Kaunis kissa ja Perhoskerääjä

Sateenvarjon alla etsin oikeaa bussia, oikeaa katua ja taloa. Illan emännällä on häikäisevän kaunis kissa, virolainen löytökissa, mutta sen turkin väri, olemus ja käytös ovat kuin itsetietoisella rotuvaliolla. Kissa tarkkailee pöytäseuruetta ja viinin juontia, lekottelee tyynesti peitollaan, silmät puoliummessa. Levysoitin soittaa salsaa, tuoksuu glögiltä ja joulutortuilta, puhe aaltoilee, joku nousee lähteäkseen, lasit ja lautaset tyhjenevät. Välillä kissa nousee paikaltaan, kiertää pöydän alta vieraat jalat, märät kengät eteisessä, ei suostu esiintymään eikä temppuilemaan vieraan yleisön nähden.

Tänään olen lukenut Joel Haahtelan Perhoskerääjän (2006) ja ihastunut lyyriseen kieleen, kuvallisuuteen. Haahtelan tyylistä tulee paikoin mieleen myös Andrei Makine, jonka Ranskalaisesta testamentista pidän erityisesti. Perhoskerääjä on jo itsessään kuin herkkä ja värisevä perhonen, täynnä keveyden, haurauden ja katoavuuden symboliikkaa: "Muuta selitystä ei voinut olla kuin se, Anna mietti, että ihminen muuttuu vanhetessaan kevyemmäksi, kevenee, öisin pää alkaa kohota, se tuskin koskettaa enää tyynyä. Hänen puheensa huvitti minua, ja ajattelin ilmassa leijuvia vanhuksia, jotka hitaasti irtoavat vuoteistaan ja lentävät tuulen mukana taivaisiin. Ja ehkä kuolema johtuisikin vain ikkunoista, jotka olivat unohtuneet tuulisina öinä auki." Ihmettelen miksi en ole aikaisemmin Haahtelan kirjoihin tarttunut. Aion välittömästi korjata tilanteen, lainata lisää kirjastosta heti huomenna.