Sain juuri loppuun Helena Kallion romaanin Ennen kuin sielu puutuu (2006). Teos kuvaa vaikuttavasti henkisen romahduksen, vähitellen tapahtuvan mielen hajoamisen. Päähenkilön ahdistukseen samastuu niin voimakkaasti, että pakostakin palaa mieleen oma vuosien takainen pimeä kausi, ne opiskeluajan alkuvuodet, jotka ovat muistissani pelkkää tyhjää. Tietysti romaanin päähenkilön psykoottinen tila on vähän vakavampi asia, mutta silti siinä umpikujassa johon teoksen henkilöhahmo vähitellen ajautuu, on kuitenkin aavistus jotakin tuttua, universaalia kaikille mielensä kuiluihin joskus vaipuneille. Kun oma elämä alkaa kiertää kehää ympärillä, kun tajuaa että kehästä on päästävä ulos, mutta siihen ei omin voimin kykene. Kun arki vaatii ylivoimaisia ponnisteluja, normaaleihin ihmissuhteisiin ei edes pysty ja yksinäisyys on liian raskas taakka kantaa. On takerruttava pieniin arkisiin rutiineihin, jotta pysyisi jotenkin kasassa, tässä todellisuudessa, hoettava itselleen: olen tässä on aamu kahvi on kuumaa ulkona sataa lunta kaikki on ihan hyvin kohta on ilta ja kohta on taas aamu olen tässä.
Mustuuden juuria on kuitenkin vaikea kitkeä kokonaan, vaikka elämä olisikin muuttunut, ja itse muuttunut, melkein, mutta ei kuitenkaan ihan kokonaan, toiseksi ihmiseksi. On vain oltava varovaisempi kuin Cremlins-elokuvien hajamieliset päähenkilöt: ei saa missään tapauksessa kastella, eikä ruokkia liikaa (vai oliko se nyt keskiyön jälkeen, leffan näkemisestä on ainakin viisitoista vuotta aikaa).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti