Pentti Saaritsan runoteos on homeessa. Ainoata kappaletta ei millään raatsisi poistaa, jätän kirjan kirjankorjaajan käsiin, jospa sen voisi vielä pelastaa. Olen päässyt taas lempityöhöni, kirjaston runokokoelman kimppuun. Kokoelma on vaatimattomampi kuin Turun kaupungin pääkirjastossa, mutta hyllyjä riittää silti, kahisevia, aukaisemistaan odottavia sivuja, luettaviksi kaihoavia säkeitä.
Kylässä käy vauva. Koira ei ole koskaan ennen nähnyt sellaista, se ei saa vauvasta silmiään irti, ulisee, yrittää napata vaaleanpunaiset villasukat vauvan jaloista, tuttipullon pöydältä. Se ei tajua miksi uutta, isoa vinkulelua ei anneta sille, vaikka se kuinka istuu, tuijottaa silmä kovana.
Kylässä käy vauva. Koira ei ole koskaan ennen nähnyt sellaista, se ei saa vauvasta silmiään irti, ulisee, yrittää napata vaaleanpunaiset villasukat vauvan jaloista, tuttipullon pöydältä. Se ei tajua miksi uutta, isoa vinkulelua ei anneta sille, vaikka se kuinka istuu, tuijottaa silmä kovana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti