lauantaina, kesäkuuta 30, 2007

Vokaaleja ja julkaistuja runoja

Seison Akateemisen kirjakaupan lehtiosastolla, hyllyjen ja ihmisten välissä, ja avaan malttamattomasti Kulttuurivihkojen tuoreen numeron sisällysluettelon kohdalta auki. Ja siellähän se on, minun nimeni! Tai ei, ei sittenkään, viimeinen kirjain on väärin, se on painovirhe, ajattelen, vain tässä kohdassa, vain tässä. Selaan nopeasti oikean sivun, ja siellä on sama juttu, minun nimeni, mutta ei ihan, viimeinen vokaali on väärä. Niin pieni heitto, ja silti tuntuu kuin katselisin jonkun vieraan ihmisen nimeä, vaikka runot ovat minun. Ja miten tyypillinen virhe, omituinen nimeni kuullaan aina ensimmäisellä kerralla täsmälleen niin, ja vaikka nimeni nähtäisiin kirjoitettunakin, se alitajuisesti korjataan väärin, ehkä a-vokaalit nimien lopussa sopivat paremmin suomalaiseen nimikulttuuriin, e-vokaalit ovat vieraita, aivan kuin nimi Helena on meillä a-päätteinen vaikka monessa muussa maassa se loppuu e-kirjaimeen, Helene.

Mutta joka tapauksessa tuntuu hyvältä nähdä omaa tekstiään painettuna, sillä runot ovat minun, kuitenkin, minun sanojani, ja niitä on kaksi aukeamallista. Se on tärkeintä.

tiistaina, kesäkuuta 26, 2007

Ampiainen

Pudotan takin lattialle ja kassin, sytytän olohuoneen valon, kaikki muut lamput ovat palaneet loppuun, astun melkein ampiaiseen, viime hetkellä yli. Yksi kuollut taas, mistä niitä tulee, avoimista ikkunoista, niin kuin sateen tuoksu kun olen poissa. Pistiäisiin ne kuuluvat, ampiaiset, eivät mehiläisiin, luen internetistä, ne syövät toisia hyönteisiä, tappavat vahvoilla leuoillaan, mutta jätän silti katsomatta videon, jossa ampiainen syö kärpästä. Iltavuoron jälkeinen väsymys tuntuu nilkoissa asti, en jaksa korjata ruumista nyt, teen sen huomenna, sitä ennen täytyy vain muistaa missä se tarkalleen sijaitsee, messengerväittely ystävän kanssa on kesken, sekin koskee hyönteisiä. Kukkakärpäsiä oikeastaan, pitäisi hankkia elämä ehkä.

lauantaina, kesäkuuta 23, 2007

Juhannuksesta, valaista ja lomasta

Autiolla palstanviljelyalueella valtava jänis pistelee poskeensa vihreitä porkkananvarsia. Räkättirastaan pulleat poikaset tuijottavat hölmistyneinä tien vieressä kun ohitan ne, on vieläkin kuuma vaikka kello on yhdeksän illalla, huppari on ihan liikaa. Tänä juhannuksena en ole juonut punaviiniä, enkä nähnyt kokkoa, toisin kuin kirjoitin vuosi sitten ensimmäisessä blogitekstissäni.

Tänä juhannuksena olen oikeastaan unohtanut koko juhannuksen, olen ajatellut lähinnä valaita ja lomaa, sitä miten ne voisi yhdistää, googlannut paikkoja joissa järjestetään valasretkiä. Ja jos hyvin käy, jos tilaa vielä on, olen elokuun lopussa Azoreilla ja näen omin silmin eläimiä, jotka eivät millään pysy poissa unistani, eivätkä runoistani, jostakin ne aina tulevat, uivat tekstin käänteisiin, sivulauseisiin, eikä sitä edes itse huomaa. Mieluiten olisin halunnut katsomaan Vienanmerelle maitovalaita, mutta retkiä ei järjestetä enää silloin kun olen lomalla. Ehkä ensi kesänä sitten.

Maitovalaista näin kerran hyvin vahvan unen: valkoiset pienet valaat uivat matalassa rantavedessä, jalkojeni ympärillä, hengenhädässä, joko meri oli täynnä myrkkyjä tai vesi haihtui, en tiedä, lopulta ne makasivat rannalla, tekivät kuolemaa, kaadoin vettä niiden päälle ja sivelin kohoilevia kylkiä, mutta en voinut mitään ja niiden älykkäiden silmien tuijotukseen ja raastavaan voimattomuuden tunteeseen heräsin. (Olen nähnyt eläimistä sellaisia unia ennenkin, usein). Jotenkin vain tuntuu että valaiden toistuville ilmestymiselle runoihini ja uniin on jokin syy, siksi minulla on vahva tunne siitä että niitä on nähtävä elävänä, omin silmin, juuri nyt. Niin kovasti toivon että matka onnistuu.

Valasmietteiden lisäksi olen lukenut Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän (2005) ja vältellyt runoihin tarttumista: kohta, ihan kohta, luen vielä pari sivua, vielä yhden, ja sitten tiskaan ja pesen kylpyhuoneen lattian, poimin ikkunalaudalta kuolleen ampiaisen. Ja nyt onkin jo ilta ja ihan hirveän myöhä.

maanantaina, kesäkuuta 18, 2007

Ja kahvimaitoa ei sitten ole

Ja kahvimaitoa ei sitten ole.

Ja olen juuri nähnyt ystäviä ja puhunut Kurt Vonnegutista ja maailmanlopusta ja kaurapuuron värisestä ihosta (onko se valkoista vai harmaata vai vaaleanruskeaa?).

Ja kävellyt Ruttopuiston poikki ja ajatellut että pitäisi olla kaulahuivi tai ehkä käsineet.

Ja ollut hirveän hyvällä tuulella.

sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2007

Myöhempien aikojen pyhät bussissa

Kauppakasseistani leijailee makea toffeen tuoksu, chai latte -tee, miten se voi tuoksua toffeelle? Bussiin astuu kaksi nuorta mormonimiestä. Hätkähdän, miehet ovat kuin suoraan Juha Itkosen hienosta romaanista Myöhempien aikojen pyhiä (2003), en voi välttää tuijottamista, ovatko he todellisia, romaanin lukemisesta ei ole kuin kaksi päivää. Siinä he istuvat, melkein vastapäätä, ihan kuin kirjan David ja Mark, toinen tumma ja kaunis, toinen vaalea ja hörökorvainen. Tummalla on kädessään lehtinen, jonka kannessa on imelä suurisiipinen enkeli. Hän syventyy siihen, nuokkuu välillä, katselee ympärilleen, vaalea tuijottaa ikävystyneesti ikkunasta ulos, he eivät puhu toisilleen sanaakaan koko matkan aikana, kuin olisivat kyllästyneet toistensa jatkuvaan seuraan, ihan niin kuin David ja Markkin. Miten amerikkalaisilta he näyttävät, miten kaunis tumma mies onkaan, jotenkin surullista, miten hukkaan sellainen kauneus menee, tajuaako hän sitä edes itse. Katselen hetken ohilipuvaa maisemaa hurskain amerikkalaisin silmin, matalia kerrostaloja, kesävaatteisia nuoria tyttöjä ja tatuoituja kaljuja miehiä mäyräkoirineen. Mutta kaunista on, kaikkialla on vihreää ja lintuja. Ja sitten on ryhdistäydyttävä, sympatiani vieraita mormonimiehiä kohtaan on hullua, eivät he ole David ja Mark, en minä tunne heitä ollenkaan.

Myöhään illalla kävelen keskusmetsässä, aurinko tulee vastaan, se paistaa niin matalalta että kivenmurikat erottuvat, niillä on pitkät varjot. Kotona selvitän tiskivuoren ja istun puhtaissa, viileissä lakanoissa lukemassa Kurt Vonnegutia maanantain lukupiiriä varten.

perjantaina, kesäkuuta 15, 2007

Perjantai

Keitän kahvia ja kuuntelen Wojciechin uusinta, Sointula-levyä, lujalla. Köynnös työntyy parvekkeen ovelta sisään, Herra Rattus istuu vastapäätä ja puhuu. Herra Rattuksella on hiljainen ääni, en kuule aivan kaikkea, musiikki on voimakkaampi, musiikki on niin hyvää, mutta ei se mitään vaikka en kuule, nyökyttelen, kofeiini kiertää ympäri kehon, musiikki menee ihosta läpi. Herra Rattus ei huomaa väsymystäni, se kertoo kuono kiihtymyksestä väristen, sen sanoissa on kesän keveys ja valo, pensaiden vihreä. Tiskit ovat yhä tiskaamatta, pöly kerrostuu lattialle, ja näen taas hämähäkin, ihan pienen, niin pienen ettei se haittaa. En halua puhua mitään, en kuunnella, en ketään, en kenellekään.

keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Voileipä

Jos olisi edes tilaa tehdä yksi voileipä tämän tiskivuoren keskellä.

sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2007

Jälleennäkemisistä, Aurajoesta ja aikuisuudesta

Aurajoen rannassa paistaa aurinko ja ihmisten kasvot, on puhetta, sitten hämärää ja jälleennäkemisiä. Siltaa ylittäessäni tajuan unohtaneeni vilkaista vanhan asuntoni ikkunaa: asuuko siellä joku. Ja kun kävelen yliopistonmäkeä, en tunne haikeutta, puut tuoksuvat, tuntuu hyvältä nähdä rakennukset ja kaikki, hymyilyttää, mutta enää en tunne ikävää takaisin. Muistan niin hyvin miltä tuntui vuosi sitten samaan aikaan, samoja rappuja noustessa. Ystävän luona nukun huoneessa, jonka ovessa lukee lapsen käsialalla: asiattomilta pääsy kielletty. Olikohan minunkin huoneeni ovessa samanlainen kun olin lapsi, varmaankin, ainakin jollakin sisaruksistani oli. Sytytän valot kuunsirppiin, se loistaa seinällä keltaisena, katosta riippuvassa auringossa on kirkkaampi valo.

Miten nopeasti aikuisuus tapahtuu, yhdellä keskustelulla, yhdellä puhelinsoitolla, en vieläkään oikein tajua. Että syyskuussa aloitan työn, jossa voin olla niin kauan kuin haluan, että enää ei tarvitse kirjoittaa työhakemuksia, jännittää haastatteluja. Että sellaista oikeasti voi tapahtua - minulle.
 
Statistics