Kahvihetki

Kahvikupillinen lounastauolla, auringosta lämpimillä portailla, samean joen ajelehtiessa ohitse. Kofeiini kohisee hitaasti jäseniin, venyttää hetken nautinnolliseksi joutilaisuudeksi. Päivittäisten rutiinien luoma petollinen turvallisuus, tunne elämänhallinnasta sattumanvaraisuuden maailmassa ja mielen kaaoksessa.

(Tämän hetkinen mielenkaaos = liian kuumia liikenteenmeluisia öitä, jotenkin kovilta tuntuvia korvatulppia, arjen paineita ja huolta tulevaisuudesta. Olenko tarpeeksi vahva tähän suoritusyhteiskuntaan? Olenko riittävän kelvollinen, hyvä ihminen?)

Uppoudun illuusioon ja ihastelen sämpylääni kerjäävän naurulokin räpylävarpaita.

Kirjastoidylli

Päivä on likaisia, kastuneita kirjoja. Hiki tihkuu keltaisina läiskinä valkoisesta paidasta läpi. Ajattelen ihmisiä joita pitäisi tavata, romaaneja jotka pitäisi lukea. Tympäännystä. Sadetta joka pysyy yllä, kastelee housujen lahkeet.

Vihaisena

Vihaisena pystyy ihan mihin vain. Paitsi tiskaamaan.

Kettu

Junan ikkunasta näkyy korkeassa viljassa vaaniva kettu.

Kotona odottaa tyhjentämättä jäänyt roskis.

Juhannusaatto Helsingissä

Kolmosen ratikka kulkee läpi tyhjien katujen, hämärtää, korkeat kerrostalot seisovat hiljaisina rivissä. Nuori nainen yrittää turhaan saada humalaista poikaystäväänsä istumaan alas. Mies ei suostu tai ei ymmärrä, nojaa lasittunein silmin tankoon ja huojahtelee mutkissa. Raitiovaunun vähäiset matkustajat pitävät huolta siitä ettei kukaan istu penkille johon joku on laskenut alleen.

Ursulan kokko on lähes palanut loppuun. Rantakivillä, vesirajassa avaamme punaviinipullon. Vesi hohkaa kylmää jalkoihin ja kivet. Tuulee. Vaikka juhannuskansa metelöi etäällä, meren läsnäolo on levollinen. Ystäväni väittää näkevänsä kalan hyppäävän. Minä en usko, naurattaa, viiniä läikkyy housuille ja mustaan veteen. Tulee mieleen joskus näkemäni siirappinen amerikkalaiselokuva, jossa kalan ihmeenkaltaisen kolmiloikan todistaminen lujittaa onkiretkellä isän ja tyttären välistä suhdetta.

Suomenlinnan talojen ikkunat ovat keltaista valoa. Tuntuu samalta kuin joskus vuosia sitten reilatessa, kun illan pimetessä istui jonkun vierasta kaupunkia halkovan joen rannalla, eikä rähjäiseen hostelliin tehnyt ihan vielä mieli mennä nukkumaan. Kun katseli vieraiden ikkunoiden kodikasta valoa, perheitä keittiönpöytien ääressä - ja ikävöi niihin sisään.