torstaina, marraskuuta 30, 2006

Joulukuun kynnyksellä

Ei mitään valkoista maisemassa, ei muuta kuin jalkakäytävän reunaa juokseva lumikko. Tuskin rotan kokoinen, ohut, siro hahmo, nopeasti tiessään kuin näköharha.

maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Asiakaspalvelua eli kirjastonhoitajat tietävät kaiken

Iltapäivällä tietopalvelutiskille astuu epävarmasti hymyilevä ulkomaalainen nainen, erotan huonosta englannista sanat "tietokone" ja "internet" ja tulkitsen naisen haluavan varata ajan asiakaskoneelle. Mutta sitten käsitän: nainen ojentaa käteeni työvälitysfirman käyntikortin, hän haluaa katsoa työpaikkoja ja suomea osaamattomana tarvitsee apuani. Yritän parhaani mukaan kääntää omalla keskinkertaisella kielitaidollani nettisivujen informaatiota hänelle. Kommunikaatio on takkuista, asiakas puhuu ja ymmärtää huonosti sekä suomea, että englantia, tunnen kuinka hermostuksen hiki kihoaa iholle: täytyy keskittyä.

Nainen katsoo luottavaisesti silmiin, yritän unohtaa sen, että olen ensimmäistä päivää tietopalvelussa tässä kirjastossa, tässä kaupungissa, eikä uusi kirjastojärjestelmä ole vielä ihan hallinnassa, puhelin saattaa soida milloin tahansa ja kokeneempi informaatikko on livahtanut jonnekin hyllyjen väliin, tavoittamattomiin. Kangertelusta huolimatta saamme vihdoin kumpikin jonkinlaisesta ymmärryksestä kiinni. Nainen haluaa myös tietää miten pääsee käyntikortin toimistolle, osoite ei sano hänelle mitään. Osoite ei kerro yhtään mitään myöskään seitsemän viikkoa vanhalle pääkaupunkilaiselle, mutta netin ja helsinkiläissyntyisen siviilipalvelusmiehen avustuksella saan asiakkaalle jonkinlaiset suunnistusohjeet ja bussien numerot paperille. Lappunen kädessään nainen nousee ja kiittelee ikionnellisena, valittelee sitä, kun Suomessa ei tahdo saada mistään apua ja neuvoja vaikka miten kyselee, sitä kuinka yksin on. Niin, minnepä muuallekaan sellaisessa tilanteessa voi mennä, kuin kirjaston neuvontatiskille! Sydäntä riipaisee myötätunnosta, toivon vilpittömästi että naista onnistaisi työpaikan kanssa, vaikka samanaikaisesti sisäinen pessimistini huomauttaa, että se ei todellakaan ole kovinkaan todennäköistä. Joka tapauksessa kohtaamisesta kirjojen ja hälinän keskellä tulee hyvä mieli, onnistumisen elämys. Tällaisina päivinä epäilykset ammatinvalinnan oikeellisuudesta ovat tiessään.

sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006

Tupaantuliaisista, sunnuntaikahveista ja raakuista

Paljon tuntemattomia ihmisiä, boolia ja ruokaa. Taksilla ajelua, jatkobileiden etsiskelyä porukalla sateessa Pasilassa, kuohuviiniä pullon suusta. Koira päivystää kotona puoli neljän aikaan, nousee takajaloilleen ja halaa, nuuskii märät farkkujen lahkeet.

Tänään istun sunnuntaikahvilla ystävän kanssa: lattea ja ihmissuhdeanalyysiä. Rautatientorilla törmään kotona käymään tulleeseen pikkuveljeen. Pikkuveli on laihtunut entisestään, posket lommoilla.

