Tällä viikolla

Tällä viikolla on pakko jättää kirjoittaminen väliin, ei vain ole aikaa. Käyn sen sijaan kävelylenkeillä ja töissä, luen, yritän siivota ja sitten mennä viikonlopuksi toisiin maisemiin, Jyväskylään. Katselen kaihoisasti T.S. Eliotin Inventions of March Hare -opusta, jonka löysin Kirjamessuilta. Niin likainen se on, että siihen tarttuminen epäilyttää, iltalukemiseksi sitä en ainakaan ota. Mutta sitten kun on aikaa, tutkiskelen sitä rauhassa pöydän ääressä (ja pesen kädet heti sen jälkeen), sitten kun on aikaa, levitän kaikki runot taas lattialle ja mietiskelen mitä vielä puuttuu, sitten kun. Mutta nyt juon kahvikupillisen tyhjäksi, pistän kengät jalkaan ja menen illaksi töihin.

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä, lamppu on maassa, valokeilassa näkyy miten ilma on kostea, sain juuri valmiiksi yhden runon aiheesta, kosteudesta siis, mutta ei se ollut pohjoisen syyskosteutta, ei maantuoksuista vaan etelän ja meren ja kertoihan se muustakin tietysti.

Että elämä on niin aikataulutettua nykyään. Ja hermostun jos en ehdi kaikkea, jos rutiinit järkkyvät, jos iltalenkki jää välistä, eikä iltateelle jää tarpeeksi aikaa. "Neurootikko", sanoo Herra Rattus, ja tottahan se on, mutta ei sillä olisi kyllä varaa sanoa mitään. Ja vetoakin se valittaa, mutta minkäs teet, ikkunoiden tiivisteet ovat vanhuuttaan retkahtaneet pois paikoiltaan. Tuuletusparvekkeen ovesta tulee sisään keltaisia, käpristyneitä lehtiä.

Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot

Jossain sirittää vielä heinäsirkka, pimeässä heinikossa, katulampun valossa kiiltelevien haavanlehtien alla. Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot.

Asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia

Että kirjoittaminen ottaa aikansa, turhauttaa, silmät kipeytyvät kirjainten ja ruudun tuijottamisesta huonossa valossa (lukulamppu on posahtanut). Aloitan yhdestä aiheesta ja lopulta päädyn seitsemänteen, asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia, kone on täynnä keskeneräisiä tiedostoja, on alkulauseita ja loppulauseita ja lauseita vaan, eikä mikään lopulta tunnu liittyvän mihinkään, kuluu kahvia ja kuluu teetä ja yhtäkkiä on pimeää, kävelen iltalenkkiä tihkusateessa, lauseet jatkavat päämäärätöntä risteilemistään toisiinsa törmäämättä ja sitten päivä on jo ohi.

Unessa kuljen läpi talon

Unessa kuljen läpi talon, on valoisaa, huoneet jatkuvat, viemärit eivät vedä, kylpyammeen vesi valuu laitojen yli, huoneesta toiseen. Herään sateen ääneen, asunnossa on hämärää, Herra Rattus rummuttaa mietteliäästi kynsiään ikkunalautaa vasten.

