Tänään töissä unohdun runoihin taas. En ole aikoihin lukenut Paavo Haavikkoa, ja nyt ihastun jälleen hengittäviin, ilmaviin ja silti painaviin säkeisiin, kielen rytmiin, kokoelmassa jonka nimi on varmaankin yksi kauneimpia runokokoelman nimiä, joita tiedän: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966). Runo "Puut ovat, yöt vähä vähältä pitempiä" tiivistää kaikki ne ajatukset, joita vuoden pimeimmillä hetkillä tulee pakostakin ajatelleeksi, kun ehkä kaikkein selvimmin tajuaa ajan kulumisen ja oman hetkellisyytensä: "Puut ovat, yöt vähä vähältä vähän pitempiä,/ vähän, niin ettei sitä tajua./ Eikähän pimeys estä suhinaa joka jatkuu puissa./ Silti, on surullista kuin lapsi/ jolle puhutaan rauhallisesti, jolta salataan jotain,/ mutta joka tietää jo."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Nyky-Haavikko onkin jo ajat sitten hakannut itsensä pois havisemasta.
Värikkäästi sanottu...=) Mutta se on kyllä totta että viimeisimmissä kokoelmissaan Haavikko ei ehkä ole enää parhaimmillaan...
Kiitos samoin; hyvää joulua! :)
Mukavaa joulua sulle ja teidän perheelle! Kerro terveisiä myös Fedjalle. Taika ei ole vielä lämmennyt kumikanalleen. Se näyttää pakettien määrän perusteella olleen kiltein koko perheestä. Hmph.
Kerrotaan! =) Fedjaa hermostuttaa kun kaikki käyttäytyvät niin kummallisesti, vetäytyvät suljettujen ovien taakse, kuuluu outoa paperin kahinaa, ruokia raahaillaan parvekkeelle ja taas takaisin, koko ajan on vahdittava mitä kummallista tapahtuu, kuljettava varjona kintereillä...
Lähetä kommentti