Olen lukenut kirjan Pohjoisten virtojen raakut, viehättynyt uhanalaisista, ikivanhoista, hiljaisista eläimistä. Veden pinnan alla, kivien alla, levän alla. Ihmisikä vain hetki, lohien kiiltävät vatsat, veden liike ja kivien hiertyvä ääni. Viehättynyt vaatimattomista selkärangattomista ja niiden intohimoisista, kirkkaassa vedessä kahlailevista tutkijoista.

maanantaina, marraskuuta 20, 2006

Taas kirjastossa

Ensimmäinen päivä. Nimet katoavat samantien kun omistajansa ne lausuvat, puristavat kättä. Yritän muistaa, opetella. Pää täynnä uusia kasvoja, tiloja, tapoja, asioita.

perjantaina, marraskuuta 17, 2006

Marie Antoinetten lumoissa

Kävin eilen katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Marie Antoinette ja pidin todella kovasti, kuten Coppolan kahdesta aiemmastakin elokuvasta: Lost in Translation (2003) ja Virgin Suicides (1999). Elokuva oli kuvauksellisesti todella kaunis, musiikillisesti loistava ja sisällöllisesti erittäin hieno tulkinta Marie Antoinettesta. Coppolan tulkinnan mukaan kuningatar ei ollut suinkaan se historiankirjojen piittaamaton pahis, vaan ainoastaan elämäniloa pursuava ja kokemuksia janoava, ulkomaailmasta tietämätön, etuoikeutettu ja ajattelematon teini-ikäinen. Nykyajan urbaanin nuoren aikuisen on helppo samastua Antoinetten hahmoon, hänen elämänsä on juuri sitä, mitä monen vapaa-aika tänä päivänä: ystävien kanssa juhlimista, krapulaisia auringonnousuja, rakkausjuttuja, kuluttamista ja kulttuurihuvituksia, maailman pyörimistä oman minän ympärillä. Nykyajan länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan huvittelevan ihmisen vastakohta on kärsivän ja nälkää näkevän kansan sijaan kehitysmaiden todellisuus. Elokuvan jälkeisissä fiiliksissä on kulunut koko tämäkin päivä, oli pakko mennä levykauppaan ja ostaa leffassakin soinut The Strokesin levy Is this it (2001).

keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Runoillasta, Tampereelle ja takaisin

Eilisiltana tuli katsastettua Kuudennen linjan Kohina-runoklubi. Tunnelma oli sellainen kuin runotapahtumissa usein, nuorehkon wannabe-runoilijoista koostuvan yleisön joukossa. No joo, antakaa anteeksi (itse)ironisuuteni, toki paikalla oli varmasti muunkinlaisia kuuntelijoita ja kirjallisuusihmisiä, kulttuuriväkeä. Ja juuri yleisössä itsessään piileekin juuri tuollaisten tapahtumien viehätys. Kaiken kaikkiaan oli kyllä ihan kiva ilta kahden hyvän ystävän seurassa, mutta petyin hiukan kun Sanna Karlström ei lukenutkaan yhtään omia runojaan. Karlström kuuluu lempirunoilijoideni kärkeen ja olisin mielelläni kuullut hänen lukevan omaa tuotantoaan. Lopuksi esiintyvä bändi soitti myös ehkä vähän liian lujaa, korvatulpitta varustautuneena oli pakko lähteä kesken kotiin. Musiikki olisi voinut olla ihan kiinnostavaakin, mutta mikään yhtye tuskin on niin hyvä että uhraisin sille kuuloelimeni.

Tänään saan ilmaisen kyydin Tampereelle ja takaisin. Kaupunki näyttää samalta kuin ennenkin, vuosi sitten syksyllä tuli matkustettua kerran viikossa Turku-Tampere -väliä. Muistan aamuherätyksien kamaluuden, viideltä ylös, kuppi kahvia ja seitsemän junaan, silmät vielä unesta viiruina, yhdeksältä skarppina informaatiotutkimuksen tietokantaprojekti-kurssille toisen kahvikupillisen voimalla. Sataa räntää, kaupungilla ei tee mieli kuljeskella, ensimmäiseksi marssin kauppaan ja ostan sateenvarjon. Tapaan Tampereelle muuttaneen vanhan opiskelukaverini kahvilassa, kahvilat ovat samankaltaisia kaikkialla, ikkunan ohi kulkevat ihmiset. Kahvihetki ystävän seurassa on tuttu, se liittyy pitkään yhteisten kahvihetkien historiaan, elämäntilanteet vain ovat muuttuneet, siirtyneet eri kaupunkeihin, arki ei ole yhteistä enää. Silti on hyvä nähdä, puhuminen on vaivatonta vaikka tapaamisvälit ovat etäisyyden vuoksi harventuneet. Paluumatkalla räntäsade on yltynyt, tuulilasinpyyhkijät epäkunnossa ja välillä tietä on vaikea nähdä. Vaikka en itse ole ratissa, jännitän leukoja ja hartioita, on helpotus päästä kotiin.

maanantaina, marraskuuta 13, 2006

Isänpäivänä

Mutkitteleva tie vie läpi uusimaalaisen maaseutudyllin. Yleensä rakastan tuttua kumpuilevaa maisemaa, omakotitaloja, omenatarhoja, ihmisiä askareissaan niiden pihoilla, järviä ja peltoja, tänään niiden edessä heilahtelee räntäverho, henkilöauton mutkaisesta etenemisestä tulee huono olo. Koska en voi uppoutua maisemaan, puhun ajomatkan aikana kaksi sunnuntaipuhelua ja työnnän samalla alas syliini pyrkivää spanielia.

Äidinisä istuu siirrettävän patterin edessä kirjava villapaita ja villaliivi yllään, ei puhu paljoa, kuuntelee, on jossakin kaukana. Sellainen hän on ollut niin kauan kuin muistan, omissa oloissaan, vaikea lähestyä. Kun joskus vuosia sitten kesällä sain ajokortin, ajoimme pikkuveljen kanssa tervehdyskäynnille isoisän luo. Tämä oli keittänyt kahvit valmiiksi, kattanut mukit pöytään ja huuteli omasta huoneestaan keittiöön, että ottakaa jääkaapista munkkeja kahvin kanssa. Siinä sitten istuimme pikkuveljen kanssa kahdestaan, vähän hölmistyneinä, tunnin ajomatka takanamme ja joimme kahvia. On mukavampi käydä kyläilemässä isoisän luona äitini kanssa, hän saa isästään enemmän irti kuin kukaan. Mutta kai sekin riittää että joskus käy, istuu vähän aikaa, ottaa vastaan tarjotut liköörikonvehdit ja kupin kahvia.

Kun puheeksi tulee rajanaapurina asuvan isännän yli 20 hehtaarin maakauppa kunnalle, isoisään tulee äkkiä eloa. Täti kattaa pöytään erilaisia mukeja, yhdessä on kolhu, toisessa koiran kuva, kolmas on tummunut sisältä vuosien kahvinjuonnista. Kaikilla on kengät jalassa, vanhassa talossa on vetoisaa. Täti ja isoisä pohdiskelevat puiden istuttamista rajalle, näköesteeksi kunnan kaavailemalle uudelle omakotitaloalueelle. Spanieli ja pystykorva juoksevat ympäri taloa, välillä ne tuijottavat keittiön ikkunan alla ja haukkuvat. Varsinkin spanieli, pystykorva on leikeissä ehkä turhan rajuotteinen. Lähtiessämme sade ei ole lakannut, vaan muuttunut entistäkin märemmäksi. Isoisä ja täti seisovat kuistilla, kuten aina lähtiessämme niin kauan kuin muistan. Tuntuu haikealta, kauan sitten heidän kanssaan huiskuttamassa seisoivat isoäitini ja toinen tätini, joita kumpaakaan ei enää ole. Koirakin on vaihtunut useaan kertaan. Pystykorva ulisee surkeana leikkikaverin menetystä, mutta spanielilla on kiire autoon ja kotiin.

Lauantai-illan huumaa

Talvi muuttuu vesisateeksi, kuljemme keskustaa ristiin rastiin, katselemme täpötäysien baarien ikkunoista sisään ja jatkamme matkaa. Tuuli heittää sateen suoraan kasvoille, on katsottava maahan, eteneminen on hidasta. Ystäväni silmälasit ovat huurussa, hiukset märät, itselläni on olo kuin märällä eskimolla, kelsiturkissa, huppu päässä. Olen huolissani sateen vaikutuksesta uuden talvitakkini mokkanahkaan, ystäväni vakuuttaa ettei sateesta ole haittaa. En siltikään vakuutu. Vihdoin päädymme Vltavaan, Rautatientorin viereen, ainakin siitä on lyhyt matka bussille. Vesisateessa harhailu on selvittänyt pään, siiderin sijasta tilaan teetä, bussin lähtöön ei ole tuntiakaan enää. Kummallakin on äskettäin kaupunkiin muuttaneen ulkopuolinen olo vieraiden kasvojen keskellä.

