Nimiasia

"Nimi pitäis löytää", sanoo mies hymyillen ja latoo eteeni lainaustiskille pinon kirjoja. En ensin tajua ollenkaan mitä mies tarkoittaa, olen konemaisesti lukenut jo kymmenien ihmisten lainoja lukijaan, sanonut kiitos ja hei, teititellyt ja sinutellut vuoron perään, unohtanut ihmisten kasvot ja reppuihin tai kasseihin sujahtavat lainat samantien. Ja sitten vasta huomaan: nimikirjoja. Hymyilevä nainen miehen takana, vauvan vaunut ja pieni vääntelehtivä, etuhampaaton ja likapolvinen tyttö niiden vieressä, isosisko. Kaikki jotenkin hämillään, mutta hyväntuulisia, kuin vauva olisi tullut vain yhtäkkiä jostakin, löytynyt yhtenä aamuna oven takaa tai pudonnut suoraan taivaasta yllättyneeseen syliin, kuten Helena Sinervon runossa 'Ratsastaja': " Auringon takaa, hiukkasmyrskyn tulisylistä/ se putosi tämän lukulampun alle/ ja ratsasti heti huoneesta toiseen/ lapaluiden viirit liehuen,/ vaipassa identiteetin varhaiset,/ teelusikkaan mahtuvat idut. "

Tullut vain, valmistautumatta, eikä edes nimeä. Muistan hämärästi ajan ennen neljä vuotta nuoremman pikkuveljeni syntymää. Vanhempani pohtivat syntymättömälle veljelleni nimeä, ja minä ehdotin parasta pojan nimeä, minkä silloin tiesin : Petteri. Vaikea sanoa, miksi juuri tuo nimi olisi ollut minusta paras, siitä on kaksikymmentäkolme vuotta aikaa. Vanhemmat eivät kuitenkaan lämmenneet nimiehdotukselleni ja kehottivat antamaan nimen jollekin pehmoleluistani. Se harmitti vähän. Nyt olen iloinen ettei pikkuveljestä tullut Petteriä.

Monilla odottavilla perheillä on syntymättömälle vauvalle hellittelynimi, "työnimi", joka sitten lapsen synnyttyä vaihdetaan oikeaan nimeen. Monet ystäväni ovat miettineet valmiiksi lastensa nimet, vaikka ei olisi lapsia vielä aikoihin tulossakaan. Muistan kuinka itsekin pohdin hyvin nuorena ystäväpiirissä nimiä, joita voisi tuleville lapsille antaa. Minua kymmenen vuotta nuoremman talvisiskoni nimi esiintyi ensimmäisen kerran eräänä kesänä, helteisenä päivänä uimarannalla, vuosia ennen pikkusiskoni syntymää. Kahlasimme lämpimässä rantavedessä, aurinko häikäisi, ja pikkukalaparvet singahtelivat kaislikkoon ja taas takaisin. Äitini leikitteli ajatuksella: "jos vielä joskus saisin tytön, jos se syntyisi talvella, antaisin sille nimeksi..." Silloin en ajatellut nimeä sinänsä, ajattelin pikkulapsen mustasukkaisuuspuuskassa sitä riipaisevaa ajatusta, että joskus vielä voisi perheeseeni ilmestyä uusi tulokas, joka syrjäyttäisi minun paikkani ainoana tyttönä, ainutlaatuisena, isoveljen ja pikkuveljen välissä. Joka rikkoisi hyvän ja turvallisen järjestyksen, muuttaisi ihan kaiken. Seisoin lämpimässä rantavedessä helteisenä päivänä, ajattelin mahdollista uhkaa, ja minua kylmäsi.Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin, en antaisi talvisiskoani pois mistään hinnasta.

Nimet eivät siis todellakaan ole mitään yhdentekeviä sivuseikkoja. Siksi tuntuu hätkähdyttävältä törmätä elävään lapseen vailla nimen ideaakaan. Että oikeasti nimetöntä elävää ihmistä työnnellään vaunuissa pitkin nimiä kuhisevia kirjaston käytäviä, katuja ja puistoja. Ilman nimeä lapsi tuntuu suojattomalta. Ihmiseltä, jota oikeastaan ei vielä edes ole. Nimetön ihminen on vailla persoonaa ja identiteettiä. On mahdotonta olla nimetön. Jhumpa Lahiri on käsitellyt nimen merkityksellisyyttä ihmisen identiteetille romaanissaan Kaima (2005), jonka englanninkielinen alkuteos The Namesake, suorasti käännettynä 'nimiasia', kuvaa ehkä osuvammin nimiproblematiikkaa.

Nimi on tärkeä, tärkeämpi kuin ehkä moni tulisi ajatelleeksikaan. Itse olen aina ollut ylpeä harvinaisesta nimestäni. Tai en ehkä ihan aina, en lapsena useinkaan, kun minulla ei koskaan ollut nimipäivää kuten kaikilla muilla, enkä saanut koskaan viedä karkkia kouluun (syntymäpäivänikin oli keskellä kesää). Kun nimestäni väännettiin lempinimiä, joista en pitänyt. Kun kukaan ei koskaan ensimmäisellä kuulemalla ymmärtänyt sitä oikein. Mutta jo silloinkin, kun luokalla oli monia toistensa kaimoja, kaksi tuomoa ja kaksi annaa ja niin edelleen, tuntui hivelevältä ajatella: minun nimistäni ei ole ketään toista - olen ainutlaatuinen.