keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Maarit Verronen ja siivetön ruokki, sekä muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä

Tänään olen nautiskellut omasta rauhasta ja kiireettömyydestä, pitkästä aikaa. Viikkovapaat ovat kirjastotyön ehdoton plussa: kukaan ei soita ja keskeytä kirjoittamista tai lukemista, houkuttele kahville tai minnekään, koska kaikki ystävät ovat työssä. Kirjoitan aamupäivän ja kun väsyn, tartun Maarit Verrosen novellikokoelmaan Keihäslintu (Tammi, 2004). Pidän Verrosen kuvaamista teemoista, sivullisuudesta, outouksista ja yllättävistä käänteistä, siitä että kirjailija on niin oman tiensä kulkija kotimaisessa naiskirjallisuudessa. Vai osaatteko vinkata muita sellaisia kirjailijoita, jotka kuvaisivat sivullisuuden teemaa naisen näkökulmasta?

Ensimmäinen lukemani Verrosen romaani oli Pimeästä maasta, joka sisältyi kirjallisuuden tenttikokonaisuuteen, ja siksi kirjailijan teokset jäivät lukematta vuosikausiksi. Pimeästä maasta oli liian etäännytetty, liian raskas. Ja sitten löysin Verrosen uudelleen, tartuttuani jostakin syystä, ehkä jonkun suosituksesta, teokseen Pieni elintila. Mutta nyt takaisin Keihäslintuun, joka on täynnään hätkähdyttäviä kertomuksia, keskiössään ihmislajin julmuus ja tunteettomuus. Viimeinen, niminovelli on kaiken synkkyyden jälkeen suorastaan ilahduttava poikkeus ja omalla kohdallani varsin pysäyttävä: tuntuu melkein siltä kuin kirjailija olisi kirjoittanut novellin minusta!

Novelli kertoo naisesta joka kiinnostuu sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin ('geirfugl', keihäslintu) tragediasta niin paljon että haluaa tietää linnusta kaiken. (Kalastajat kuristivat hengiltä viimeisen pesivän lintuparin Islannissa vuonna 1844.) Hän aloittaa lähimmästä museosta, Helsingin luonnontieteellisestä museosta, jossa on näytteillä siivettömän ruokin muna. Seuraavaksi nainen haluaa nähdä kokonaisen linnun ja matkustaa Venäjälle katsomaan museossa säilynyttä täytettyä yksilöä:

"Vladimir M. palasi. Hän kantoi lintua. Se oli ihana, uskomattoman kaunis. Mustaa ja valkoista; eloisat silmät, utelias ilme, komea sulavalinjainen nokka. Musta selkä, pienet siivet, pää, kaula, nokka ja räpylät. Valkoinen vatsa, valkoiset laikut silmän ja nokan välissä molemmin puolin päätä, hyvin kapea valkoinen renus siivissä. Nokassa vaaleita uurteita. Aivan vähän vaaleanharmaita höyheniä kyljissä." (s. 153)

Eikä yksi lintu riitä. Nainen haluaa nähdä lisää ja hän matkustaa jälleen. Matkoillaan hän törmää toisiin samanmielisiin, hän aloittaa myös helpommin keskustelun kohtaamiensa ihmisen kanssa, hänellä on tärkeä aihe, hän haluaa jakaa kokemuksiaan ja onnistuu näin myös liikuttamaan toisia, sukupuuttoon kuolleen linnun murheellisella kohtalolla. Naisesta tulee myös varsinainen asiantuntija:

"Kaikki tuo runtelu oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä linnun kasvoille oli tehty. Silmät olivat väärissä paikoissa! Ne olivat mustat ja sameat, sekin oli virhe. Mutta kauniit valkoiset höyhenlaikut oli rypistetty niiden päälle paksuiksi kulmakarvoiksi. Linnulla oli vieras, kotkamainen ilme. Tämä oli ehdottomasti pahinta, mitä sille oli voitu tehdä." (s. 165)

Niinpä niin. Jo vuosia sitten Lontoossa ja myöhemmin Tukholmassa, ihmettelin miksi täytetyn pussihukan naama näyttää niin epäaidolta, litteältä vaikka viimeisissä eläimestä kuvatuissa filmeissä sen pää on kapeampi ja sillä on terävä katse. Myöhemmin luin eläinten täyttämisen oppaasta, että koiraeläimet ovat vaikeimpia täyttää, niissä on vaikeinta onnistua. Pussihukka ei ole biologisessa mielessä koiraeläin, mutta täyttämistä ajatellen se on teknisesti varmaankin aika sama. Ja tosiaan, elokuussa Tukholman luonnonhistoriallisessa museossa, pussihukan (ja muiden sukupuuttoon kuolleiden) vitriinin edessä seisoessani koin jotakin samaa mitä nainen Verrosen novellissa täytettyä siivetöntä ruokkia katsellessaan.

Ja todella, myös minulle tuli äkkiä halu matkustaa, halu nähdä kaikki jäljelle jääneet, täytetyt pussihukat kaikissa maailman museoissa, vaikka oikeastaan ne ovat vain tyhjää, arsenikilla kyllästettyä, haperoa nahkaa, vaisu jäänne jostakin joka on ollut. Miten sellaista halua voi selittää? Mikä aikaa sitten kadonneissa eläimissä oikein kiehtoo? Ehkä sukupuuttoon kuolleet eläimet muuttuvat jollakin tapaa myytillisiksi, ne ovat olemassa enää tarinoissa, menneessä, ehkä niissä myös kiteytyy ihmiskunnan itsekkyys ja julmuus. Täytettyä tasmanian tiikeriä lasin takaa ihaillessaan kokee samaan aikaan katsovansa jotakin ihmeellistä tarunhohtoista olentoa ja viiltävää, syyllisyydensekaista surua: ihmisenä minäkin olen syyllinen kaikkien näiden ainutlaatuisten eläinten häviämiseen.

Tai sitten, yksinkertaisesti:

"Nainen myönsi, ettei hän ymmärtänyt miksi siivetönruokki - geirfugl, keihäslintu - yhtäkkiä alkoi olla hänelle tärkeä. Lintu oli kuollut sukupuuttoon niin kauan sitten, että jo monen sukupolven ajan oli ollut myöhäistä sitä pelastaa. Ei voinut tehdä enää mitään, kaikki oli ollut ohi jo pitkään. Ei hän juuri edes pohtinut syitä. Hän halusi oppia tuntemaan siivetönruokin; hän halusi tehdä jotakin ilman 'hyvää' syytä." (s. 143)

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008

Lunta

Vielä on lunta, vaikka se sulaa, autot lennättävät kuraa lahkeisiin. Tänään olen vähän surullinen, olen nähnyt unta ihmisistä, jotka todellisuudessa noudattavat imperfektiä, jotka antavat neuvoja siitä mitä tällä elämällä pitäisi tehdä. Herätessä en muista enää mitä he sanoivat.

lauantaina, marraskuuta 15, 2008

Hektisyyttä

Elämä on nyt hektistä toisaalla, sanon Herra Rattukselle, joka moittii minua kirjoittamattomuudestani ja siitä että olen niin vähän kotona. On marraskuu jo, joskus tuntuu että aika lentää, ohi vain niin kuin joku nopea lintu tai lentokala, jota ei saa kiinni.

On pimeää ikkunan takana, tänään olen kotona ja minulla on kirjoja rästissä, Verrosta, Lipsonia, Oksasta ja niin edelleen. Yritän keskittyä.

torstaina, lokakuuta 09, 2008

Baudelairesta

En tiedä olenko siteerannut täällä aikaisemmin Charles Baudelairen runoa "Ohi kulkeneelle naiselle", mutta siteeraan uudelleen, sillä se taitaa olla niitä runoja, joihin aina joskus palaa, varsinkin näin syksyisin, tällaisina päivinä, jolloin on vähän haikealla mielellä ja ajattelee kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämät hetkellisesti virtaavat oman elämän lävitse ja katoavat sitten.

"OHI KULKENEELLE NAISELLE

Katu huumaten ympäröi minut melullaan,
kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen
ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,
hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -

notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.
Minä mielettömänä hänen silmistänsä join
lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,
rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.

Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,
sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan
en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!
Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!
En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;
ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!"

