Liiallisen juhlinnan jälkikaikuja

Katselen uuden vuoden vastaan ottamista hupun alta, vesisateessa, lätäköitä ja autojen roiskeita väistellen. Pikkupojat poksauttelevat papatteja joka nurkan takaa ja muistan äkkiä miksi en erityisemmin välitä uudenvuodenaatoista. Istun kahvilassa turkulaisystäväni seurassa, mutta en lähde hänen mukaansa bileisiin, olen juhlinut eilen jo, työntänyt avaimen kotioven lukkoon vasta aamupäivän harmaina tunteina, levähdyttänyt vain hetken valvoneita jäseniäni ja lähtenyt sitten taas. Tänään pysyttelen kotona television äärellä, täkkien alla ja poden liiallisen juhlinnan jälkikaikuja, ajattelen: en lähde enää koskaan minnekään, ei ikinä enää juhlimisia.

Huulet rohtuvat, pakkanen rohduttaa taivaan

Huulet rohtuvat, pakkanen rohduttaa taivaan, pilvet repeävät ohuiksi kaistaleiksi kuin kuiva iho. Ketään ei tule iltalenkillä vastaan. Tänään olen haukotellut paljon, etsinyt koululaisille ohuimpia kirjoja Finlandia-ehdokkaiden joukosta, poistanut yhden kulahtaneen Kalevalan, sekä tahraisen Danten Helvetin, antanut periksi kiusaukselle ottaa lisää taatelikakkua.

Vielä vähän Haavikosta ja päänsärystäkin sulkeissa

Pimeänä, inhottavana, vapaapäivien jälkeisenä aamuna, seuraavat säkeet soivat herätessä päässäni kuin mantra: "Kun nyt kerron keisarista näet hänet, keisarin, kesken kaiken,/ kun nyt kerron keisarista, näet: talvi on, keisari yksinäinen,/ keisari on kuva joka käy selväksi hämärässä,/ keisari on kuva,/ hämärä on tulemassa,/ on ryteikkö rinteillä kuin kotkanpesä, oksien tiuha kuivuus,/ ja keisari on yksin ja hän on kirkas". Säkeet ovat alku eräästä runosta Paavo Haavikon kokoelmassa Tuuliöinä (1953). Pidän runon rytmistä, joka tosiaankin jää kaikumaan päässä kuin hittibiisi. Pidän runon visuaalisuudesta, runon vahvasta pysäytetystä kuvasta, jossa keisari istuu huvilinnassaan "joka on kylmä talvella".

Ja ennen kaikkea pidän runon puhetilanteen konkreettisuudesta, sekä puhuja että kuulija paikantuvat samaan tilaan, saman runon sisälle, tilanteessa on puhuja, joka kertoo jotakin jollekin kuulijalle: "Olen johtanut sinut harhaan ja seisot talvisen vuoren äärellä/ ja koet tähystää oksien halki keisaria jota ei olekaan". Olen yleensäkin erityisen kiinnostunut runojen puhetilanteista, puhujuuden kysymyksestä, siitä millaiset "henkilöhahmot" runoissa puhuvat, miten runojen puhujat rakentuvat muutaman säkeen varaan ja mitä noista säkeistä on pääteltävissä, ja ennen kaikkea siitä, kenelle he sanansa osoittavat, puhuvatko he jollekin henkilöidylle puhutellulle, ja mitä tästä puhutellusta voidaan päätellä muutaman rivin perusteella. Eli tässä mielessä siis hyvin kiinnostava ja pohdituttava runo.

(Haavikon runojen lueskelemisen lisäksi olen tänään kärsinyt kiukkuisista kirjaston asiakkaista ja päänsärystä, sekä tavannut kahta Turun ystävääni Cafe Esplanadilla. Tänään olen myös puhunut erään kolmannen turkulaisystäväni kanssa puhelimessa ja harmitellut sitä, etten ehdi huomisen iltavuoron takia tavata häntä, kun hänellä kerrankin olisi tilaisuus poiketa Helsingissä, harmitellut sitä, että onnistumme aina menemään ristiin).

Ja vielä jouluaattotunnelmia

Harakka rääkäisee ikkunan takana, talviaurinko valaisee lasioveen painetun kuonon jäljet. Spanielin aamuilo läiskähtelee häntänä vasten olohuoneen nahkasohvaa, uninen pikkuveli murahtelee, koetan olla naputtamatta näppäimistöä liian lujaa.

Tänä jouluna vältin joulustressin, kortit jäivät lähettämättä, lahjat ostamatta, luotin siihen että muutkin tekisivät samoin, olin tyytyväinen ja huoleton, mutta pikkuveli ja pikkusisko olivat kerrankin kunnostautuneet: sain Nick Draken levyn ja lempitaiteilijani Marc Chagallin postikorttisarjan. Ja vanhemmilta tietysti: askelmittarin ja pullon brandya. Ensi vuonna aion ehdottomasti stressata samalla tavalla kuin kaikki muutkin, muistaa kortit ja osoitteet, seistä kauppojen pitkissä jonoissa talvitakki päällä, venyttää pennejä, välttääkseni joulusyyllisyyden.

Ja vielä jouluaattotunnelmia: uudesta talvitakistani hajosi vetoketju, spanieli pureskeli käyttökelvottomaksi pikkusiskon digikameran muistikortin ja kaikki tärkeät kuvat sen sisällä, pikkuveli pudotti uuden, juuri lahjaksi saamansa keraamisen padan lattialle ja säpäleiksi. Mutta muuten oli melkoisen mukava jouluaatto, vaikka ulkona maa hohtikin mustuuttaan, jääkerros peitti pellon pinnan: se näytti talvivalossa järveltä kaukaa.

Hyasintti tuoksuu

Kirkas, lumeton aamu pyrkii outoihin uniin, en piittaa, jatkan niiden katselemista vielä pitkään, ainakin puolittain (havaitsen tummat pölypisteet valkealla lakanalla), ja kun viimein herään kokonaan pää on unista raskas, hyasintti tuoksuu. Parin kahvikupillisen jälkeen aion mennä pitkälle kävelylenkille, hengittää peltojen ylitse puhaltavaa tuulta, katsella lähiötä kaukaa.

Paavo Haavikosta ja hetkellisyydestä

Tänään töissä unohdun runoihin taas. En ole aikoihin lukenut Paavo Haavikkoa, ja nyt ihastun jälleen hengittäviin, ilmaviin ja silti painaviin säkeisiin, kielen rytmiin, kokoelmassa jonka nimi on varmaankin yksi kauneimpia runokokoelman nimiä, joita tiedän: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966). Runo "Puut ovat, yöt vähä vähältä pitempiä" tiivistää kaikki ne ajatukset, joita vuoden pimeimmillä hetkillä tulee pakostakin ajatelleeksi, kun ehkä kaikkein selvimmin tajuaa ajan kulumisen ja oman hetkellisyytensä: "Puut ovat, yöt vähä vähältä vähän pitempiä,/ vähän, niin ettei sitä tajua./ Eikähän pimeys estä suhinaa joka jatkuu puissa./ Silti, on surullista kuin lapsi/ jolle puhutaan rauhallisesti, jolta salataan jotain,/ mutta joka tietää jo."

Jouluinen tarinameemi

Tirppa haastoi tarinameemiin, ja huolimatta siitä, etten ole ollenkaan jouluihminen, syntyi seuraavanlainen jouluhenkinen tarina, lauseet on lainattu Penjamilta, Marinadilta ja Jemorylta , mainitussa järjestyksessä:

Kello on vasta viisi, mutta metsämökin ympärillä pimeys peittää jo näkyvyyden ja nakertaa valopiirin reunoja. Nyt se joulu alkaa tunkea myös tähän pirttiin. Tunnen täydellistä, ehjää onnea.

Takkuilevaa romaanin lukemista

Pirjo Hassisen romaani Isänpäivä (2006) tökkii pahasti jo ensimmäisillä sivuilla:

"Hän kai työntää minut johonkin oksaan, seivästää perseestä metsään kiinni! Huudan ääneni rikki, kunnes ukko alkaa hyökyillä ylläni. Jokainen työntö katkaisee huudon hetkeksi. Tunnen peukalot, kuinka ne pakottavat kurkkutorven sisemmäs ja syvemmälle ja lähemmäs kohti sammaleista niskaa. -- Iso kivi jysähtää päähäni. Joka kerta mies kaivaa sen vedestä ja antaa sen iskeytyä uudelleen kallooni. Ojan vesi seisoo eikä vie palasia mukanaan. Mies työntää kätensä veteen ja poimii hiekan seasta hampaani yksitellen taskuunsa." (s. 6-7)

Edellä siteerattu tekstikatkelma on pätkä pääkertomuksen rinnalla kulkevasta toisesta tarinasta, jota romaanin päähenkilö, dekkarikirjailija Olli Penger, kirjoittaa. Fiktiota fiktion sisällä. Pääkertomukseen upotetut katkelmat fiktiivisestä romaanista käsittelevät erilaisia tapoja miten ihminen saadaan hengiltä, joko toisen tai oman käden kautta. Plaa. Kertomusta rytmittävät, säännöllisesti toistuvat shokeerausefektit alkavat tympäistä ja vaikuttaa itsetarkoituksellisilta, vähän kuin Rosa Liksomin mininovellit. Mutta ehkä en kuitenkaan luovuta, ainakaan ihan vielä.

Runotorstain haaste: huono runo

Sinun puheesi kuin heinien terävät kärjet,
niittomiehen viikate, johon lakoavat päivät,
mehiläisten äänet, ja taukoamatta
kadonnutta etsin kuin heinäsuovasta neulaa,
haavasta purskahtaa veripisara kuin kyynel

Etäännyttävästä kerrontatavasta ja emotionaalisesta lukukokemuksesta

Pirjo Hassisen Isänpäivä (2006) odottaa lukemistaan. Romaaniin tarttuminen epäilyttää, minun oli jätettävä kesken kirjailijan edellinen teos Kuninkaanpuisto (2004), koska en kyennyt pääsemään yli päähenkilöä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä. Kuuden ja puolen vuoden kirjallisuuden opintojen jälkeenkään ei perimmäinen mieltymykseni tietynlaiseen kerrontatapaan ole juurikaan muuttunut: tavoittelen edelleen vahvoja samastumiselämyksiä, emotionaalisia kokemuksia. Mikäli päähenkilö ei ole millään lailla sympaattinen tai mikäli kerronta on hyvin etäännytettyä, on lukukokemus hyvin toisenlainen, se voi kyllä olla palkitsevaa älyllisessä mielessä, mutta emootiotasolla jättää minut lukijana jollakin lailla kylmäksi, tyydyttämättömäksi. Kyseisistä syistä vierastan myös tiettyjä tyylilajeja, kuten satiiria tai parodiaa, jotka perustuvat nimenomaan etäännyttämiseen. Toisaalta jyrkkiä linjauksia on vaikea vetää, mestarilliset kertojat voivat käyttää romaaneissaan eri tyylilajeja sekaisin ja yhtä aikaa, lukukokemuksen emotionaalisuuden siitä lainkaan kärsimättä, mainittakoonpa esimerkkeinä sellaisista vaikkapa Salman Rushdien Saatanalliset säkeet tai F.M. Dostojevskin Karamazovin veljekset, joihin kumpaankin liittyy sekä parodisia että satiirisia elementtejä yhtä aikaa psykologisen romaanin tyylikeinojen kanssa. Kummassakin romaanissa päähenkilöihin on helppo samastua, heidät kuvataan likeltä, kaikkine virheineenkin he ovat hyvin sympaattisia hahmoja.

Myös Helena Sinervo käyttää gradussani käsittelemässäni runoteoksessaan Ihmisen kaltainen (2000) etäännyttäviä tyylikeinoja, emotionaalisen lukuelämyksen siitä lainkaan kärsimättä. Esimerkiksi eräässä kokoelman runossa, "Ajankohtaisohjelmia 2." Sinervo kuvaa eläimen teurastusta nonsense-kirjallisuudelle ominaisella tyylillä, nonsensen piirteisiinhän kuuluu juuri emotionaalinen etäännyttäminen, eli julmiinkin tekoihin suhtaudutaan nonsensessa välinpitämättömästi. Sinervo kuitenkin sekoittaa tyylejä taitavasti, runo ei ole puhdasta nonsensea, sillä runon puhuja käyttää emotionaalisesti värittyneitä sanoja ja näin ollen runossa ei suhtauduta välinpitämättömästi eläimen tappamiseen, lukija voi samastua riipaisevaan hädän tunteeseen: "Niin terävä on veitsi ettei mitään kuulu\ kun se kaulaan työntyy myöntyy valtimo\ ja eläin aukeaa kuin tiedosto,\ veitsi ahmii ruumiin syvänteitä,\ potkii sätkyttelee eläin, huutaa äidin hätiin:\ Äiti, äiti tolkkutilkku pilven palteella jo keikkuu!"

Hmm, ei siis olekaan niin helppoa määritellä tyylikeinojen kautta sitä, miksi jotkut kirjat herättävät vastenmielisyyttä ja toiset eivät. Joka tapauksessa pohtimisen arvoinen asia jatkossakin, taidan kuitenkin ensin tarttua Hassisen uusimpaan romaaniin, ennakkoluuloistani huolimatta.

Lehtikaktuksista, bloggaajista ja joukoista

Avaan oven siniseen eteiseen: akvaarioiden vedenalaiset äänet tyhjässä asunnossa, öisen kerrostalon liikkumattomuus. Keitän teetä ja katselen lehtikaktusten kuivia, kituliaita oksia, ne eivät pitäneet muuttamisesta, ne eivät viihdy täällä, eivät kurota vihreitä versojaan ikkunoita kohden. Ehkä kevät saa ne taas tekemään niin, jos ne vain selviävät pimeän yli.

Alkuillasta kävin blogitapaamisessa: oli kiinnostavaa nähdä livenä ihmisiä, joiden blogeja olen pitkään seurannut, kuinka joidenkin kohdalla fyysinen olomuoto vastasi ennakko-odotuksiani, ja toisten kohdalla taas ei. Oli myös yllättäviä kohtaamisia: maailma mahtuu niin pieneen tilaan. Olisi ollut hauskaa viipyä pidempään, keskustella enemmänkin ihmisten kanssa, mutta kymmenen aikoihin oli kerättävä lattialle valahtanut kaulahuivi, sännättävä kolmosen ratikkaan ja Tavastialle kuuntelemaan The Crashia. (Ja siellä, selkien ja päiden takana ja keskellä, harvoin koettu, joukkoon sulautumisen tunne). Mutta ehkä sitten ensi kerralla.

Satunnaisia vastaantulijoita

Hätkähdyttävän suurisilmäinen nuori tyttö nousee portaissa vastaan, vakava katse, vetäytyneet posket. Muistissa välähtää parin viikon takainen kuva metrosta, minulla on kiire, olen myöhässä illanistujaisista, olen todella myöhässä, mutta hermostuneisuus on turhaa, metron kulkua ei voi nopeuttaa. On vain istuttava aloillaan, odotettava pysäkkien ikuisuuksia pitkät välit, kuunneltava vastapäisen tytön puhumista kännykkään. Yritän olla tuijottamatta silmiinpistävän lihattomia reisiä, teräviä kyynärpäitä, kohdistaa katseeni penkin alle pudonneeseen nenäliinaan, likaiseen lattiaan. Ensimmäinen kerta Helsingissä kun satunnainen ohikulkija tulee vastaan toisenkin kerran. Tai ehkä niin on käynyt aiemminkin, en vain ole huomannut, ehkä en olisi nytkään muistanut tyttöä ilman näkyviä sairauden merkkejä.

Sijaintini on muuttumaton, toistaiseksi

Pikkusisko palaa reissulta Pietarista, näyttää valokuvia venäläisistä pikkulapsista ja kulkukoirista, ränsistyneistä ikkunasyvennyksistä. Kun voisi vain hypätä junaan, katsoa lehdettömien puiden vilahtelua ikkunoiden ohi, talojen katoamista maisemaan, käpertyä syvälle penkkiin. Matkustamisessa parasta on juuri matkan tekeminen, siirtyminen, matkalla ollessa ei voi kokea muukalaisuutta, eikä voi kaivata minnekään, kun koko ajan on menossa eteenpäin, jonnekin, sijaitsee liikkuvassa, muuttuvassa tilassa, joka ei oikeastaan ole mikään paikka ja silti on.

Mutta ei auta kaukokaipuu, sijaintini on muuttumaton, toistaiseksi. Tällä hetkellä odotukseni elämän suhteen ovat vaatimattomat, ne kohdistuvat Peter Hoegin uuteen romaaniin Hiljainen tyttö, joka ilmestyy ensi helmikuussa. Lukioaikana olin suurikin Hoeg-fani, eikä kirjailija ole sen jälkeen, kymmeneen vuoteen, mitään julkaissutkaan. Nyt on keskityttävä vuoden pimeimmästä ajasta selviämiseen, keskityttävä nukkumisen ja valveilla olon, heräämisten rytmiin, että ne kaikki tapahtuvat ajallaan ja oikeassa suhteessa.

Homeisia runoja

Pentti Saaritsan runoteos on homeessa. Ainoata kappaletta ei millään raatsisi poistaa, jätän kirjan kirjankorjaajan käsiin, jospa sen voisi vielä pelastaa. Olen päässyt taas lempityöhöni, kirjaston runokokoelman kimppuun. Kokoelma on vaatimattomampi kuin Turun kaupungin pääkirjastossa, mutta hyllyjä riittää silti, kahisevia, aukaisemistaan odottavia sivuja, luettaviksi kaihoavia säkeitä.

Kylässä käy vauva. Koira ei ole koskaan ennen nähnyt sellaista, se ei saa vauvasta silmiään irti, ulisee, yrittää napata vaaleanpunaiset villasukat vauvan jaloista, tuttipullon pöydältä. Se ei tajua miksi uutta, isoa vinkulelua ei anneta sille, vaikka se kuinka istuu, tuijottaa silmä kovana.

Lukemisen iloa

Kerrankin aikaa istua alas, lukea hyvä romaani kannesta kanteen, ei tarvitse mennä mihinkään, ei täydy tavata ketään, ei puhua kenenkään kanssa, koko viikonloppuna. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, tarvitsen omaa aikaa ja yksinoloa että jaksan. Mikä siis voisi olla parempi keino latautua kuin hyvä romaani. (Joyce Carol Oatesin uusin romaani Putous melkein lopussa).

Keskelle pimeää herätetty ihminen

Keskelle pimeää herätetty ihminen on herkimmillään, äärilleen pingotettu ohut kalvo, joka voi puhjeta koska vain. Sade jatkuu, tänään unet eivät päästä irti otteestaan, yritän auttaa kuolevaa norsua, juottaa vettä, turhaan, se kuihtuu silmissä, jäljelle jää pelkkä tyhjä nahka, voimattomuuden tunne ei häviä vaikka herään, vaikka tankkaan kofeiinia, vaikka tajuan ympärillä havahtuvan kaupungin olevan enemmän totta.

Sade jatkuu, sateenvarjo kääntyy nurin monta kertaa, yhtä usein kompastelen portaissa nahkatakkiin, se on liian pitkä, sateesta liukas, helma kurasta tahmea. Loppupäivästä saan oikosulkuja tietopalvelutiskillä, käytän vääriä asiasanoja, yksikköjä monikkojen sijasta, enkä tahdo löytää mitään. Hoidan puhelimessa verokorttiasioita virkailijan kanssa, joka on yhtä väsynyt ja kireä kuin itsekin olen, en pysty hahmottamaan raha-asioita, en ole koskaan hahmottanut, lopuksi on pyydettävä anteeksi huonoa tuulta, kiitettävä hyvästä palvelusta. Uimahallissa pienen pojan olkapäillä kasvaa karva kuin turkki, mietin onko tummakulmainen lapsi susilapsi. Kirjoitan tätä, kuuntelen Loney, Dearin Sologne -levyä, enkä halua ajatella mitään.

Kaunis kissa ja Perhoskerääjä

Sateenvarjon alla etsin oikeaa bussia, oikeaa katua ja taloa. Illan emännällä on häikäisevän kaunis kissa, virolainen löytökissa, mutta sen turkin väri, olemus ja käytös ovat kuin itsetietoisella rotuvaliolla. Kissa tarkkailee pöytäseuruetta ja viinin juontia, lekottelee tyynesti peitollaan, silmät puoliummessa. Levysoitin soittaa salsaa, tuoksuu glögiltä ja joulutortuilta, puhe aaltoilee, joku nousee lähteäkseen, lasit ja lautaset tyhjenevät. Välillä kissa nousee paikaltaan, kiertää pöydän alta vieraat jalat, märät kengät eteisessä, ei suostu esiintymään eikä temppuilemaan vieraan yleisön nähden.

Tänään olen lukenut Joel Haahtelan Perhoskerääjän (2006) ja ihastunut lyyriseen kieleen, kuvallisuuteen. Haahtelan tyylistä tulee paikoin mieleen myös Andrei Makine, jonka Ranskalaisesta testamentista pidän erityisesti. Perhoskerääjä on jo itsessään kuin herkkä ja värisevä perhonen, täynnä keveyden, haurauden ja katoavuuden symboliikkaa: "Muuta selitystä ei voinut olla kuin se, Anna mietti, että ihminen muuttuu vanhetessaan kevyemmäksi, kevenee, öisin pää alkaa kohota, se tuskin koskettaa enää tyynyä. Hänen puheensa huvitti minua, ja ajattelin ilmassa leijuvia vanhuksia, jotka hitaasti irtoavat vuoteistaan ja lentävät tuulen mukana taivaisiin. Ja ehkä kuolema johtuisikin vain ikkunoista, jotka olivat unohtuneet tuulisina öinä auki." Ihmettelen miksi en ole aikaisemmin Haahtelan kirjoihin tarttunut. Aion välittömästi korjata tilanteen, lainata lisää kirjastosta heti huomenna.

Unessa kävelen Kouvolan katuja

Unessa kävelen Kouvolan katuja, kaupunki hehkuu oudoissa karamellimaisissa väreissä, kaikki on vierasta, mutta silti tunnistan tutut rakennukset, etsin kuumeisesti jotakin. Ja myöhemmin uneen sekoittuu muita aikoja, muita paikkoja, toisia ihmisiä, menneisyyden lineaarinen suora tekee kiepin kuin käärme, kietoutuu itsensä ympärille, kokoaa saman pöydän ympärille eri aikojen ihmiset, nekin jotka jo ovat kuolleet, viettämään iltaa, pelaamaan seurapelejä. Kun herään, aamu on pitkällä jo, huoneessa valoisaa, toinen tyyny on pudonnut lattialle. On kummallinen, epätodellinen olo, ihmiset yhtä läsnä kuin unessa.