Kirjoitusympäristöni

Serkulta saatu Lundia-hylly on tummaksi petsattu, käytössä kulunut, mutta siihen mahtuvat loistavasti kaikki runokirjat mitkä omistan, Cryptocereus hyllyn päälle Perintöaasin (oikeaa aasinnahkaa, matkamuisto 50-luvulta) viereen, ja tietenkin pöytätaso kannettavalle tietokoneelle ja epämääräiselle paperipinolle, joka vain kasvattaa korkeuttaan. Se sisältää laskuja ja muistiinpanopapereita, lehtiä ja kaikkea mitä en jostakin syystä ole heittänyt pois. Sänky on vasemmalla puolella ja ikkuna oikealla, siitä ei kovin hyvin näe ulos, sillä köynnös peittää näkyvyydestä puolet ja valosta tulee ihan vihreää, kun se siilautuu lehtien läpi. Herra Rattus istuu useimmiten ikkunalaudalla, se on sen lempipaikka, eikä ihme, sillä se on hyvällä korkeudella, siitä näkee ulos sen mitä näkee ja sitten se on paremmin samalla tasolla kanssani, minun ei tarvitse kumartua, jos se sanoo jotakin, eikä sen tarvitse kurkotella ja koventaa ääntään. Mutta tässä siis kirjoitan, blogiani ja muuta, ja jos kirjoitan kauan, paperipino koneen vieressä kuumenee, ehkä sille pitäisi tehdä jotakin, ja jos kastelen Cryptocereusta, on muistettava sulkea koneen kansi ettei näppäimistölle vahingossakaan valu vettä, vaikka ei sinne vielä koskaan tähän mennessä ole valunut (koputan puuta!).

(Vastaus Tuiman haasteeseen 'Kirjoitusympäristöni', kuvaa en voinut ottaa, koska en edelleenkään omista digikameraa. Pistän haasteen eteenpäin Penjamille Jäljen ääneen, Katjalle Kirjavaan, Tirpalle Välitilaan , Tristanille Mistä ja mihin?. Ohje löytyy siis Tuimalta .)

Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni

"Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni", aloitan päiväkirjamerkintäni, mutta Herra Rattus sanoo ettei niin voi kirjoittaa, että se kuulostaa liian mahtipontiselta. Ei sitten, mutta kirjoitan sen tähän kumminkin, Herra Rattuksella on aika huono näkö, eikä sillä ole juuri huumorintajuakaan. Juomme vasta aamukahvia vaikka on iltapäivä, tuntuu että päivä on jo ihan hukassa. En tajua miten joskus vain nukuttaa, vaikka eilen ei mennyt edes myöhään, pistäydyimme ystävän kanssa blogimiitissä ja sitten Coronassa ja kun tulin kotiin satoi vettä mutta ei ollut vielä edes aamukaan, tai niin, mikä kellekin sitten on myöhä. Aamulla kuulin kun joku soitti viulua ja Herra Rattus liikkui asunnossa, kompasteli häntäänsä (se on rotaksi uskomattoman kömpelö!) ja koetti yskähdellä että heräisin, mutta ei vain huvittanut nousta, ei yhtään, vaikka en edes muista olivatko unet viipymisen arvoisia. Olen yrittänyt kirjoittaa, eilen ainakin, määrätietoisesti, ja tänään yritän, tuntuu että runokielen kadottaa niin helposti jos tauot ovat liian pitkiä, ajatukset proosallistuvat. Ja iltaisin, töiden jälkeen, syksyn pimeä saa nuokkumaan kirjan äärellä, näytön äärellä, minkä tahansa tekstin, eikä ajatuksia ole yhtään, unia vain, joita ei muista.

Sigur Ros

Yöjuna on sellainen kuin yöjunat aina ovat: humaltuneita, äänekkäitä ihmisiä, mutta koska on sunnuntai-ilta vaunut ovat tyhjillään. Istun penkille, lähelle kolmea teini-ikäistä, kahta poikaa ja yhtä tyttöä ja toivon että heidän volyymitasonsa pysyisi matalana, katson ikkunasta ulos ja ajattelen musiikkia, miten se menee syvälle ja läpi. Kyllästyneen oloinen konduktööri kävelee ohi ja kehottaa nuoria laskemaan kenkänsä lattialle. Yllätyn kun he tottelevat sävyisästi ja jatkavat hyväntuulisina keskeytynyttä keskusteluaan: hekin ovat olleet katsomassa Sigur Rosia ja Heima-elokuvaa. En haluaisi kuunnella, en haluaisi analysoida, vaan katsella vain ulos pimeään ja ajatella huikaisevan kaunista musiikkia ja sen sympaattisia esittäjiä. Joitakin asioita ei vain sanoilla pysty kuvaamaan, teidän olisi itse pitänyt olla siellä.