(Pahan kukkia, Otava, 1962; suom. Yrjö Kaijärvi)

Nuorempana en erityisemmin pitänyt Charles Baudelairesta (paitsi tästä yhdestä runosta!), en oikein päässyt sisään vanhahtavaan, melodramaattiseen kieleen ja tunnelmaan, naiskuvaan, joka on vähintäänkin mustavalkoinen ja kauneuskäsitykseen, joka sekin on yhtä vastakkainasettelua: kauneus on puhdasta ja oikeaa, rumuus on yhtä kuin rappio ja pahuus. Mutta nyt olen taas lukenut uudelleen Pahan kukkia ja Pariisin ikävää ja alan nähdä kaiken uudella tavalla, sillä runoilija kirjoittaa kuitenkin aina sidoksissa tiettyyn aikaan ja sen käsityksiin, Pahan kukissa näkyy selvästi pariisilainen luokkayhteiskunta, runojen puhuja kuljeskelee syrjäkujilla, joilla näyttäytyy koko köyhien elämän kurjuus, lika, prostituutio ja rappio ja pääkaduilla, joilla ylhäisnaiset käyskelevät kauniina ja turmeltumattomina kaukaisen ihailun kohteina. Näin mustavalkoisessa maailmassa elävän runoilijan on kyllä vaikea kirjoittaa putoamatta nykyaikaisen lukijan näkökulmasta stereotypian ansoihin. Mutta siitä huolimatta Baudelaire onnistuu runoissaan usein mestarillisesti vangitsemaan jotakin syvää ja inhimillistä, ajatonta.

tiistaina, syyskuuta 23, 2008

Tällaisena päivänä

"Tällaisena päivänä", sanon Herra Rattukselle, "sitä ajattelee että on hyvä ettei meillä ole televisiota". Maailman voi sulkea ulos, noin vain, kuunnellaan vain täällä kuinka ovet kolahtelevat, jääkaappi pitää meteliä, ihan niin kuin eilenkin.

Ja uimahallissa ohikiitävä, kirkas ajatus: minä elän.

lauantaina, syyskuuta 06, 2008

Kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia

"Toisinaan", sanon Herra Rattukselle (olen jo melkein saanut flunssassa kadonneen ääneni takaisin), "minusta tuntuu, niin kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia". Herra Rattus puhdistaa hammastikulla keskittyneesti hampaanvälejään, minusta se näyttää aika epämiellyttävältä, sillä on melkoisen pitkät ja terävät hampaat, mutta en viitsi huomauttaa asiasta jotta en loukkaisi sen tunteita. "Niin kuin siinä eräässä novellissa, 'Kirje Pariisin neidille', jossa päähenkilö oksentaa säännöllisesti kaniineja, loputtomasti kaniineja, eikä hän tiedä mihin ne kaikki laittaisi, miten elää niin ettei kukaan huomaa."

Tajuatko mitä tarkoitan, tivaan Herra Rattukselta, mutta ei se tietenkään saa ajatukseni päästä kiinni, se käskee vain lopettaa synkistelyn ja mennä nukkumaan. Niinpä niin, rottien elämänfilosofia taitaa olla melko yksinkertainen: säilyä hengissä ja lisääntyä, jotta laji säilyisi hengissä. (Tajuan äkkiä, että oikeastaan en edes haluakaan tietää yksityiskohtia sen yöllisistä retkistä, joista se on tähän asti visusti vaiennut.) Olkoon, en saa Herra Rattukselta tukea mustaan hetkeeni, eksistentiaaliseen ahdistukseen, laitan vesikattilan liedelle ja ajattelen miten vähän arkiset toimet lopultakaan rauhoittavat, miten pimeä ulkona jo on ja syksy ja sataa, edelleen vain sataa, ajattelen että Herra Rattuksen varpaat kastuvat ja häntä läiskäyttää lätäköiden pinnat rikki, kun se juoksee pihan poikki, sitten myöhemmin.

torstaina, syyskuuta 04, 2008

Öiset yskähdykset

Öiset yskähdykset seinän takaa, joku muukin sairastaa kuin me vain. Herra Rattus viilentää kuumeisia jalkapohjiaan avonaisen ikkunan edessä.
 
Statistics