maanantaina, heinäkuuta 30, 2007

Säkeentynkiä, sadetta ja Seljaa

En jätä iltakävelyä väliin vaikka sataa, vesi ei pääse iholle asti kuitenkaan, vaatteita on niin monta kerrosta, kävellessä tulee hiki. Kotona vaihdan märät vaatteet, keitän chai latte -teetä ja jotenkin tuntuu syksyltä, ehkä se on kanelin tuoksu, kaivan rypistyneitä paperilappuja työfarkkujen taskuista, olen raapustellut niihin säkeentynkiä kesken työpäivää, puheluiden ja puheiden välillä, pyörittelen niitä ja ajattelen, mutta en saa lauseenpätkistä mitään irti nyt. On ajatus, mutta ei muotoa, sitä on vaikea saada paperille. Lueskelen lauantaisia löytöjäni Sofiankadun antikvariaatista, eivätkä ne auta tekstin syntymistä, ikinä en voisi kirjoittaa niin kuin Sirkka Selja, niin hienoa tekstiä: "Käärme tuli Taman luo ja sanoi:/ Syö, Tama, Tiedonpuusta./ Mutta Tama sanoi: Tama ei syö./ Parempi on Taman pysyä tyhmänä, että on jotain Tamaa/ viisaampaa./ Taman viisaus on kuin syvä kaivo./ Vesisuonet pitävät kaivoa yhteydessä Pohjaveden kanssa./ Pohjavesi on kaiken äiti. Ei ole mitään viisaampaa kuin/ Pohjavesi./ Tama tietää kaiken, minkä Pohjavesi tietää." (Sirkka Selja: Taman lauluja, Wsoy, 1945)

perjantaina, heinäkuuta 27, 2007

Adrienne Richin seurassa

Vietän perjantai-iltaa Adrienne Richin seurassa tehtyäni yliopiston kirjastolta mittavan löydön (Pasilasta soitettiin ja kerrottiin kaupunginkirjaston ainoiden varastokappaleiden kadonneen), kannan Opiskelijakirjastolta kotiin useamman runokokoelman ja yhden valittujen runojen laitoksen. Kansalliskirjaston kappaleet jätän toistaiseksi tutkimatta, näissä riittää kyllä yhdeksi viikonlopuksi. Luen niskani kipeiksi, juon kaksi kuppia kahvia, työviikon väsymys tuntuu joka jäsenessä, menen pitkälle kävelylle vaikka tihuttaa vettä, metsä tuoksuu, multa. Vastaan kävelee mies joka kaukaa muistuttaa marsumaista Totoroa sateenvarjoineen. On niin harmaata, että hätkähdän samoja kantoja kuin aina: emu kurkottaa kaulaansa aluskasvillisuuden joukosta, ja kerrostalon takapihalla istuu ruskea newfounlandinkoira, pitkä kieli roikkuen. Kun katson toisen kerran, ne ovat puuta vain, mutta miksi näen ne aina niin, en käsitä.

Kotona palaan Richiin taas, ihastun puhujiin, joissakin runoissa on kaipaamaani moniäänisyyttä, kuten runossa 'Dialogue': "I get up, go to make tea, come back/ we look at each other/ then she says (and this is what I live trough/ over and over) - she says: I do not know/ if sex is an illusion//I do not know/ who I was when I did those things/ or who I said I was" (Rich: The Fact of a Doorframe. Selected Poems 1950-2001, W.W. Norton & Company; 2002, olen siteerannut vain osaa runoa). Ja sulkeet! Ja kursiivit! Miten inspiroidunkaan muotoseikoista! Huomaan että minulle on kirjoittajana kehittymässä vakavia maneereja, sulkeita ei saisi missään nimessä viljellä liikaa, ne vain ovat niin käteviä ilmaisemaan merkityksiä, painottamaan, ne tulevat ihan huomaamatta....

torstaina, heinäkuuta 26, 2007

Inspiroivia tuhoeläimiä

Inhonväristykset kulkevat pitkin selkärankaa, tai ihoa oikeastaan, käyn läpi luokan 600 kirjoja: tuhoeläinten torjuntaa, tarkkoja kuvia erilaisista kuoriaisista, torakoista ja toukista, siitä millaisissa raoissa ja koloissa ne voivat majailla. Ja erityisesti vanhoissa taloissa. Niin keskittynyt olen että puhelimen ääni pelästyttää, enkä löydä kynää ja paperia mistään, hapuilen ja pudottelen tavaroita lattialle. Puhelun jälkeen palaan turkiskuoriaisten toukka-asteeseen ja sitten, odottamatta, tulee mieleen tilanne ja säe, uuden runon itu. Kirja on pakko kantaa työpaikalta kotiin asti, ihan niin kuin inspiraatiomielessä.

tiistaina, heinäkuuta 24, 2007

Draamallisten monologien jäljitystä

Uni katkeilee, yö on valoisa ja päivä kestää niin kauan, tänään olen väsynyt ja toisaalla, istun tietopalvelutiskillä ja tilaan asiakkaiden välissä itselleni kiinnostavia, mahdollisesti draamallisia monologeja, tai ainakin kiintoisia puhujia, sisältäviä runokirjoja Pasilan varastosta, hämmästyn miten monta etsimääni löytyy: Robert Lowellia, Ezra Poundia, Robert Browningia ja Adrienne Richiä. Ainakin netistä löytämäni Richin runo kolahtaa, miten herkullinen puhetilanne, runon puhuja kuvittelee lukijansa ja konkreettisen lukutilanteen, puhuttelee tätä kuvittelemaansa lukijaa: " I know you are reading this poem/ late, before leaving your office/ of the one intense yellow lamp-spot and the darkening window/ in the lassitude of a building faded to quiet/ long after rush-hour". Ja erityisesti seuraavat säkeet nostavat miltei ihokarvat pystyyn, runon puhuja puhuttelee juuri minua, joka luen tätä runoa juuri nyt: "I know you are reading this poem which is not in your language/ guessing some words while others keep you reading/ and I want to know which words they are."


sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007

Syntymäpäivä

On viiniä ja ystäviä, matalalta lentävät lokit, pimenevä, tyhjenevä puisto. On hauskaa, on päättömiä puheita, ja sitten unohtuu aika ja myös laukku jonnekin, taksijono ei lopu, vaikka yö loppuu. Aamu on huonovointisia vieraita, keitän kahvia, kaikilla on väsyneet silmät. Aurinko tunkee liikaa sisään, ja joku kärpänen, ohimoissa tykyttää päänsärky. Istun pikkusiskon kanssa elokuvateatterin kahvilassa ja syön suklaakakkua, päänsärky voimistuu Harry Potterin tehosteista, painelen kivennäisvesipullolla otsaa ja ohimoita, se auttaa alussa, sitten vesi lämpenee eikä enää tehoa, istun penkillä lopulta kaksinkerroin mutta särystä huolimatta elokuva on hyvä. Mikä siinä on, että syntymäpäivinä on aina juhlittava ihan yli ja loppuun asti, niin että irtoaa itsestä ja ajasta ja vasta seuraavana päivänä joka lihaksella, joka solulla ja morkkiksen värisellä ajatuksella tietää todella olevansa olemassa.

torstaina, heinäkuuta 19, 2007

Dekkareita ja T.S. Eliotia

Kotiin päästyäni vaihdan verkkareihin, keitän kahvia, vaikka tänään unohduin lukemaan töissä kirjaa jossa valistettiin pannukahvin haitallisuudesta, siitä viis, en sentään tupakoi, on loputtoman monta tuntia aikaa uppoutua dekkareihin, Eeva Tenhusen Mustat kalat (1964) ensin loppuun ja sitten aloitan Leena Lehtolaisen Harmin paikan (1994). Tenhusen sankaritar pyörtyy ainakin kolme kertaa synkeän komisarion käsivarsille (vaikka murhatun kämppäkaverin kohtalo sinänsä kuitataan aika suruttomasti ja jatketaan päiväjärjestystä niin kuin ei mitään) , eikä loputon neidittely ja maisterittelu lakkaa huvittamasta.

Kyllästyttyäni dekkareihin tartun T.S. Eliotin runokokoelmaan Prufrock and Other Observations (1917), ja kyllä, tätä pitää saada lisää, draamalliset monologit nostattavat ihon kananlihalle, innostuksen hehkun poskille, ne eivät lakkaa kiehtomasta, inspiroimasta, muutamiin säkeisiin rakennetut puhetilanteet, dialogin osapuolten väliset jännitteet, puhujien muutamista lauseista tulkittavissa olevat äänen sävyt, kuten runossa "Portrait of a Lady", jossa nainen ja häneen rakastunut mies keskustelevat teekupillisen ääressä: " Now that lilacs are in bloom/ She has bowl of lilacs in her room/ And twists one in her fingers while she talks./ 'Ah, my friend, you do not know, you do not know/ What life is, you who hold it in your hands';/ (Slowly twisting the lilacs stalks)/ 'You let it flow from you, you let it flow,/ and youth is cruel, and has no more remorse/ and smiles at situations which it cannot see.'/ I smile, of course,/ And go on drinking tea" (edellä siteeraamani on tosiaan vain yksi säkeistö pitkää runoa). Pitäisi päästä Lontooseen penkomaan kirjakauppoja, tekemään löytöjä, draamallisen monologin kirjoittajia ja perustajia on muitakin (ehkä on sellaisiakin joista en edes vielä tiedä!) mutta eipä niitä Suomen kirjastoista löydä. Ja on eri asia lukea kokonaista runoteosta, eheää teoskokonaisuutta, kuin jotakin suomennosvalikoimaa. Mutta ehkä päädyn Lontooseenkin vielä joskus lähitulevaisuudessa, haluaisin tutkia perusteellisemmin myös Luonnonhistoriallisen museon kokoelmia, jättiläisvyötiäisen valtavaa fossiilia, täytettyä pussihukkaa ja valaiden luurankoja. Mutta nyt, en innostu liikaa, ensin on elävät valaat ja Azorit ja sitten alkaa työ uudessa kirjastossa, pitää keskittyä siihen.

lauantaina, heinäkuuta 14, 2007

Seurueista, ihmisten ajoista ja öisistä kotiin paluista

Perjantain viimeiset, viivyttelevät asiakkaat välttyvät vain vaivoin ärtymykseltäni, on kiire, olen sopinut koko illan täyteen menoja, nappaan vielä lähtiessäni hyllystä T.S. Eliotin runokirjan ja ystävälle Hotakaisen Juoksuhaudantien, lukupiiriä varten. Ensimmäisessä tapaamisessa juon kirpaisevan kallista siideriä, puhun unista ja toteemieläimistä, siideri nousee päähän, aika hidastuu. Toisessa tapaamisessa istun puistossa ja juon punaviiniä pahvimukista. Aurinko paistaa, seurueilla on grillejä ja koiria, jongleerauspalloja, niistä tuleekin pikkusisko mieleen, pitää soittaa puhelu ja pikkusisko vastaa. Yhdellä metallihenkisellä porukalla on mukanaan hermeliinikani, se syö antaumuksella vihreää ruohoa, mutta ehkä sitä silti pelottaa, koiria on niin paljon. Kymmenen jälkeen seurueemme kasvaa kolmesta viiteen ja kieli vaihtuu englanniksi, puheenaiheet kepeämmiksi, suuret lokit tepastelevat liian lähelle, niillä on terävä, valpas katse.

Nykyään osaan lopulta vaihtaa siiderin kahviin, lähteä ajoissa, ihmisten ajoissa, kun on vielä selvästi yö, eikä aamu. Mutta silti, pienessä laskuhumalassa, kun kiertää avainta lukossa ja avaa oven tyhjään, pimeään, hiljaiseen asuntoon, on vaikea välttyä yksinäisyyden tunteelta, se putoaa harteille kuin raskas takki. Sillä koskaan muulloin ei yksinäisyys tunnu sellaiselta, ei se yleensä tunnu niin raskaalta, se on omaa rauhaa ja luovuutta, lepoa ja ajatuksia. Vain öisin, silloin kun palaa kotiin jostakin, se on jotakin ihan muuta, kuin muumipeikkojen Mörön jälkeensä jättämä jäinen maa.

perjantaina, heinäkuuta 13, 2007

Ärtymystä

Sain juuri loppuun Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt (2007). Ei vakuuttanut: liian alleviivaavaa, liian paasaavaa, liikaa asioita tungettu yhteen kirjaan, ja kaiken kukkuraksi lopussa vielä tietoisku prostituution historiasta. Kuin olisin saanut jonkin valistuspaketin kouraani, ensin tarina sitten faktat. En pidä siitä että minua aliarvioidaan lukijana, pureskellaan kaikki valmiiksi.

keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2007

Korvissa ei soi mikään muu kuin yltyneen sateen ääni

Kun palaan yöllä kotiin, katsomasta Deerhoofia ja Cosmobileä, asvaltti on sateesta märkä, katu on hiljainen ja ikkunat pimeinä. Ennen kuin pääsee nukkumaan, on raivattava vaate- ja kirjakasat sängyn päältä, siirrettävä ne lattialle ja tuolille, luettava vielä yksi luku kirjasta. Aamulla herään myöhään, korvissa ei soi mikään muu kuin yltyneen sateen ääni, tällä kertaa onneksi tajusin varustautua korvatulpin, musiikki oli hyvää, mutta keikkapaikka ahdas ja matalakattoinen, klaustrofobiselta tunteelta oli vaikea välttyä.

Tänään huolestun asioista, joista huolestun aina silloin kun muuta huolestumista ei ole, tuuletusparvekkeen ovesta, ikkunoiden repsottavista tiivisteistä ja rahasta, tili on huvennut olemattomiin, mutta ehkä sitä jollakin lailla selviää kuun loppuun asti, ainakin matka Azoreille on nyt maksettu. Äh, pitäisi lähteä töihin.

maanantaina, heinäkuuta 09, 2007

Runouskäsityksistä ja keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta

Bussipysäkillä en malta olla kaivamatta laukustani kirjaa, puolet siitä olen lukenut jo töissä, asiakkaiden kysymysten välissä. On pitkä odotus ja kuuma, nostan kirjan kasvojeni ja auringon väliin, kirja on hyvin pieni ja ihan uusi, sidokset ovat jäykät vielä. Ja sitten jossakin vaiheessa huomaan (olen lukenut jo pitkään, ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta bussia ei edelleenkään kuulu), kirjan kannessa on suuri kirkkaankeltainen tarralappu, jossa lukee kissan kokoisilla keppikirjaimilla nimeni. Ohikulkijat eivät ehkä ole nähneet kasvojani kirjan takaa, mutta he ovat kyllä lukeneet nimeni sen kannesta, lappua on hyvin vaikea olla huomaamatta.

Työpaikalla minulla on tapana hamstrailla kiinnostavia kirjoja, uutuuksia tai palautuksia, ja jos puhelin soi, tai jos joku vanhempi rouva lähestyy tiskiä, on kirjat laskettava siihen paikkaan, tiskille tai hyllylle, työpöydälle tai sivupöydille. Minulla on tapana kuljetella muutakin, kyniä ja saksia, papereita ja leimasimia, paikasta toiseen, muistan ne kyllä, kuljetan ne takaisin keskeytysten jälkeen, mutta useimmiten järjestystä rakastavat kollegat ehtivät ensin, heillä on ylilunnollinen kyky huomata pienimmätkin poikkeamat ympäristössä (jos kirjakärry seisoo viisi minuuttia väärässä paikassa), he hermostuvat niistä, kynä muualla kuin kynätelineessä on heille aivan liikaa, he kiikuttavat kynät ja kärryt salamannopeasti takaisin ja saavat vääriä (?!) mielikuvia huolimattomuudestani. Ja kun sitten tarvitset strategisesti sijoittamaasi kärryä, laskeaksesi siihen painavan, vaivalla kootun kirjapinon, ei sitä näy enää missään. Siksi keltaiset laput ovat loistava keksintö, pistän niitä kaikkialle ja kirjani ja kärryni ja paperini jätetään rauhaan.

Mutta se keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta. Lukemani kiinnostava kirja oli Poetiikkaa - seitsemän esseetä runouskäsityksistä (toim. Hytönen & Sutinen, Savukeidas: 2007). Seitsemän runoilijaa, viisi miestä ja kaksi naista, pohtivat esseissään kirjoittamisensa taustalla piileviä kirjoittamisen strategioita ja käsityksiä hyvästä runoudesta, omaa poetiikkaansa. Kirjoittajat lähestyvät aihetta eri suunnista, omalla tavallaan, toiset yleisemmin, toiset henkilökohtaisemmin. Pidin eniten kahden naisrunoilijan, Johanna Venhon ja Pauliina Haasjoen teksteistä. He kirjoittavat selkeästi ja kirkkaasti, vailla teoksen monien miesrunoilijoiden tekstien välistä tihkuvaa egoismia. Jotenkin se on silmiinpistävää, miten luovilla miehillä on niin kova tarve usein, missä tahansa sopivassa välissä, perustella omaa osaamistaan ja fiksuuttaan, kun taas naiset luottavat teksteihinsä, antavat niiden puhua puolestaan. Ja se riittää. Ehkä se on ymmärrettävä jako, naiset voivat olla rauhassa runotyttöjä, se on sopivaa, se on feminiinistä, ei sitä tarvitse perustella, se hyväksytään. Mutta runopoika asettaa miehisyytensä kyseenalaiseksi kun hän astuu feminiiniseksi mielletyn runoilun alueelle. Hänen on todisteltava miehisyytensä muulla tavalla, hänen täytyy olla paras, hänen täytyy olla kova, jotta hän voi asettua maailmaa vastaan, jotta hänet hyväksytään kirjoittavana ihmisenä ja miehenä samanaikaisesti. Se selittäisi ainakin egoismin.

Mutta piti sanoa siis jotakin esseekokoelman kahdesta naisrunoilijasta. Pauliina Haasjoki erittelee kiintoisasti runon monisäikeistä kirjoittamisprosessia esseessään: 'Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään'. Johanna Venho taas lähestyy aihetta konkreettisesti, hän kertoo tarinan metromatkasta räntäsateen läpi, metrossa keskustelevat Runoilija ja sateesta kastunut Kirjallisuudenopiskelija. Lopussa Venho kiteyttää runon olemuksen kiehtovasti: "Tytön perässä väkijoukossa liukuportaisiin kompastui liehuvalahkeinen, pitkätukkainen tyyppi joka vilkaisi nolona ympärilleen: näkikö joku? Se on runo, hän ajatteli. Runo on se tuttava kadulla, joka ei kulje pitkin suoraa viivaa, askel mutkittelee, lahkeet lepattavat, rispaantuvat, takki roikkuu vinksallaan ja tukkaan on unohtunut kampa, kampa kumminkin."

sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007

Liiasta lukemisesta tulee uneliaaksi

Liiasta lukemisesta tulee uneliaaksi. Pikkulintu koputtaa nokallaan ikkunaa, räpyttää siipiään lasia vasten, suljen tuuletusparvekkeen oven ettei se keksi lennähtää sisään. Keskeytän välillä, tartun yhteen keskeneräiseen runoon, en tiedä vielä tuleeko siitä mitään, on vaikea löytää täsmällisiä, sopivia sanoja. Kun saan rungon valmiiksi, luovutan, olen liian kärsimätön tänään, haluan valmista heti. Palaan takaisin Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen pariin.

sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2007

Tänään:

Olen istunut autossa märän spanielin vieressä, ja jotenkin penkillä on levää myös.

Olen syönyt Viennetta-jäätelökakkua ja kuunnellut kokemuksia New Yorkista.

Olen pelannut biljardia ja lyönyt ohi monta kertaa.

Olen kärsinyt kipeistä korvista ja pelännyt kuulovauriota (unohdin korvatulpat kotiin eiliseltä Maria Gasolinan keikalta).

Olen surffaillut netissä valaista kertovilla sivuilla ja työstänyt yhtä uutta samanaiheista runoa. (Luovutin jo: en enää yritä vältellä toistuvia valasmaisia ideoita, jos ne tulevat, niin ne tulevat, ehkä ne on vain kirjoitettava tyhjiin ja pois.)
 
Statistics