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Merituulta, horisonttiin katselua ja hyvää mieltä

Suomenlinnassa on hiljaista. Kuulas, kylmä päivä, lehdettömät puut, vinkuva tuuli. Vain japanilaisia ja espanjalaisia turisteja huudahtelemassa ja valokuvaamassa. Ja vanha ulkoilupukuinen pariskunta, jonka kanssa ihmettelemme oudonnäköistä linnunpönttöä. Päädymme yhteistuumin siihen ratkaisuun, että sen on oltava lepakon pönttö. Hassua ajatella lepakkoa kynsineen, roikkumassa pöntön sisäkatosta, jotenkin lepakko on helpompi yhdistää laumoihin ja isoihin tiloihin, riippumassa vieri vieressä syvässä unessa kymmenien kaltaistensa joukossa. Vesilammikot ovat jäässä, kahviloiden ikkunaluukut visusti kiinni. Iltapäivän aurinko paistaa matalalta, horisonttiin katsomisesta ja ulkoilmasta tulee hyvä mieli.

Löydämme hyvin pienen aukiolevan kahvilan. Kahvin ja kaakaon ääreltä seuraamme vanhempaa pariskuntaa, joka istuu viereisessä pöydässä. Charmantisti harmaantunut saksalaismies pitelee varovasti tyylikkäästi pukeutuneen suomalaisnaisen kättä. Keskustelu on tunnustelevaa, ihastunutta. Pariskunnastakin tulee hyvä mieli. Rantaan päästyämme poikkeamme vielä Sofiankadun antikvariaatin kautta, mutta tällä kertaa sieltä ei löydy mitään kiinnostavaa.

torstaina, marraskuuta 09, 2006

Turun ikävä

Tänään tuli äkkiä hirveän ikävä Turkuun, ehkä juuri eilisten, kesäisten valokuvien, viime yönä näkemäni unen ja yhden tämänpäiväisen puhelinkeskustelun johdosta. Juuri tällä hetkellä ei vaan ole yhtään rahaa edes mennä käymään.

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Filmirulla

Saan vihdoin vietyä kehitykseen filmirullan, joka kesästä asti on odottanut automaattikameran uumenissa. Piknikillä istuskelua, hymyileviä ihmisiä, jokiranta, Turku. Valoa ja vihreää. Valokuvien ääressä on helppo haikailla, unohtaa loputon helle, epämukavissa vaatteissa hikoilu ja huonosti nukutut yöt. Ehkä en vaihtaisi loskasäätä, jäätä ja pimeää, sittenkään.

maanantaina, marraskuuta 06, 2006

Työttömyydestä

Ystävän luota bussille kävellessä hypin yli likaisen loskan, mustan veden, farkkujen lahkeet kastuvat. Keskustelun jälkeen on kevyempi olo, kun on voinut jakaa elämisen taakkaa. Tänään on erityinen tarve jakaa sitä enemmänkin, bussipysäkillä puhun puhelua toisen ystäväni kanssa aiheesta josta koskaan emme väsy puhumaan: maisteriksi valmistumisen jälkeisestä tyhjiöstä. Bussia ei kuulu, taivaalta tai jostakin tipahtelee harvakseltaan vesipisaroita. Puhumme siitä kuinka ensimmäistä työpaikkaa on niin vaikea saada, kuinka talous on romahtamispisteessä ja pinna kireällä koko ajan, tulevaisuus pelkkää sumua. Siitä kuinka puolentoista kuukauden työttömyyden jälkeen olen turvautumassa jälleen palkatta (=työllistämistuella) työskentelyyn, suhteiden luomisen ja kokemuksen karttumisen toivossa. Palkatta työskentely vain on turhauttavaa, jotenkin on hullua, miten työnteossa nimenomaan rahan ansaitseminen kohottaa omanarvontuntoa, saman työn tekeminen työllistettynä saa tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Miksi sitä ei yhtä hyvin jatkaisi opiskeluaikojen hanttihommia, veitsien pakkaamista ja tulppaanien niputusta, oikeaa, vaikkakin pientä palkkaa vastaan. Miksi sitä väen vängällä haluaa tehdä oman alan töitä ilman palkkaa, elää vanhempien kustannuksella jos kerran olisi kykenevä tekemään mitä tahansa muuta tarjolla olevaa palkkatyötä. Tai miksi ei miltei samansuuruisella korvauksella tekisi jotakin hauskempaa, lukisi romaaneja, kehittäisi itseään. (Itse asiassa työttömyysaika on ollut kaikkea muuta kuin pitkästyttävää, oikeastaan melko kiireistä, en ole vielä ehtinyt edes kunnolla paneutua kaikkeen mitä olen suunnitellut.) Humanistin olemassaolon tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta en viitsi nyt edes puhua mitään. Tehty mikä tehty. Puhelu ei löydä ratkaisuja, emme voi muuta kuin lähettää toivonkipinöitä toinen toisillemme, kannustavia ajatuksia kännykän välityksellä, bussipysäkiltä tiskialtaan ääreen ja taas takaisin.

sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006

Isoäiti kaataa kahvia kuppiin

Viisitoista vuotta sitten tekemäni piirustukset ovat yhä seinällä, tutuilla paikoillaan, hieman pölyttyneinä, teippi alareunasta vähän irrallaan. Kaksitoistavuotiaan mielikuvituksella luonnosteltuja palmikkopäisiä tyttöjä kukkakimppuineen, isoäidin vanhojen valokuvien innoittamina. Isoäiti kaataa kahvia kuppiin, puhuu taukoamatta, on ihmeellistä miten merkityksellistä vanhuksen arki voi olla, fysioterapeutin ystävällisyys, taksikuskin huulenheitto. Kaikki se muuttuu tarinaksi jonka voi kertoa. Isoisä kysyy olenko jo yhteiskoulussa, kertoo samat asiat moneen kertaan. Seinäkello tikittää yhtä äänekkäästi kuin aina ennenkin. Lapsena yökylässä se häiritsi, viisareiden raskas liike, kuuntelin painavia minuutteja, tuijotin ohiajavien autonvalojen pyyhkäisyjä poroaiheisessa seinäryijyssä ja yritin saada unta hännästä kiinni. Tik tak, kuin isovanhempieni talossa olisi aina eletty jotakin ihan muuta aikaa kuin talon ulkopuolella. Sellaiselta tunteelta on vieläkin vaikea välttyä. Isoäiti kehottaa ottamaan lisää pullaa, isoisä istuu pöydän päässä, ikkunasta vetää, kaappien ovet narisevat. Kaikki on ennallaan, he ovat vain tulleet paljon vanhemmiksi. Isoisä ei enää muista asioita, isoäiti ei enää jaksa tehdä kävelyretkiä eikä leipoa itse, vaan ostaa kahvipullat kaupasta. Elämänpiiri on kutistunut, elämä on hiljaisempaa.

lauantaina, marraskuuta 04, 2006

Jäänsininen taivas, kylmä kuu

Leikkipuistossa isä antaa lapselleen vauhtia keinussa, laulaa jotakin englanninkielistä laulua. Vaimo hyssyttää vihaisesti kun huomaa minun kulkevan ohi, mutta mies ei piittaa. Jäänsininen taivas, kylmä kuu, lunta vain nimeksi jähmeän ruohon päällä. Kirkkaassa säässä ajatukset eivät selkene, mieliala ei kohoa, ei edes kotiovella vastaan ryntäävän spanielin ilosta. Se on yhtä häntää ja luppakorvia, vihreä muovinen Siili suussaan. Kumikana tuijottaa hylättynä ja pureksittuna olohuoneen matolta, voin melkein samastua sen tunteisiin. Illemmalla olen lähdössä kahden ystäväni kanssa parille jonnekin Kallion baareihin, toivottavasti saan siihen mennessä loihdittua jostakin positiivisemman mielialan.
 
Statistics