Olen yleensäkin erityisen kiinnostunut runojen puhetilanteista, puhujuuden kysymyksestä, siitä millaiset "henkilöhahmot" runoissa puhuvat, miten runojen puhujat rakentuvat muutaman säkeen varaan ja mitä noista säkeistä on pääteltävissä, ja ennen kaikkea siitä, kenelle he sanansa osoittavat, puhuvatko he jollekin henkilöidylle puhutellulle, ja mitä tästä puhutellusta voidaan päätellä muutaman rivin perusteella. Eli tässä mielessä siis hyvin kiinnostava ja pohdituttava runo.
(Haavikon runojen lueskelemisen lisäksi olen tänään kärsinyt kiukkuisista kirjaston asiakkaista ja päänsärystä, sekä tavannut kahta Turun ystävääni Cafe Esplanadilla. Tänään olen myös puhunut erään kolmannen turkulaisystäväni kanssa puhelimessa ja harmitellut sitä, etten ehdi huomisen iltavuoron takia tavata häntä, kun hänellä kerrankin olisi tilaisuus poiketa Helsingissä, harmitellut sitä, että onnistumme aina menemään ristiin).
Ja ennen kaikkea pidän runon puhetilanteen konkreettisuudesta, sekä puhuja että kuulija paikantuvat samaan tilaan, saman runon sisälle, tilanteessa on puhuja, joka kertoo jotakin jollekin kuulijalle: "Olen johtanut sinut harhaan ja seisot talvisen vuoren äärellä/ ja koet tähystää oksien halki keisaria jota ei olekaan". Olen yleensäkin erityisen kiinnostunut runojen puhetilanteista, puhujuuden kysymyksestä, siitä millaiset "henkilöhahmot" runoissa puhuvat, miten runojen puhujat rakentuvat muutaman säkeen varaan ja mitä noista säkeistä on pääteltävissä, ja ennen kaikkea siitä, kenelle he sanansa osoittavat, puhuvatko he jollekin henkilöidylle puhutellulle, ja mitä tästä puhutellusta voidaan päätellä muutaman rivin perusteella. Eli tässä mielessä siis hyvin kiinnostava ja pohdituttava runo.
(Haavikon runojen lueskelemisen lisäksi olen tänään kärsinyt kiukkuisista kirjaston asiakkaista ja päänsärystä, sekä tavannut kahta Turun ystävääni Cafe Esplanadilla. Tänään olen myös puhunut erään kolmannen turkulaisystäväni kanssa puhelimessa ja harmitellut sitä, etten ehdi huomisen iltavuoron takia tavata häntä, kun hänellä kerrankin olisi tilaisuus poiketa Helsingissä, harmitellut sitä, että onnistumme aina menemään ristiin).
2 kommenttia:
Pidän myös tuon runon rytmistä, se on minulle entuudestaan tuntematopn. Pitänee hankkia koko opus luettavaksi. Kiitos vinkistä!
Toivottavasti päänsärky on hellittänyt.
Eipä kestä! :-) Kiitos kysymästä, kyllä se talttui lopulta suhteellisen siedettäväksi särkylääkkeiden avulla...:-)
Lähetä kommentti