Kahvilan ovesta käy tuulenvire joka saa servetin lepattamaan. Valkoiset pitsipöytäliinat, pannukahvia ja oikeita ruusuja pöydissä. Seinillä riippuu naivistisia taidejulisteita iloisista ja tanssivista, lihavista ihmisistä. Harvinainen istuskelupaikka tehokkuusajattelun suosimassa hengettömien ketjukahviloiden kulttuurissa. Salaatti on hyvää. Verensokeri kohoaa ja mieliala. Aiempi huono tuuli, väsymys ja hymyttömyys ovat tiessään.
Puhumme edellisen viikonlopun tapahtumista, ihmissuhteista, avoimuudesta. Miksi toisilla on tarve vaieta yksityisyydestään, varjella vähäisimpiäkin salaisuuksiaan visusti lukkojen takana. Kun taas toisilla (= minulla) on taipumus puhua liikaa, ohi suunsa. Kun luurangot eivät useinkaan tahdo pysyä komerossaan, vaan istuvat sohvalla mukavassa asennossa, kuin kotonaan, sormiaan naksutellen, ohuet sääriluut rennosti toisen yli heitettynä. Niin kuin ne olisivat aina istuneet siinä.
Jos pidät minusta, sinun on pidettävä luurangoistani myös. Vaikka niillä on ärsyttävä tapa marssia esiin kun sitä vähiten osaa odottaa, liikutella luitaan liian äänekkäästi, leukaluut lattialle kolahdellen, vaatia jakamatonta huomiota itselleen. Ja nyt, vihdoinkin, kun opin hyväksymään kalpealuiset kumppanini vain osana elämää, on opittava, että joillakin elämänalueilla, joissakin tilanteissa ne on silti piilotettava, suljettava takaisin kaappiin. Oltava niin kuin niitä ei olisikaan. Kuin mitään luisten sormenpäiden äkäistä koputtelua vasten komeron ovea ei kuuluisikaan: harakka se vain kulkee ikkunalaudalla, kävyt kopsahtelevat alas havupuista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti