Kynttilänvaloa, humala ja Sväng. Huuliharput kuulostavat huipulta. Vaan kirjastosta myöhemmin lainattuna sama levy tuottaa pettymyksen. Kotona kuunneltuna, kädet ranteita myöten tiskivedessä, levy pelkästään pitkästyttää. Ihan hyvä levy kaiketi, mutta oikeastaan en ole koskaan ollut mikään instrumentaalimusiikin suuri ystävä. Yritin kyllä kovasti jo lapsena, hyvän ystäväni ullakkohuoneessa. Ystäväni makasi sängyllään silmät hehkuen, katse luotuna jonnekin kauas, toisenlaiseen todellisuuteen, johon minä en voinut päästä. Koetin laittaa silmätkin kiinni, mutta ei auttanut, Chopin kuulosti edelleen pitkäveteiseltä pianon pimputukselta. Istuin nojatuolissa kiusaantuneena ja samalla kateellisena ystävälleni, joka pääsi jonnekin, jonne minä en.
Abiurienttivuotena kulutin klassisen musiikin kokoelmakasetteja puhki. Peitin musiikilla pikkusisarusteni aiheuttaman metelin päntätessäni ruotsin sanoja ja mannerlaattojen liikkeitä. Yliopistoon pyrkiessäni keksin korvatulpat ja luovuin klassisesta musiikista meluvallina. Opiskeluaikanani yritin vielä uudelleen ymmärtää klassista musiikkia, kun eräs ystäväni raahasi minut sinfoniaorkesterin konserttiin. Katselin hienosti pukeutuneita rouvashenkilöitä helmissään ja leningeissään, katselin kelloa ja laskin minuutteja. Edes paria vuotta myöhemmin kuunnellessani Bachia kynttilänvalossa Turun tuomiokirkossa, erään uuden ja silloin tärkeän ihmisen kanssa, musiikki ei tehnyt vaikutusta. Olin ihastunut, en musiikkiin vaan vieressäni istuvaan ihmiseen. Tunsin pettymystä kun en voinut jakaa hänen kokemustaan, päästä sinne minne hän, musiikin kautta.
Ja silti joskus, arvoitukseksi jääneistä syistä, tavoitan aavistuksen siitä mihin he pääsivät. Kerran prahalaisessa porttikongissa, elokuisena myöhäisiltana katukvartetin soittaessa vivaldia. Viulun ja sellon sävelet kimpoilevat betoniseinistä, kietoutuvat toisiinsa, yhtyvät, haihduttavat väsymyksen ja pölyn. Joskus jossakin jazzkeikalla, muusikoiden jammatessa, kun musiikki tarttuu kaikkiin paikallaolijoihin, läpäisee heidät. Tai sitten kynttilänvalossa, humalassa, heinäkuisena kesäyönä, kun huuliharppujen ääni, puhe ja pimeä täyttää puutarhan, pienet koirat pöytien alla.
Mutta yleensä minun on helpoin samastua ihmisen ääneen. Se välittää kaiken suoraan ja heti. Sitä ei vain voi sivuuttaa, olla kuuntelematta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti